Kuka päättää kriitikoiden apurahoista ja eläkkeistä Taikessa? Millä kriteereillä apurahapäätöksiä tehdään? Kuinka kasvattaa taidejournalismin tukea? Keväällä Taiken johtajan pallilta väistynyt Minna Sirnö, taiteen tukemisen päällikkö Esa Rantanen sekä kirjallisuustoimikunnan jäsen ja taidejournalismin jaoksen puheenjohtajana vuosina 2015−2016 toiminut Pirkko Heikkinen vastasivat kysymyksiin.

Taiteen edistämiskeskus eli Taike on taiteen edistämisen asiantuntija- ja palveluvirasto, jonka tehtävänä on edistää taidetta kansallisesti ja kansainvälisesti. Taike tukee taidejournalismia ja taidekritiikkiä jakamalla henkilökohtaisia apurahoja, kohdeapurahoja sekä taiteilijaeläkkeitä alan tekijöille. Myös yhteisöille voidaan jakaa erityisavustusta. Vuoden 2013 organisaatiomuutoksessa Taiteen keskustoimikunnan muututtua Taiteen edistämiskeskukseksi siirryttiin pikku hiljaa käyttämään taidejournalismin käsitettä kritiikin sijaan.

Taiken ensimmäisenä johtajana vuodesta 2013 vuoden 2018 maaliskuuhun toimineen Minna Sirnön mukaan taidejournalismi vastaa paremmin vallitsevaa tilannetta. ”Halusimme saada taiteen jollakin tavalla näkyviin. Nimeäminen voi olla alanharjoittajalle iso identiteettikysymys. Taike määrittää millä nimikkeellä rahaa jaetaan, mutta ei ota kantaa taidejournalistin tai kriitikon identiteettiin.”

Sirnö pitää kuitenkin kritiikkiä taidejournalismin päälajina. ”Taidejournalismi on laajempi käsite kuin kritiikki, aliarvioimatta kritiikin rahoittamisen tarvetta. On myös paljon taiteesta kirjoittamista jota Taike ei tue. Tuemme ammattimaista kirjoittamista, mutta emme kuukausipalkkaisten ihmisten työtä. Tuemme vapaita kirjoittajia vastaavasti kuten tuemme vapaita taiteilijoitakin.”

Voidaan myös kysyä miksi Taike, jonka tehtävänä on edistää taidetta, ylipäänsä tukee taidejournalismia. Onko taidejournalismi yksi taiteenala muiden taiteiden joukossa?

Onko taidejournalismi yksi taiteenala muiden taiteiden joukossa?

Taiteen tukemisen päällikkö Esa Rantanen, jonka vastuulla on Taiken valtionavustustoiminta ja taidetoimikuntien työskentely, on toiminut yli 30 vuotta valtion taidehallinnossa. Hänen mukaansa taidekritiikin ja arvostelutoiminnan tukeminen oli alusta saakka mukana vuodesta 1968 toimineen Taiteen keskustoimikunnan agendalla. ”Myöskään Taikeen siirryttäessä sitä ei kyseenalaistettu. Laajasti ottaen taiteen edistämiseen kuuluu taiteesta kirjoittamisen ja taiteen arvioimisen tukeminen. Ministeriö osoittaa meille tietyn määrärahan ja sen puitteissa meillä on toimivalta edistää taidetta ja päättää minkä summan jaamme millekin alalle. Useimpien taiteenalojen määrärahan kokonaissumma tulee kuitenkin edelleen ministeriöstä valmiiksi kiintiöitynä.”

Vaikka arvostelutoimintaa tai taidejournalismia ei erikseen mainittu alana vuonna 1968 voimaan astuneessa laissa taiteen edistämisen järjestelystä, se on kuitenkin alusta lähtien sisältynyt taidehallinnon tehtävään taiteen edistämisestä. Arvostelijoilla oli oma apurahakiintiö jo vuonna 1969 annetussa valtion taiteilija-apurahoja koskevassa asetuksessa. Samassa asetuksessa todettiin, että kohdeapurahoja voidaan myöntää taiteenharjoittajille ja arvostelijoille. Alakohtaisia apurahakiintiöitä ei enää säädetä asetuksella, vaan niistä päättää Taike-virasto. Taidejournalismilla on Taiken apurahoissakin edelleen oma kiintiönsä.

Arvostelijat on otettu vuosikymmenien ajan huomioon myös opetus- ja kulttuuriministeriön päätöksissä ylimääräisistä taiteilijaeläkkeistä ja Rantasen mukaan tullaan ottamaan jatkossakin. ”Nyt alasta käytetään nimeä taidejournalismi ja eläkepäätökset tekee Taike.”

Sirnö summaa Taiken roolin rahoituspäätöksissä: ”Taike, ja viime kädessä sen diktaattorijohtaja, päättää monista asioista. Esimerkiksi taidejournalismille jaettavasta summasta ja kuinka monta taiteilija-apurahaa on jaossa taidejournalisteille. Eläkkeissä ei ole kiintiöitä, mutta on pyritty pitämään huolta siitä, että vuosittain ainakin yksi näistä 51 taiteilijaeläkkeestä myönnetään taidejournalistille.”

Sekä Sirnö että Rantanen näkevät taidejournalismin roolin merkittävänä. Sirnölle taidejournalismi on taiteen muisti. ”Tietoa siitä, mitä nyt on meneillään, mutta myös vertautuvuutta siihen, mitä on ollut joskus aikaisemmin. Jatkumo kirjoitetun kritiikin osalta on pitkä, se rakentaa taiteen historiaa. Vastuu on iso.”

Rantasen mukaan taidejournalismilla riittää työsarkaa. ”Taidekeskustelussa puhutaan, että taiteen ja kulttuurin merkitys kasvaa ja että niillä pitäisi olla vahvempi asema yhteiskunnassa. Siinä on taidejournalismilla tehtävää raivata tilaa ja tuoda esiin taiteen merkitystä ja samalla arvioida ja pohtia kriittisestikin tätä merkitystä ymmärrettävällä ja tavoitettavalla kielellä.”

Taidejournalismin tuki on häviävän pieni osa koko taiteen tuesta

Taidejournalisteille jaettu tuki on aina ollut hyvin vaatimaton osa summasta, jolla Taike edistää taidetta. Taike tukee taidetta vuosittain noin 36 miljoonalla eurolla. Tämä oli esimerkiksi vuonna 2015 vain 0,07 prosenttia valtion menoista ja ainoastaan 7,8 prosenttia valtion taidebudjetista. Taikella on virastona hyvin vähän liikkumavaraa suhteessa koko taidebudjettiin, mutta Taiken jakamalla tuella on suuri merkitys yksittäisten tekijöiden ja toimijoiden kannalta. Viimeisen kattavan tilaston tarkasteluvälillä vuosina 2011−2015 jaettava kokonaispotti on kasvanut hieman, mutta sekä apurahan hakijoiden että saajien määrä on laskenut, saajien määrä jopa 11 prosenttia. Tämä johtuu pääosin siitä, että yksittäiset jaettavat summat ovat kasvaneet. Niin kutsutuilla pienillä taiteenaloilla, kuten media-, sirkus- ja ympäristötaiteessa jaettava summa on tasaisesti kasvanut, mutta taidejournalismin tuki on pysynyt lähes muuttumattomana, noin 160 000 eurossa vuosittain.

Myös hakijamäärät ovat taidejournalismin kohdalla hyvin pieniä. Lähes kaikki tuki jaetaan henkilökohtaisina taiteilija-apurahoina, kohdeapurahojen ja yhteisöjen erityisavustuksia ei juuri jaeta. Henkilökohtaisten apurahojen hakijoiden määrä on tarkasteluvälillä kasvanut jonkin verran, vuoden 2011 53 hakijasta vuoden 2015 69 hakijaan, mukaan luettuna sekä valtakunnalliset että alueelliset apurahat. Mutta saajien määrä ei ole noussut samassa suhteessa, vaan jopa hieman laskenut huippuvuoden 2012 20 apurahansaajasta vuoden 2015 16 apurahansaajaan. Vuonna 2015 kaikista apurahan hakijoista (sekä alueelliset että valtakunnalliset toimikunnat) taidejournalisteja oli vähän alle prosentti ja saajia alle puoli prosenttia.

Kun tarkastellaan kaikkia apurahamuotoja, taidejournalistit ovat pahnan pohjimmaisina.

Taidejournalistien asema apurahansaajina on ambivalentti. Suhteessa muiden taidealojen hakijoihin taidejournalistit saavat henkilökohtaisia työskentelyapurahoja varsin hyvin suhteessa hakijoiden määrään, mutta kun tarkastellaan kaikkia apurahamuotoja, taidejournalistit ovat pahnan pohjimmaisina. Taiteenalojen välinen vaihtelu apurahan hakijoiden ”onnistumisessa” on suurta. Vuonna 2015 keskimäärin kaikista valtakunnallisen apurahan hakijoista apurahan sai 37 prosenttia hakijoista. Apurahoitusta saivat kaikkein huonoimmalla todennäköisyydellä juuri taidejournalistit, vain 20 prosenttia hakijoista.

Kun tarkastellaan henkilökohtaisia taiteilija-apurahoja, tilanne onkin toinen. Vuonna 2015 niitä myönnettiin 17 prosentille taidejournalisti-hakijoista, kun kaikkien taiteenalojen keskiarvo oli 13 prosenttia. Taidejournalisteille myönnettiin prosentuaalisesti neljänneksi eniten taiteilija-apurahoja, suunnilleen saman verran kuin sirkustaiteilijoille sekä elokuva-, kirjallisuuden- ja musiikinalan tekijöille. Ainoastaan arkkitehtuurin hakijat ovat omassa luokassaan, heistä 45 prosenttia sai hakemansa apurahan vuonna 2015.

Taidejournalistien onnistumisprosentti alueellisissa työskentelyapurahoissa oli suurin kaikista hakijoista, koska hakijoita oli hyvin vähän. Taidejournalisteista 36 prosenttia sai hakemansa apurahan, kun kaikkien taiteenalojen hakijoista vain 20 prosenttia sai myönteisen päätöksen hakiessaan alueellista työskentelyapurahaa.

Kuka päättää taidejournalistien apurahoista ja eläkkeistä?

Taiteen edistämiskeskuksen toiminta perustuu vertaisarviointiin, eli toiset taiteilijat ja muut alan asiantuntijat päättävät apurahoista ja antavat suosituksia myönnettävistä eläkkeistä. Taiteen keskustoimikunnan aikana toimikuntien määrä sekä toimialat oli säädetty laissa. Toimikuntia oli yhdeksän, jokaiselle suurelle taiteenalalle omansa. Sirnön mukaan vuonna 2013 Taikeen siirryttäessä järjestelmä oli auttamattomasti vanhentunut. ”Taiteenaloja tunnistettiin jo silloin 17 ja aloja tulee koko ajan lisää, kuten biotaide tai performanssi- ja esitystaide. Toimikuntia ei riitä kaikille taiteenaloille. Toimikunta on raskas työväline, jos hakemuksia tulee muutama sata vuositasolla. Nyt toimikuntia tulee olla lain mukaan 7−10 kappaletta ja ne voivat olla temaattisesti mitä tahansa.”

Taike ja sen johtaja toimii esittelijänä, mutta päätökset toimikunnista ja niiden tehtäväalueista tekee taideneuvosto eli Taiken asiantuntijaelin, jonka jäsenet opetus- ja kulttuuriministeriö nimeää kolmen vuoden välein. ”Kokoamme toimikunnilta ja Taiken henkilökunnalta ehdotuksia ja näkemyksiä ja kuulemme taidekenttää esittelyvaiheessa, mutta taideneuvosto päättää toimikunnista ja nimeää niiden jäsenet”, Sirnö kertoo.

Varsinkin perinteiset taiteenalat ovat tuskailleet oman toimikunnan puutetta. Taiken ensimmäisessä vaiheessa tuska ratkaistiin niin että perustettiin seitsemän laaja-alaisempaa valtion taidetoimikuntaa, joiden alaisuudessa toimi jokaiselle taiteenalalle oma jaos. Taidejournalismi kuului monitaidetoimikuntaan ja sen alaisuudessa toimi taidejournalismin jaos. Rantasen mukaan rakennetta sittemmin on pyritty keventämään. ”Se oli sellainen hallintoviidakko, että sitä arvostelivat sekä taidekentän väki että Taiken oma henkilöstö.” Ratkaisuna oli säilyttää seitsemän taidetoimikuntaa ja jokaisen alla toimii nyt vain yksi työjaosto, joka kokoontuu tarpeen mukaan erilaisissa kokoonpanoissa, tarvittavan asiantuntijuuden mukaan. ”Käytännössä on edelleen pieniä jaoksia, mutta nyt kaikki tapahtuu vähän jouhevammin yhden työjaoston puitteissa.”

Hautautuuko taidejournalismi kirjallisuuden käsitteen alle?

Esittelijänä toiminut Sirnö esitti Taideneuvostolle vuonna 2014, että taidejournalismi jatkaisi monitaidetoimikunnan alla, mutta neuvosto päätti, että taidejournalismille luontevampi paikka on kirjallisuustoimikunnassa.

Kentällä tämä on herättänyt huolta siitä, että riittääkö toimikunnassa asiantuntijuutta kaikkia taidekritiikin aloja kohtaan, vai hautautuuko taidejournalismi kirjallisuuden käsitteen alle. Sirnön mukaan monitaidetoimikunnan ideana oli, että siellä yhdistyy useamman taiteenalan asiantuntijuus, mikä kuuluu taidejournalismin luonteeseen. ”Problemaattista oli ettei journalistinen työ ollut keskiössä, eikä siihen ollut välttämättä asiantuntemusta.” Toimikaudelle 2015−2016 taidejournalismi siirrettiin ensimmäistä kertaa kirjallisuustoimikunnan alaisuuteen. ”Pointtina oli, että se työ, mitä kirjoittavat journalistit tekevät, muistuttaa enemmän kirjailijan työtä. Lähestyttiin välineen ja työprosessin kautta.” Sirnö vakuuttaa, ettei kirjallisuudella ole kuitenkaan erityistä painoarvoa suhteessa muihin taiteenaloihin, vaan hakemusten arvioinnissa voidaan käyttää eri alojen asiantuntijoita tarpeen mukaan.

Toimikuntajaot ja jäsenet nimetään aina kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Toimikaudella 2015−2016 kirjallisuustoimikunnan alaisuudessa toimi taidejournalismin jaos, johon kuului kolme eri taidealojen asiantuntijaa eri puolilta Suomea. Jaoksen puheenjohtajana toimineen Pirkko Heikkisen mukaan työskentely jaoksessa oli miellyttävää ja sujuvaa. ”Kokoukset olivat hyvin taustoitettuja, lakipykälät selvillä, kiitos kokeneiden sihteerien. Puheenjohtajana vein jaoksemme päätösesitykset kirjallisuustoimikuntaan, joka siunasi esityksemme ja vei ne eteenpäin sellaisinaan. Mutta Taiken ’keskusvalvomosta’ tulleet lopulliset päätökset, etenkin eläkekysymyksissä hämmästyttivät jaosta.”

Jaokselta pyydettiin ehdotuksia taiteilijaeläkkeen saajiksi. Hakemuksia oli tullut 11 ja lisäksi kaksi monialaista hakemusta. ”Päädyimme ehdottamaan viittä nimeä eri taiteenaloilta, jotka täyttivät kaikki kriteerit. Kun Taikelta tuli päätös, siinä oli vain yksi nimi. Ja tätä nimeä ei edes ollut jaoksen ehdotuksessa.”

Rantasen mukaan eläkkeitä on jaettu taidejournalisteilla vuosittain nollasta kahteen hakemusten lukumäärästä riippuen. Vaikka taiteilijaeläke onkin tunnustus ansioista, sitä tulee hakea itse. ”Haasteena on, että jokainen valtion taidetoimintakunta tekee oman ehdotuksensa arvostelijoiden eläkehakemuksista. Jokainen ala tahtoo painottaa oman alansa arvostelijoita ja meillä on käsissämme esitys, jossa jokainen toimikunta on esittänyt oman alansa kriitikoille eläkettä. Sitten pitää katsoa onko joku saanut useammalta alalta puoltoja tai on muuten erityisen ansioitunut.”

Ulkopuolista asiantuntijuutta

Toimikaudella 2017−2018 taidejournalismi kuuluu edelleen kirjallisuustoimikunnan alaisuuteen eikä erillistä jaosta enää perustettu. Alakohtaisten asiantuntijoiden määrää ei ole säädelty, vaan se päätetään kausittain. Nyt toimikunnassa oli ainoastaan yksi edustaja, jonka ydinalue on taidejournalismi. Muista taidetoimikunnista ja alueellisista toimikunnista kutsutaan asiantuntijoita tarpeen mukaan ja jos se ei riitä, niin kutsutaan ulkopuolisia asiantuntijoita. Sirnön mukaan alueellisissa toimikunnissa on mukana paljon kriitikoita. ”Asiantuntijoita etsittäessä painotetaan heitä, jotka ovat jo mukana vertaisarviointiverkostossa.”

Taikella on yhteensä 230 asiantuntijaa valtakunnallisissa ja alueellisissa toimikunnissa. Rantasen mukaan taidejournalismin asiantuntijoiden määrä tulee suhteuttaa ennen kaikkea hakemusmääriin, jotka ovat pieniä suhteessa muihin taiteenaloihin. ”Valtakunnallisia kohdeapuraha- ja taiteilija-apurahahakemuksia tulee 20−40 kappaletta vuosittain, pieni kakku kokonaisuudesta. Pyrkimys on pitää koneisto kompaktina, mutta turvata asiantuntijuus muiden toimikuntien jäsenillä ja ulkopuolisilla asiantuntijoilla.”

Heikkistä kehityssuunta huolettaa. ”Kirjallisuustoimikunnassa on kyllä tutkijoita, jotka hallitsevat taidejournalismin ja esimerkiksi kirjoittajakoulutuksen. Monet kirjailijajäsenet samoin. Mutta näkisin, että kriitikoiden edustajan pitäisi olla ehta kriitikontyöhön perehtynyt ihminen. Niin kuin kääntäjien edustaja on kääntäjä.”

Näkisin, että kriitikoiden edustajan pitäisi olla ehta kriitikontyöhön perehtynyt ihminen. Niin kuin kääntäjien edustaja on kääntäjä.

Työjaostoon, jossa käsitellään taidejournalismin hakemuksia, kutsutaan toimikunnan esittelijänä toimivan virkamiehen harkinnan mukaan ulkopuolisia asiantuntijoita. Työjaosto ja esittelijä tekevät varsinaisen valmistelutyön ja esittelijä vastaa siitä, että valmistelu on tehty huolella. Rantanen muistuttaa, että esittelijällä on iso valta ja vastuu keitä kutsutaan mukaan valmisteluun. ”Mutta ulkopuolisia asiantuntijoita käytettäessä ongelmaksi nousee, että ainoastaan toimikuntien varsinaiset jäsenet ovat vastuussa päätöksistä. Ulkopuoliset asiantuntijat voivat tukea arviointia ja antaa lausuntoja, mutta juridisen vastuun kantaa kirjallisuustoimikunta.”

