Viitisentoista vuotta sitten kirjoitin erääseen tiedejulkaisuun kolumnitekstiä, jonka otsikko oli ”Kauas katsomisesta”. Tai olisi ollut. Itsekritiikkini esti tekstin tarjoamisen ja julkaisemisen aikoinaan. Koska viime mainittua ei ehkä enää ole, jatkan siitä mihin silloin jäin.

Aiheeni oli – niin, ja on yhä – kauas katsomisen hyvää tekevä vaikutus. Silloiset lähteeni olivat kirjoista luettu Friedrich Nietzsche sekä kokemukset Malminkartanon täyttöjätevuorella, joka on tietääkseni yhä Helsingin korkein paikka maankamaralla, ja sinne johtaa yhä 426 porrasta, joista on vähän väliä ollut julkimediassa juttujakin.

Välivuosina en ole aivan voinut välttää tieteellisiäkään tutkimuksia aiheesta. Säästettäköön lukija tälläkin kertaa niiltä. Joka tapauksessa filosofi Nietzschen mukaan ihmishengelle tekee hyvää ”kulkea, etenkin aamuisin, raikkaissa ilmanaloissa ja korkeissa maastoissa” (sitaatti reippaasti muistinvarainen ja tiivistetty).

Mitä siis merkitsee se, kun menettää otteen siitä, minkä aina luuli olevan selkein ja nopein, siten myös kriittisesti kirkkain, tapa päästä tulokseen? Olisiko tällaisessa kehkeytymisessä kyse hyvän kriitikon synnystä, uskoisin näin. Sillä jostain tuon kaltaisesta kauas katsomisessa lienee parhaimmassa tapauksessa kyse.

o o o

Saanen ohjata katsetta vielä hetkeksi ylös, sinne tunturiin. ”Jos joku tietää komeamman näyttämön, niin saa tulla kertomaan”, totesi ohjaaja Juha Hurme maisemasta. Kyse on viisivuotisesta Operaatio Paulaharjusta, jonka idea on mitä ilmeisimmin ollut se, että taiteeseen lähtökohtaisesti positiivisesti suhtautuvat ihmiset saadaan lopulta taajomaan kiviltä kiville kymmeniä kilometrejä. Ainakin näin asia oli koettava tämän vuoden maastossa, Haltille matkatessa.

Samuli Paulaharjun teoksesta Tunturien yöpuolta (1934) dramatisoidut esitykset ovat olleet ilmaisia.* Näyttämöt vain ovat olleet tiettömien taipaleiden takana, erämaassa, jonne pitää vaeltaa useita vuorokausia. Vuosi vuodelta yhä haastavampia maastoja, satoja kilometrejä tyhjentymistä minän heikkouksista, siis juuri minästä. Tähyilylle tarjoutuu monia uusia ulottuvuuksia ja vaihtoehtoja.

Heille, jotka eivät kykene vaikeissa maastoissa kulkemaan, teatteriseurue on esittänyt Paulaharju-ohjelmiston erämaasta palattuaan joka vuosi myös esteettömissä tiloissa. Ei vaeltaminen ole jaloista tai muista fyysisistä esteistä kiinni.

Vaikka maisemat ovat upeat Lapin erämaissa – todellisia arkisista ajoista ja paikoista horjahtaneita juhlanäyttämöitä – taiteen tapahtuminen on mahdollista miltei missä ja koska vain. Jotain se aina vaatii, mutta palkitsee sitten monin verroin.

Kauas katsomisen salliva näyttämö on avoin. Siinä, missä jotkut arvioivat näkevänsä pelkkää illuusiota tai fantasmaa, voi toisessa katsannossa olla tarjolla kosketus tulevaisuuteen. Kriitikko ei ole sen kummempi – hän operoi yhtä lailla antaumuksella kaukaisuuksien parissa kuin me kaikki.

Niin kuin Lussin Pieti, riepu näkijä Paulaharjun tarinassa, joka tänä vuonna ensi-illassa tarjoiltiin. En väitä että tämä tunturien Sisyfos olisi kriitikon – sen enempää kuin taiteilijan, tai yleisönkään – arkkityyppi, mutta voisi hänestäkin jotain oppia ottaa. Jos ei, niin onpa ainakin näyte Paulaharjun kielestä.

”Lussin Pieti rievulle ei ole liikoja annettu. Sen verran vain, että hän pystyy palkkapaimenena raitioimaan tunturilaisen eloa. Koira kintereillään hän, niinkuin raitiot ainakin, hyvin osaa hiihdellä porotokan perässä ja hoidella eloa pysymään koossa. Ja taas pimeinä talviöinä, kun hukka vaanii syrjäpuolissa, hän saattaa kyllä parkua ja joikailla niin kovasti, ettei peto uskalla hänen kohdaltaan hyökätä porojen kimppuun. Moniin muihinkin raition toimiin Pieti pystyy, ollen aina vuorollaan paimenessa, mutta moneen hän taas ei pysty. Suopungin heittäminen on jo niin kova konsti, ettei Pieti saata sitä oppia. Nuoransilmukka singahtelee hänen käsistään mihin milloinkin, muttei juuri milloinkaan sinne, mihin mies riepu sitä tarkoittaa. Mutta ei hän siitä suuria välitä. – Na-na! hän vain sanoo ja yrittää uudestaan.”

o o o

Niin moni tunturissa kohtaamani ihminen sanoi ne sanat: ”Kun voi katsoa kauas”. Enkä vieläkään osannut asiasta tämän tarkemmin kertoa. Hengitän syvään. Lopulta aistit hellittävät ajan ja evoluution tuomista sitoumuksista, jättävät totunnaisuudet taakseen.

P.S. Vätsärissä 2019 nähdään: Operaatio Paulaharju jatkuu vielä extra-vuoden! (Reitti vaatii jonkin verran suunnistustaitoja.)

 

* No, miltei: tänä vuonna teatteriseurue pyysi väsyneiltä vaeltajilta esitysten jälkeen ensin vähän leipää, ja sitten parin päivän päästä vielä jopa tryffeleitä  – hätäleipää kun oli osaavien teatteritrekkaajien rinkoista irronnut peräti ylenmääräisesti. Mitään lahjaveron ylittävää tai muuta kyseenalaista toimintaa ei erämaassa tietenkään ollut havaittavissa, tosin omatekoista sikaria yritin ujuttaa operaation johtajan leiriin, mutta tunturien nieidat tai maahiaiset ottivat senkin lopulta omaan huostaansa.

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook31Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone