Kriittinen piste. Tekstejä kritiikistä 2018
Toimittanut Ville Hänninen
Suomen arvostelijain liitto 2018
144 s.

On neljätoista kirjoittajaa, vanhoja ja uusia asioita, suomeksi ja ruotsiksi. Samppa Rannan suunnittelema kansi tuo mieleen makeisrasian, ja sitä Kriittinen piste tavallaan on. Ville Hännisen toimittamassa ja Suomen arvostelijain liiton julkaisemassa kritiikin vuosikirjassa, lajissaan ensimmäisessä, riittää poimittavaa ja maisteltavaa. Kovin yllättäviä makuja sekaan ei osu.

Artikkelikokoelmana teos on välttämättä hajanainen, mutta välttämättömyys muuttuu monimuotoisuuden hyveeksi. Suuretkin linjat ovat hahmotettavissa, osittain rivien välistä.

Venla Rossi vertailee taide- ja ravintolakritiikkiä ”median murroksessa” ja lähestyy pistettä, joka on kriittisempi kuin äkkiä kuvittelisikaan. Käsite maku (tai hyvä maku, bon goȗt), joka on – ainakin ollut – keskeinen taideteosten arvottamisessa, syntyi yhtä aikaa taiteen, kulttuurin ja ruuan alueella 1600-luvulla. Historioitsija Jean-Louis Landrin pitää mahdollisena, että ruokapöytä tuli ensin: pöydän säännöt ja pöydän ilot siirtyivät kirjallisuuden ja estetiikan piiriin.

Klassismissa ja valistuksessa kehkeytyy myös kritiikki, joka lähtökohtaisesti sekä arvottaa että analysoi. Yhdistelmä liittyy ”kriittiseen henkeen” ja filosofiaan ja sitä kautta meille tulevat filosofian ”kritiikit”, vaikkapa Immanuel Kantin Arvostelukyvyn kritiikki, joka tätä kirjoitettaessa on ilmestymässä suomeksi.

Kansallisen kansainvälisyyden lupaus

Valistuksen perillisenä kritiikki on valistanut; se on opettanut lukijoille ja yleisölle miten olla ja elää. Tästä kirjoittaa Vesa Kurkela: Suomessa musiikkikritiikki ammatillistuu 1800-luvun lopussa, ja samalla juurrutetaan tietty arvohierarkia, synnytetään kansallinen kulttuuri ja maku ja kytketään ne osaksi saksalaisen maailman superkulttuuria.

Suuriruhtinaskunnan lopun aikojen kukoistuksen, ”kulta-ajan”, suuria nimiä on Ida Aalberg, jonka hahmossa kansallisen ja kansainvälisen dialektiikka tuntuu ruumiillistuvan. Hanna Suutelan Aalberg-artikkeli muistuttaa, miten tämänkin kansakunnan kaapin päällä olevan patsaan inhimillistäminen ja hahmottaminen on vielä kesken. Mennyt elää, ja kriitikon tehtävä on muistaa.

Seuraava aikakausi, 1920- ja 30-lukujen pysähtyneisyyden aika on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen tai -ilmeinen epookki, mutta hätkähdyttäviä ovat kielteisyydessään ajan kulttuuripäättäjien lausunnot esimerkiksi ranskalaisesta romaanikirjallisuudesta. Kansainvälistymistä tapahtui, pakon edessä, modernisoituvan ja laajenevan kapitalismin ehdoilla. Ikkunaa ei avattu Eurooppaan, Eurooppa tuli ikkunasta sisään.

Saksalaisen Kulturpolitikin kautta kansallis-kansainvälinen projekti ulottuu 1960-luvun kulttuurilehdistön kukoistukseen, jota Jarkko S. Tuusvuori artikkelissaan tarkastelee. Lehtien sisältöön Tuusvuori ei juuri voi puuttua, mutta 60-luvun Parnassot, Ylioppilaslehdet ja Filmihullut läpi selanneena voin todistaa, että lujaa niissä lehdissä meni; julkaisuina ne kohosivat yhteiskuntafilosofiselle tasolle.