Toimikuntarakennetta voidaan muokata kahden vuoden välein. Nyt on selvää, että taidejournalismia koskevat päätökset tehdään myös kaudella 2019−2020 kirjallisuustoimikunnassa. Vielä ei tiedetä kuinka monta edustajaa taidejournalismi saa. Valintaprosessi on juuri käynnissä. Sirnö kertoo, että ehdotuksia on kyselty alan toimijoilta, esimerkiksi SARVilta. ”Kyselyprosessin tuloksena alueellisiin ja valtakunnallisiin toimikuntiin on ehdotettu yhteensä yli 1000 nimeä. Taike kokoaa ehdotuksen toimikuntien kokoonpanosta syyskuussa ja taideneuvosto tekee päätöksen loppuvuodesta. Pyrkimys on monimuotoisuuteen, jossa valtakunnallisuus, monikulttuurisuus ja kaikki sukupuolet on huomioituna.”

Rantanen muistuttaa, että ennen valintaa pitää varmistaa vielä, että henkilö on käytettävissä ja esteetön. ”Jo valintavaiheessa pitäisi osata arvioida oma jääviys. Jos on jäävi yhden hakemuksen kohdalla, on jäävi koko päätöksessä.”

Millä kriteereillä apurahapäätöksiä tehdään?

Sillä, ketkä toimikunnassa istuvat seuraavalla kaudella, on suuri merkitys. Rantasen mukaan kriteerejä, joilla apurahoja jaetaan taidejournalisteille, ei ole kirjattu auki. ”Kriteeristö löytyy hakuilmoituksesta ja se on kaikilla taiteenaloilla sama. Tarkempia perusteluja ei ole kirjattu. Toimikunnat käyvät keskusteluja hyvinkin yksityiskohtaisesti. Nämä määrittelyt eivät tule Taikelta, vaan ovat toimikunnan jäsenten arvioita ja näkemyksiä: on heidän päätettävissään, kenelle apurahat lopulta myönnetään.”

Heikkinen kertoo jaoksen pitäneen huolta siitä, että ohjeistukset eri taiteenlajien ja alueiden tasapuolisesta kohtelusta toteutuvat. ”Useamman kerran kävimme keskustelun siitä, kuka on ’oikea taidejournalisti’ ja ’oikea kriitikko’. Onko hän sellainen, joka on julkaissut säännöllisesti sekä lehtikritiikkiä että julkaissut kirjamuodossa taidejournalistisia tekstejä? Päädyimme puoltamaan ihmistä, joka säännöllisesti ja tasokkaasti julkaisee lehtikritiikkiä. Katsoimme, että sillä on arvoa lukijoille. Seurasimme myös kritiikin uudentyyppisiä alustoja. Se että emme erityisesti suosineet kirjanjulkaisijoita johtui siitä, että heillä on muita rahoittajia.”

Miten sitten kasvattaa taidejournalismin tukea?

Taidejournalismille ei ole ministeriöstä korvamerkittyä rahaa, vaan Taike päättää vuosittain, mikä osuus kirjallisuuden edistämiseen osoitetusta rahoituksesta menee taidejournalismille. Rantanen kertoo, että on Taiken sisäinen päätös, mistä tukisumma otetaan. ”Taikella on yhteinen 6,5 miljoonan potti, joka ei ole määritelty ministeriön päätöksellä taiteenaloittain. Ennen journalismin rahat sisältyivät tähän yhteiseen pottiin, nyt ne on siirretty siitä kirjallisuuden tukisumman alle. Tämä siirto ei ole vähentänyt kummankaan alan määrärahaa, vaan on ollut lähinnä tekninen.”

