Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin

Toim. Mari K. Niemi ja Topi Houni

Vastapaino 2018. 359 s.

Suomessa journalismin rooli ”kansan asianajajana” ja vallan vahtikoirana on vahvistunut 1970-luvun lopulta lähtien. Populismin suhde mediaan on kaksijakoinen: media sekä vauhdittaa että hillitsee poliittista populismia. Populismin nousu haastaa mediataloja pohtimaan journalismin ydintehtäviä ja yhteiskuntavastuuta entistä enemmän myös Suomessa.

Poliittisen historian ja viestinnän tutkija Mari K. Niemi on koonnut antologian, jossa suomalaiset yliopistotutkijat pohtivat populismin ja journalismin yhtymäkohtia. Media & populismi on loppuraportti Helsingin Sanomien rahoittamasta tutkimushankkeesta, jossa on keskitytty varsinkin maahanmuuttovastaisen oikeistopopulismin nousuun Euroopassa ja USA:ssa. Kirjoittajat raportoivat kokoelmateoksessa tutkimustuloksiaan siitä, mitä populismi on tarkoittanut journalistisen työn ja yhteiskunnallisen keskustelun kannalta.

Vaikka artikkelien pääpointti on poliittisessa journalismissa ja retoriikassa, näkökulmat ovat tuttuja myös muille toimittajille, myös kulttuurijournalisteille. Populistit ovat harjaantuneita median huomion vangitsijoita. Kirjoittajat pohtivat, olisiko journalistien mahdollista oppia populistien retoriikasta jotain yleispätevää.

Populismin käsite on muuttunut sadassa vuodessa jonkin verran. Juha Herkman määrittelee populismin nykyisen merkityksen poliittiseksi näkökulmaksi, jossa ”puhdas” kansa on vastakkain ”korruptoituneen” tai muuten viallisen eliitin kanssa ja jossa etsitään mahdollisuutta tehdä asioita ”kansan ehdoilla”. Tähän määritelmään yhtyvät muutkin artikkelikokoelman kirjoittajat.

 ”Puhdas” kansa on vastakkain ”korruptoituneen” tai muuten viallisen eliitin kanssa.

Mitä sitten on populistinen journalismi tai mediapopulismi? Niko Hatakan mukaan populistinen journalismi vetoaa tunteisiin, henkilöi poliittisia prosesseja, vetää mutkia suoriksi ja keskittyy konflikteihin ja kipupisteisiin. Todellisten aiheiden sijasta mediapopulismi keskittyy moraalikysymyksiin, vallan väärinkäytöksiin, korruptioon ja muihin vallankäyttäjien rikkeisiin ja käsittelee tapahtumia ja henkilöitä sensaatiohakuisesti ja revittelevästi.

Mediapopulismia on meillä edustanut perinteisesti sellainen iltapäivälehtijournalismi, joka on herkutellut esimerkiksi kansanedustajien väärinkäytöksillä tai ansaitsemattomilla eduilla. Media & populismi osoittaa, että tätä asennetta on selvästi alkanut esiintyä myös laatumediassa.

Journalistinen media määritellään teoksessa kattamaan ne tiedotusvälineet, jotka ovat sitoutuneet journalistin ohjeisiin eli yleisesti hyväksyttyihin journalismin käytäntöihin ja periaatteisiin. Muita tahoja – niitä jotka eivät ole sitoutuneet journalistin ohjeisiin – kutsutaan teoksen yhdeksännessä luvussa ”vastamedioiksi”.

Tässä kohden olisin toivonut artikkelinkirjoittajilta tarkempaa analyysia populististen äärikirjoittajien suhteen. Onhan huomattava osa äärioikeistolaista ”viestintää” jotain muuta kuin populistista journalismia: provokatiivista propagandaa, keksittyä materiaalia, ”vaihtoehtoista faktaa”, joka on naamioitu median kaapuun. Selvän erottelun sijasta kirjoittajat esittelevät ja tarkastelevat kaikenlaisia populistisia kirjoituksia ikään kuin samanarvoisina muun journalismin kanssa.

Mari K. Niemi ja kokoelman toinen toimittaja Topi Houni tavallaan legitimoivat tämän asenteensa ääritapauksiin sillä, miten perinteinen journalismi on pystynyt vastaamaan populismin nousuun: teoksen keskeisiä väitteitä on, että populismi on kauttaaltaan lisääntynyt poliittisessa journalismissa. Populistipoliitikot saavat muita paremmin äänensä kuuluviin ja sanomansa läpi, oli heidän puheidensa sisältö sitten vaihtoehtoista faktaa, vihapuhetta tai jotain muuta. Perinteisen median on pakko reagoida populistisiin esiintuloihin, sillä vaikenemalla se tavallaan hyväksyisi populistisen puheenvuoron sisällöt.

Niemi ja Houni toteavat olevansa kyllä kriittisiä, mutta eivät kuitenkaan kategorisesti populisminvastaisia. Tästä matka siihen, että he suhtautuvat jopa hyväksyvällä ymmärryksellä ruotsidemokraattien kaltaisiin, rasistisista lähtökohdista nousseisiin äärioikeistopuolueisiin, on yllättävän lyhyt. Tutkijoiden ”puolueettomasta linjasta” seuraa se, että ketään ei syyllistetä valheiden esittämisestä tai esimerkiksi rasistisista ulostuloista.

Toinen Media & populismi -teoksen johtoteema liittyy journalistien kipuiluun populistien vaikutuspiirissä: ”Teoksen läpileikkaavana kysymyksenä on, kuinka toimittajat voisivat käsitellä populisteja joutumatta näiden sanansaattajiksi ja toisaalta myös asettumatta näille hyödylliseksi vastustajaksi, poliittisen aktivistin rooliin.” (s. 19)

Sitaatti saattaa selittää jotain viestintätutkijoiden asenteestakin. Populismia on vaikea jopa tutkia joutumatta mukaan sen kelkkaan.

Hatakka puhuu myös länsimaisille, jälkimoderneille kulttuureille tyypillisestä kulttuurisesta populismista, jossa etiikan, tieteen, taiteen tai näiden tutkimuksen edustamat normatiiviset näkemykset on ainakin osin syrjäytetty: ”Kulttuurisen populismin ajatus kuvaa hyvin kehitystä, jonka seurauksena niin politiikassa, journalismissa kuin esimerkiksi television viihdekilpailuissa tukeudutaan suurten yleisöjen mielipiteisiin eri ilmiöitä arvotettaessa.” (s. 41)

Niemen johtamat tutkijat tekevät tärkeitä havaintoja siitä, kuinka populistinen media pyrkii hakemaan suosiota sieltä, mistä sitä on suhteellisen helppo saavuttaa. Tällöin journalistit saattavat lähteä tietoisesti pönkittämään populaareja mielipiteitä ja ennakkoluuloja tai täyttämään suurten yleisöjen oletettuja toivomuksia. Toisaalta populistista journalismia on hankkia sellainen journalistinen asema, että media alkaa edustaa yleistä mielipidettä yhteiskunnallisten instituutioiden sijasta.

Nämä suuntaukset ovat korostuneet verkkojournalismissa, jossa juttujen suosiota on mahdollista mitata eri metriikoilla, kuten klikkausten määrillä. Tutkittua tietoa on sekin, että uutisaiheita ja ­kehyksiä valitaan monesti toimituksissa sen mukaan, kuinka paljon niillä saadaan kerättyä klikkauksia ja reaktioita sosiaalisessa mediassa.

Mediapopulismia on kahta lajia, raakaa ja hienovaraista.

Media & populismi -kirjan mukaan mediapopulismia on kahta lajia, raakaa ja hienovaraista. Raa’assa versiossa sekä leipäteksti että otsikko ammentavat käyntivoimansa yhteiskuntaa populistisesti arvioivasta lähteestä. Hienovaraisempi versio sisältää leipätekstiä, joka on tehty asiallisesti ja pätevän journalistisesti, mutta jutun otsikko ja kainalotekstit muovataan klikkijournalistisin perustein ”eliitinvastaisiksi” tai muuten provokatorisiksi.

Poliittisesta populismista poiketen median populismi on harvoin ideologista: kaikkein tärkein vaikutin on tutkimusten mukaan taloudellinen opportunismi.

Markkinavetoinen media ja populistinen kirjoittaminen sopivat yhteen hyvin. Ne toimivat samanlaisella logiikalla. Populistinen puhe resonoi uutisarvon kanssa ja ylittää uutiskynnyksen. Tilannetta ruokkii yhtäältä journalismin kasvava pyrkimys lisätä kiinnostavuuttaan ja toisaalta toimitusten puutteelliset resurssit tehdä uutisia.

Niemi pohtii ansiokkaasti, kuinka objektiivisen journalismin ihannetta alettiin kyseenalaistaa jo 1980-luvulla. Faktapohjaisen kirjoittamisen sijaan nykyisin on yleistynyt sellainen mielipidejournalismin trendi, jonka vaikuttavuus perustuu toimittajan henkilökohtaisen brändin varaan. Trendin myötä blogien, kolumnien ja kainalojuttujen määrä on moninkertaistunut.

Hatakka painottaa, että sosiaalisessa mediassa rakennetaan julkista tilaa ja todellisuutta yhteisvoimin. Samalla luodaan, muokataan ja vahvistetaan yksinkertaistavia puhetapoja, jotka puolestaan vaikuttavat kansalaisten tapoihin tarkastella yhteiskunnallisia ilmiöitä ja toimijoita.

Niin perinteinen kuin sosiaalisen media tarjoaa populismin aikakaudella ennen muuta sitä, mitä turhautunut tai väsynyt lukija toivoo: nopeita ja radikaaleja ratkaisuja, välitöntä toimintaa.

Verkkoviestintä on nopeatahtista, tiivistä ja kärkevää ilmaisua. Pitkän aikavälin harkinta jää puuttumaan: ”Sosiaalisen median algoritmeihin pohjaavan sisältöjen yksilöllistämisen on pelätty synnyttävän kaikukammioita, joissa ihmiset altistuvat ainoastaan sellaisille tietolähteille, jotka valmiiksi tukevat heidän maailmankatsomustaan. Tämän on ajoittain tulkittu suoraan hyödyttävän populistisia liikkeitä.” (s. 50–51)

Teoksessa populismi on tuotu esille neutraalina käsitteenä. Kirjoittajat jopa toivovat poliittisille populisteille tasapuolista kohtelua mediassa, koska näiden poliittiset tarkoitusperät saattavat olla yhtä arvokkaita kuin muillakin poliitikoilla. Ongelmallista sen sijaan on, jos mediaa päästään ohjailemaan, etenkin median sitä itse tiedostamatta. Tässä populistiset poliitikot ovat olleet taitavia.

Kirjoittajat jopa toivovat poliittisille populisteille tasapuolista kohtelua mediassa.

Kiintoisa on tapausesimerkki Ylen keskusteluohjelmista, joissa käsiteltiin turvapaikanhakijoita vuosina 2015–2016.

Mari K. Niemi ja Annu Perälä selittävät Yleisradion erityisasemaa suomalaisella mediakentällä: Yle on laatumediaa edustava, julkisomisteinen ja -rahoitteinen mediatalo, jonka toiminta on säädelty erityisellä Yle-lailla ja jonka velvollisuus on informoida kansalaisia. Yleisradion tehtävänä on lain mukaan ”tukea suomalaisen kulttuuriperinnön vaalimista, suvaitsevaisuutta, yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja kulttuurista moninaisuutta”. Erityisasemansa vuoksi Yle joutuu tasapainoilemaan erilaisten intressien ja poliittisten paineiden keskellä enemmän kuin muut mediatalot.

Kun tutkijat kävivät läpi Ylen pakolaiskysymykseen liittyneitä keskusteluohjelmia, he huomasivat asiantuntijavieraiden olevan ensisijaisesti poliitikkoja ja näihin nähden harvalukuisempia politiikan tutkijoita. Ohjelmissa oli mukana verraten vähän etnisten suhteiden ja muuttoliikkeiden tutkijoita. Varsinaisia kokemusasiantuntijoita eli turvapaikanhakijoita ja muita maahanmuuttajia oli haastateltavista vain noin kymmenen prosenttia. TV-debatteihin maahanmuuttajat eivät yleensä osallistuneet, vaan heitä kuuli enemmän yksittäistapauksia kuvaavissa inserteissä.