Millainen on – kritiikissä – objektiivinen arvostus?

Kriitikoiden työ- ja taistelukentiksi tulivat sanomalehtien kulttuuritoimitukset. Nekin vakiintuivat vasta 60-luvulla, kuten Kaisu Mikkolan ja Siskotuulikki Toijosen keskustelussa muistutetaan. Siinäkin mielessä 60-lukua voi pitää eräänlaisena Kulturpolitikin läpimurtona – Mikkolankin mainitsema Hannu Taanila hahmotteli silloisessa esseessään aikakautta snellmanilaisen sivistysprojektin huipentumana (Lauseita imeväisen suusta, Parnasso 2/1969).

Samaan kriittisen yhteiskunnallisuuden ja kansainvälistymisen projektiin tekee mieli liittää myös Tapani Maskulan kriitikon œuvre. Juri Nummelinin Maskula-essee on Kriittisen pisteen maistuvimpia pastilleja: yksittäisen kriitikon kehitys nivoutuu osaksi yleisempää kulttuurikehitystä. Kirjoittaessaan rakastamistaan amerikkalaisista ”roskaelokuvista” Maskula on ollut niin ikään kansainvälistymisen asialla, marxilainen ”lännettäjä”.

En puutu jutussa Maskulan kontolle laitettuun elokuvan ”muodon” ja ”sisällön” erottamiseen, mutta jos elokuvatoimittaja Kalle Kinnunen on tosiaan kirjoittanut Maskulasta ”dinosauruksena, jonka arvostukset ovat subjektiivisia” (sit. Nummelin), se saa jo kohottamaan kulmia. Millainen on – kritiikissä – objektiivinen arvostus? Itse muistan, miten virkistävältä tuntui ”yhden tähden -Maskula” vuosituhannen vaihteen Nyt-liitteessä, kun merkityksettömältäkin vaikuttavat elokuvat alkoivat saada tähtitieteellisiä tähtimääriä.

On täysin mahdollista, että esimerkiksi Inka Rantakallio ja hänen feministisestä näkökulmasta hiphop-kulttuuria ja rap-lyriikkaa arvottava ja analysoiva kritiikkinsä jatkaa samaa ”snellmanilais-maskulalaista” poliittista ja dialektista linjaa. Koska hiphop ja rap ja niiden kritiikki ovat tietämykseni ja kokemusmaailmani ulkopuolella, en uskalla sanoa enempää.

Kriittinen piste juuri nyt

Sellaisia olivat menneisyyden ilot. Tulee nykyaika, ja nykyajan pieluksella Kriittinen piste tukevasti lepää.

”För fem år sedan hade inte den minsta lilla krusning av diskussionen om kulturell appropriering nått Finland”, kirjoittaa Johanna Holmström. Tilanne on täydelleen muuttunut, kuten kolme asialle omistettua Kriittisen pisteen artikkelia osoittavat: kulttuurinen omiminen on kriittinen piste juuri nyt.

Silloittajana toimii Maimouna Jagne-Soreaun artikkeli ”Finland 100 år, och sedan?”, jossa haetaan vauhtia Topeliuksesta asti ja taustoitetaan appropriaatiota muun muassa nationalismitutkimuksen (Benedict Anderson) kautta. Historiatietoisuus osoittautuu artikkelin valossa avaimeksi nykyajan lukkoihin – kuten aina ennenkin.

Kirjan painavimman (ja pisimmän) puheenvuoron käyttää Otso Kantokorpi, ja juuri appropriaatioasiassa. Painavuus syntyy tälläkin kertaa kriittisestä tuplavarmistuksesta: kirjoittaja sekä laittaa itsensä likoon että malttaa ja osaa käsitteellistää asioita. ”Olenko elänyt elämäni väärässä tietoisuudessa?”, kysyy Kantokorpi, ja se on kova kysymys. Sopii kokeilla.