Miten pientä tukisummaa voisi sitten kasvattaa? Kaikkien haastateltavien viesti on yhteinen: hakekaa ahkerammin rahoitusta!

Lehtikriitikoiden toimeentulo on heikentynyt viime vuosina lähes romahdusmaisesti.

Heikkisen kokemuksen mukaan lehtikriitikoiden toimeentulo on heikentynyt viime vuosina lähes romahdusmaisesti. Lehdet ovat vähentäneet avustajiaan ja pitäneet kirjoituspalkkiot alhaisina, ja lehtikonsernit ovat alkaneet julkaista samoja juttuja useassa lehdessä. Heikkinen ihmetteleekin, miksi kriitikot hakevat niin vähän apurahoja. ”Taidejournalismin apurahoja ja eläkkeitä hakeneiden määrä oli hämmästyttävän vähäinen! Minne kirjoittajat ovat hävinneet? Puuttuuko heiltä itseluottamusta? Valuuko kritiikki ja taidejournalismi sosiaaliseen mediaan, ilmaiseksi työksi? Mihin suuntaan kriitikkous kehittyy?”

Heikkinen pohtii kuinka apurahan hakijoiden määrä saataisiin pidetyksi mahdollisimman suurena. ”Paras keino olisi laatia Taiken ja SARVin voimin niin idioottivarmat hakuohjeet, että hakijoiden määrä ei laskisi ainakaan alle 30, joka se on viime vuosina ollut.”

Rantasen mukaan hakemusmäärät voivat vaikuttaa jonkin verran jaettavaan summaan. ”Jossakin vaiheessa taidejournalismin hakemusmäärät laskivat. Silloin vaarana on, että myös jaettavat summat laskevat.” Rantasen mukaan taidejournalistit hakevat erityisesti yhteisöille suunnattuja erityisavustuksia hyvin vähän. ”Hankkeita ei juuri tunnu olevan. Lähettäkää kentälle viesti, että niitä voidaan tukea, mutta pitää hakea rahoitusta.”

Media-ala on murroksessa, jonka seurauksena kuukausipalkkaisia kirjoittajia on koko ajan vähemmän. Kasvaa uusi sukupolvi, joka kirjoittaa eri medioihin omalla vastuulla. ”Taidejournalismi on samalla tavalla murroksessa kuin taidekenttä ylipäänsä. Taiteen sisällöllinen monimuotoisuus ja kansainvälistyminen kasvaa ja on mahdotonta ennustaa mitä kaikkea digitalisaatio tuo vielä mukanaan. Jo nyt uudet alustat ovat tuoneet mukanaan uusia työskentelyn ja jakelun tapoja. Median murros vaikuttaa nimenomaan taidejournalismiin elimellisesti, ei niin suoraan muihin taiteenaloihin.”

Rantanen toivoo muutosten olevan sellaisia, että uudet alustat ja niillä julkaisu mahdollistaisivat myös elannon saamisen. ”Näitä kysymyksiä pitäisi pystyä yhdessä pohtimaan ja miettiä mitä murros tarkoittaa tukimuotojen osalta. Ovatko meidän tarjoamamme rahoituksen instrumentit edes ajan tasalla.”

Sirnö kannattaa muutosta, että kaikki luovien alojen työ vakuutettaisiin yhdestä paikasta, vaikka tämä ei kuulukaan Taiken päätäntävaltaan. ”Sirpaleisuus on osalle vapaaehtoista. Kaikki eivät edes pyri kiinteisiin työsuhteisiin. Taikelta puuttuu välineitä reagoida muutoksiin. Kun toimeentulon kanavat ovat moninaisempia, rahoituslähteiden tulisi olla sallivampia erilaisille muutoksille. Mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita eri rahoituslähteitä päällekkäin. Apuraha on tarkoitettu mahdollistamaan kirjallinen työ tilanteessa, jossa ei ole muita tulonlähteitä.”