Poliitikoista useimmin studiokeskusteluihin pääsivät perussuomalaisten kansanedustajat. Tätä selittää Annu Perälän mukaan hallitusvastuu ja se että perussuomalaiset olivat hyvin halukkaita puhumaan maahanmuutosta televisiossa. Heitä haluttiin studioon myös tuomaan keskusteluihin jännitteitä.

Suomen tärkeimpiin kuuluva mediatalo teki yllättävästä pakolaisvirrasta lopulta populistista journalismia: Ylen televisio- ja radio-ohjelmat kehystettiin erilaisilla kriisinäköaloilla.

Media & populismi -teoksesta löytyy kosolti kiinnostavia anekdootteja poliittisesta lähihistoriasta. Esimerkiksi amerikkalaista politiikkaa tutkinut Jani Kokko tuo seikkaperäisesti esille syitä, miksi populismin opit täydellisesti sisäistänyt Donald Trump voitti USA:n presidentinvaalit 2016.

Trumpin kampanjakoneisto lähestyi vaa’ankieliosavaltioiden tiettyjä äänestäjäryhmiä täsmäviestinnällä, joka käänsi demokraatteihin pettyneiden äänestäjien päät kansallisen pelastajan roolia teeskentelevän Trumpin puolelle. Populistisen Twitter-viestinnän ohella Trump laukoi jatkuvasti pöyristyttäviä puheenvuoroja, joiden ainoa tehtävä oli varastaa median huomio Hillary Clintonilta. Trump hyödynsi kampanjoidessaan täysimittaisesti myös median tyrmistyneitä kommentteja ja jopa herjanheittoa.

Kokoelman kiinnostavimpia esseitä on Helsingin Sanomien USA:n kirjeenvaihtajan Laura Saarikosken teksti siitä, millaista kohtelua suomalainen toimittaja sai Amerikassa Trumpin valtaannousun jälkeen. Seitsemän USA-vuoden jälkeen hän on havainnut, kuinka suomalainen lintukoto on sanomassa hyvästejä rauhalliselle lähimenneisyydelleen:

”Suomen yhtenäiskulttuuri on vasta hajoamassa. Meillä kahtiajaon seuraukset olisivat paljon vakavammat kuin Yhdysvalloissa. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu solidaarisuuteen: siihen, että haluamme tukea verorahoillamme myös tuntemattomien ihmisten koulutusta ja terveydenhoitoa. Tämä johtuu tunteesta, että olemme kaikki samassa veneessä. Mutta ellemme enää ymmärrä toisiamme – tai jos alamme vihata toisiamme, kuten amerikkalaiset –, solidaarisuudelta putoaa pohja.” (s. 235)

Teoksessa tuodaan yllättävästi esille myös suomalaisten vastamedioiden, erityisesti MV-lehden, toimintaa.

Asiasta kirjoittaneet Elina Noppari ja Ilmari Hiltunen määrittelevät tutkimuskohteensa nimenomaan vastamediaksi, ei vale- tai vaihtoehtomediaksi. Tutkijoiden mukaan MV-lehti (nyk. MV-media) ja muut samankaltaiset julkaisut pyrkivät haastamaan valtajulkisuutta ja kiistämään perinteisessä journalismissa esitettyjä asiantiloja ja tulkintoja. Koska ”totuutta” on vaikea loppuun saakka määritellä, tutkijat puhuvat artikkelissaan juuri vastamedioista.

Vastamedian toiminta on pääosin reaktiivista: se poimii suuren osan aiheistaan ja materiaalistaan journalistisesta mediasta. Noppari ja Hiltunen ovat haastatelleet vastamedian tekijöitä ja lukijoita ja esittelevät artikkelissaan tuloksia.

Selkein ”tutkimustulos” tässä käsittelyssä onkin se, että journalistisessa mediassa on jotain pahasti pielessä.

Noppari ja Hiltunen päätyvät huomaamattaan tukemaan vastamedian esittämää kritiikkiä perinteistä journalismia kohtaan. Selkein ”tutkimustulos” tässä käsittelyssä onkin se, että journalistisessa mediassa on jotain pahasti pielessä. Liittyvätkö tutkijat haastattelemiensa ”eliittikriitikoiden” joukkoon?