Kriittisen pisteen kirjoittajat ovat ammattilaisia, jotka tietävät, miten sanoa asiansa. Tyylillisiä irtiottoja sekaan ei mahdu, ehkäpä vuosikirjan formaatti ei sellaiseen rohkaise. Riemastuttavimpia ovat Markku Eskelisen tölväisyt: ”… juuri tätä kolmen apinan appsia, en tahdo, en viitsi, en ymmärrä, voisi kai luonnehtia myös Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen itseriittoiseksi ja solipsismia hipovaksi linjaksi”. Kolossaalisen kirjallisuushistoriansa (Raukoilla rajoilla, 2016) vanavedessä Eskelinen pohtii nykykirjallisuuden oletetun monimuotoisuuden ja kirjallisuuskritiikin oletetun yksimuotoisuuden kohtaamattomuutta. Kuten Kantokorpi osaa ja uskaltaa Eskelinenkin käsitteellistää asioita.

Niinpä häpeän omaa älyllistä laiskuuttani ja huonoa kirjoittamistani, järkytyn näköalojeni kapeudesta.

Edesmenneen Maria Laukan ”Femton punkter för analys av bilderboken” erottuu sekin joukosta; syvää ammatillista rakkautta kuvitustaidetta kohtaan huokuvat lauseet olisivat milloin tahansa irrotettavissa aforismeiksi tai muiden kirjoitusten motoiksi.

Kriittisen pisteen kirjoittajia ei voi syyttää ylenmääräisestä filosofoinnista. Toisaalta kovin lähelle ei zoomata kritiikin tuottamisen arjen karuintakaan laitaa, sen taloudellista ja poliittista kontekstia. Tai sitten asiat on luettavissa rivien välistä: Minkä asian ominaisuus esimerkiksi on ”median murros”? Mitä Kaisu Mikkola itse asiassa sanoo sanoessaan kulttuurijournalismin kaavoittuneen? Potkiiko Eskelinen maassa makaavaa potkiessaan Helsingin Sanomien kulttuuritoimitusta? Muistan, miten mainitun toimituksen edustaja sanoi, ettei entisenlaisiin tekstierämaihin ole paluuta – selvästikään ymmärtämättä, millainen rikkaus on erämaa.

Ennen kaikkea: millaisilla ehdoilla kiritiikkiä todella tuotetaan tässä ”konsultin, koutsaajan tai kehittäjän julkisuudessa” (Tuusvuori)? Kriitikoiden osaamisen, näkemyksellisyyden ja hyvän tahdon Kriittinen piste kyllä osoittaa.

Pastillit maittavat, mutta karvauttakin löytyy. Tunnen nimittäin – kriitikkona – pistoja omassatunnossa. Monet artikkeleista nostavat riman korkealle. Niinpä häpeän omaa älyllistä laiskuuttani ja huonoa kirjoittamistani, järkytyn näköalojeni kapeudesta. Onneksi tie vie vain eteenpäin: olkoon Kriittinen piste ojennukseksi.

Marx laittoi erään teoksensa alaotsikoksi Kriittisen kritiikin kritiikki. Analyysin ja arvottamisen kohteena olivat nuorhegeliläiset ja heidän liikkumisensa ideologisissa korkeuksissa, joista ei Marxin mukaan luotu katsettakaan maan päälle. Teoksen pääotsikko oli Pyhä perhe. Kriittisen pisteen kirjoittajajoukko ei kulje pää pilvissä. Katse on herkeämättä maan päällä, ja hyvä niin. Kyseessä on ihan riittävän maallinen perhe.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko.

Suomen arvostelijain liitto julkaisee Kritiikin Uutiset -lehteä sekä kritiikin vuosikirjaa.