Miten pientä tukisummaa voisi sitten kasvattaa? Kaikkien haastateltavien viesti on yhteinen: hakekaa ahkerammin rahoitusta!

Rantasen mukaan yksi keino vaikuttaa on se, että haetaan rahoitusta asioille, jotka koetaan kentällä tarpeellisina. ”Sitä kautta voidaan tukea kentällä tapahtuvia muutoksia. Kentän itseymmärryksen kasvu olisi tärkeää; miten työ on mahdollista muuttuvissa olosuhteissa ja miten taidejournalismia voi edistää ammattina. Taiken kannalta on relevanttia, miten taidetta tuodaan esiin ja miten siitä puhutaan yhteiskunnassa. Taiken pitäisi voida tukea ja auttaa niin, että ammattimainen taiteesta kirjoittaminen säilyy. Taiken keinot ovat rajalliset, mutta se voi olla mukana herättämässä keskustelua ja olla mukana pohtimassa uusia toimeentulon muotoja.”

Huokoinen ja joustavampi tulevaisuus

Maaliskuussa tehtävänsä Taiken johtajana jättänyt Sirnö toivoo tulevaisuudessa lisää nopeutta ja joustavuutta. ”Järjestelmä on ollut olemassa 50 vuotta. Se luo turvallisuutta. Mutta aika muuttuu, kenttä muuttuu ja tarpeet muuttuvat. Taike on toiminut vasta viisi vuotta, joten suuria muutoksia tuskin tapahtuu heti, mutta jossakin vaiheessa olisi syytä olla rohkeutta keskustella.”

Toimikuntakoneisto on raskas. ”Tarvitaan pienempiä arviointielimiä ja kevyempiä asiantuntijapooleja, jotta saadaan oikeat arvioijat oikeille hakijoille.” Sirnö toivoo, että Taike menisi entistä enemmän kohti taiteenaloja ylittäviä kokonaisuuksia. ”Tärkeintä on turvata, että taidetta on. Ja että taiteilijat elävät ja kenttä monimuotoistuu juuri niin kuin taide sen itse tekee. Yhä useammin tulee vastaan heitä, jotka edustavat samaan aikaan montaa taiteenalaa. Ei pitäisi jättää taiteilijoita asioiden väliin eikä tulla sellainen olo, että rahoittaja määrittää, että meillä on 17 taiteenalaa ja piste. Hakijan ei pitäisi joutua miettimään rastiruutuun periaatteella, mikä hänen taiteilijaidentiteettinsä on. Taiken tehtävä on miettiä, miten saadaan juuri sopiva vertainen arvioimaan hakemuksia.”

Sirnö ei kannata mallia, johon joissakin Euroopan maissa on siirrytty. Virkamiehistä on tullut vertaisarvioijia tai vaihtoehtoisesti palkataan taiteilijoita ja muita asiantuntijoita virkamiehiksi tekemään arviointia. ”Vertaisarviointisysteemin riemu ja tuska on sen moniäänisyys. Koska kenttä on moniääninen, niin joukkueenkin pitää olla. Se takaa erilaisen tuloksen kuin se, että vain yksi ihminen olisi arvioimassa. Pidän sitä hyvänä kaikista haasteista huolimatta tämän viiden vuoden jälkeenkin. Toimikuntarakenteessa hyvää on sen huokoisuus. Se mitä kentällä tapahtuu, huokuu päätöksen tekoon. Hitaasti, mutta huokuu kuitenkin.”

Kirjoittaja on teatterikriitikko, esitystaiteilija, tuottaja ja tietokirjailija. 

Minna Sirnön, Esa Rantasen ja Pirkko Heikkisen haastattelut on tehty vuoden 2018 alkupuolella.