Journalistinen media on halunnut voimakkaasti korostaa eroa itsensä ja vastamedian välillä. Noppari ja Hiltunen toteavat rajan hämärtyneen pitkälti sen vuoksi, että monet vastamediasivustot ovat siistiytyneet ja jopa sitoutuneet noudattamaan journalistin ohjeita (esim. Oikea Media). Ei tämä kuitenkaan rajaa hämärrä, mikäli vastamedian populistiset sisällöt ja aiheenvalinnat säilyvät entisellään.

Kuriositeettina mainittakoon, että MV-media arvosteli Media & populismi -kirjan sivustollaan noin 35 000 merkin ”kirja-arvostelulla”. Juha Molarin kirjoitus oli lähinnä välinekritiikkiä, jossa kiinnitettiin huomiota MV-median kannalta tärkeisiin asioihin (viestinnälliset kuplat, populismin tärkeys, perinteisen median ongelmat) ja jossa oli laajoja sitaatteja antologian kirjoituksista. Eniten Molari toi esille ja kommentoi Nopparin ja Hiltusen artikkelia MV-mediasta.

Yksi Media & populismi -teoksen ansioista on, että tutkijat ovat yrittäneet etsiä vaihtoehtoja mediapopulismille. Vaihtoehtona populistiselle journalismille Mikko Hautakangas ja Laura Ahva esittelevät ns. sovittelujournalismia, joka voisi kirjoittajien mukaan toimia jopa populistisen retoriikan vastavoimana.

Sovittelujournalismissa pyritään kirjoittajien mukaan välttämään kiihkoutumista ja vastakkaisasetteluja viimeiseen saakka. Keskenään riitelevien tahojen rintamalinjat todetaan ja piirretään näkyviin. Ongelmilta ja varsinkaan niiden syiltä ei ummisteta silmiä, vaan asiat ongelmineen koetetaan tuoda esille rehellisesti ja monipuolisesti. Samalla käytetään keskustelukeinoja (jännitteen selkiyttäminen, kuunteluttaminen, luottamuksen kannatteleminen), joilla saadaan tunnollinen asiankäsittely tärkeimmäksi tavoitteeksi henkilökohtaisen riitelyn tai turhan kärjistämisen sijaan.

Se, milloin journalistien kiinnostus kirjoittaa kansaa kuohuttavista asioista isoin otsikoin muuttuu normaalista uutisoinnista mediapopulismiksi, on veteen piirretty viiva. Olisiko sovittelujournalismi ratkaisu myös kulttuurijournalistien kipuilulle populististen näkökulmien perkaajina?

Onko journalistinen sovitteluasenne ristiriidassa journalismin tärkeiden perusperiaatteiden kanssa?

Hautakankaan ja Ahvan esitys konsensushakuisesta sovittelujournalismista tuntuu varsin idealistiselta. Mutta onko journalistinen sovitteluasenne ristiriidassa journalismin tärkeiden perusperiaatteiden (totuuden esiintuominen, arkaluontoisen tiedon jakaminen jne.) kanssa? Tätä seikkaa kirjoittajat kommentoivat pelkästään vastakysymyksellä: pitäisikö näitä ihanteita muuttaa nykymaailmaa vastaaviksi, jotta ei vahvistettaisi nyky-yhteiskunnan polarisoitunutta ilmapiiriä?

Media & populismi jättää lukijalle varsin myönteisen jälkimaun. Teoksen artikkelit ovat kansantajuisia, kieleltään virheettömiä ja loppupäätelmiltään järkeenkäypiä. Toimittajat ovat onnistuneet yhdistämään 17 eri kirjoittajan tekstejä harmoniseksi ja jopa tyylillisesti yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Teoksen tarjoamat työkalut kriittiseen journalismiin ovat näkökulmia, ajatusleikkejä, havaintoja, käsitteellistämisiä ja syvällisiäkin tulkintoja.

Media & populismi sopii niin yliopistolliseen opetukseen kuin luettavaksi kaikenlaisille journalisteille, muillekin kuin politiikan toimittajille. Toisaalta aloitteleva poliitikko ei tekisi virhettä kirjaan tarttuessaan: menestyvän populistin viestintätaidot ovat niin mallikelpoiset, että niitä kannattaa poliittisella kentällä syystä tai toisesta pelaavien seurata kiinnostuksella.

Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja ja kulttuurijournalisti.