Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 4/2014.

MUSIIKKITOIMITTAJA JA KRIITIKKO Wilhelm Kvistin lapsuus oli musiikin ympäröimää. Hänen isänsä soitti pianoa ja urkuja, ja äitikin oli musikaalinen.

– Minulla on voimakkaita muistikuvia siitä, kuinka isäni raahasi minut pikkupoikana Turun kaupunginorkesterin konsertteihin lähes viikoittain. Istuin yleensä kiltisti väliaikaan asti, mutta toisen osan sinfonian kuunteleminen oli melkoista pakkopullaa. Pianon soittamiseen Wilhelmiä ei tarvinnut pakottaa.

– Hypin tasajalkaa pianon äärellä isäni soittaessa ja vaadin, että myös minun piti saada soittaa.

Suostuahan siihen piti. Pianotunnit hän aloitti viisivuotiaana.

Kun musiikin opinnot myöhemmin ammatillisessa mielessä alkoivat, Wilhelm Kvist osoitti sitkeyttä ja sitoutumista alalle.

– Olin kuullut niin monia tarinoita musiikinopintojen keskeyttäjistä, etten suin surminkaan halunnut sen joukon jatkoksi. Halusin katsoa, kuinka pitkälle se tie vie, musiikin maisteriksi Sibelius-Akatemiasta valmistunut Kvist kertoo.

– Samasta syystä olen sitoutunut nykyiseen työhöni journalismin parissa: vaikka alan alamäessä vauhti kiihtyykin, en hyppää vauhdista, Hufvudstadsbladetin musiikkitoimittajana toimiva Kvist toteaa.

 

Kulttuurin pyhät lehmät

Journalismi alkoi kiinnostaa Kvistiä jo varhaisina teinivuosina.

– Harkitsin toimittajaksi tai muusikoksi ryhtymistä, mutta en musiikkitoimittajaksi. En ollut järin innostunut musiikkitoimittajien ja kriitikoiden tavasta kirjoittaa.

Lena von Bonsdorff, Kvistin edeltäjä kuitenkin nappasi hänet kriitikoksi, kun Wilhelm oli markkinoimassa tuottamaansa levyä.

– Olin utelias, enkä tietenkään halunnut kieltäytyä sellaisesta tehtävästä. Perin ilomielin hänen paikkansa. Toistaiseksi tämä työ on ollut enimmäkseen palkitsevaa ja kivaa.
Norman Lebrechtiä siteeraten, Wilhelm Kvistin mielestä musiikkikritiikki toimii kuin puhdistuslaitos, joka poistaa kuonan musiikista.

– Vakavasti puhuen, ajoittain koen itsekin olevani suomenruotsalaisen musiikkielämän mätäpaiseiden puhkoja.

Kvist myöntää nauraen, että hänellä on ”kotkan asema” kriitikkona. Hän myös kantaa huolta kriitikoiden alan asiantuntemuksesta, joka on välttämätön edellytys ainakin musiikkikriitikkona toimimiselle.

– Joistakin kulttuurimme osa-alueista on muodostunut sellaisia ”pyhiä lehmiä”, joihin ei ole suotavaa kajota saatikka arvostella. Ruotsinkielisessä Suomessa lähes kaiken, mitä tehdään kulttuurin saralla pitäisi olla ihanaa ja kivaa. Monien mielestä esityksissä ja tapahtumissa ei ole mitään kritisoitavaa, mutta minun on vaikea niellä moista, hän toteaa.

– Suomenruotsalainen kulttuuri tuottaa tuon tuostakin isoja spektaakkeleita, joiden vastaanotto johtaa esityksen tasosta riippumattomaan massahysteriaan, kuten vaikkapa Svenska Teaternin viimeaikaiset musikaalit.

Kvistin mielestä olisi tärkeää käydä avointa keskustelua siitä, ovatko nämä suositut, kassamagneeteiksi nousseet musikaalit ylipäätään hyviä ja korkeatasoisia vai ylimainostettuja hypetyksiä.

– Kuka kantaa huolta niiden taiteellisesta tasosta? Musikaaleja ei välttämättä tehdä siksi, että ne olisivat arvokkaita sinällään, vaan siksi, että niiden esittäminen tuo rahaa teattereille. Valitettavasti teattereiden johtajat ovat alistuneet tähän suurten yleisömäärien metsästykseen.

Kuva: Pia Pettersson

Teatterien johtajat ovat alistuneet suurten yleisömäärien metsästykseen.

Mihin kritiikkiä tarvitaan?

Mutta mitä merkitystä konserttikritiikillä on? Onko järkevää arvostella tämän illan konserttiesitystä ylihuomiseen lehteen?

– Kyllä sillä on paljonkin merkitystä. Haluan jakaa konsertin tuoman elämyksen, riippumatta siitä, onko se ollut hyvä vai huono. Musiikkitoimittajana itse ja tuottamissani jutuissa pyrin tarjoamaan päivittäin arvokasta sisältöä lukijoillemme laajemminkin musiikkielämän ilmiöistä.

Kritiikillä on myös taiteilijoille ja itse taiteenkehitykselle aivan valtava merkitys, Kvist muistuttaa.

– Totta kai taiteilijat, jotka ovat nähneet paljon vaivaa teoksen tuottamisessa tai esittämisessä, haluavat tulla noteeratuiksi myös kritiikeissä. Osa taiteilijoista pärjää muutenkin. On myös karitamattiloita, jotka asettautuvat kritiikin yläpuolelle närkästyen syvästi jokaisesta vähänkään moittivasta sanasta.

Nykyään valitetaan, että taiteen kritiikki on henkitoreissaan, kritiikit lyhenevät ja saavat yhä vähemmän tilaa lehdissä – ja totta se onkin.

– Kritiikin tulevaisuus riippuu tietysti siitä, kuinka kauan lehtiä ylipäätään on olemassa. Ehkä musiikkikritiikin kirjoittaminen perinteisessä formaatissa ei tulevaisuudessa ole tärkeintä, vaan se, että taide-elämästä ylipäätään kirjoitetaan, oli foorumi mikä tahansa. On paljon ihmisiä, jotka puolustavat kiihkeästi perinteistä lehdissä julkaistua taiteen kritiikkiä instituutiona. Itse en ole jääräpää tässä suhteessa. Hyvä kolumni, hyvin laadittu uutinen tai henkilöhaastattelu voi ajaa saman asian, Kvist täräyttää.

– Niiden välityksellä saattaa kertoa enemmän esityksestä ja ylipäätään siitä, mitä musiikin kentällä on meneillään. Mutta, on toki ihanaa, että ainakin vielä kriitikot voivat käydä konserteissa ja kirjoittaa niistä perinteisiä kritiikkejä. Kritiikkien pitäisi kuitenkin parhaimmillaan olla pohtivia ja analyyttisiä asettamalla konsertti johonkin kontekstiin, eikä vain pelkkiä raportteja.

Taiteen lajeista musiikki lienee eniten niin sanottujen makuasioiden piiriin kuuluvaa. Tragedian synty -teoksessa Friedrich Nietzsche korostaa Richard Wagneriin vedoten, että musiikkia on mitattava aivan toisin esteettisin periaattein, kuin kaikkia kuvataiteita, ja ylimalkaan muunlaisten kuin kauneuden kategorioin.

– Musiikkikritiikissä ratkaiseva ero muiden taiteiden arvostelemisen suhteen on yksittäisen konsertin ainutkertaisuus, mikä tekee siitä haastavaa. Ainakin musiikkikriitikon pitäisi olla laajasti sivistynyt ja tuntea myös muita taiteita.

Tässä työssä pitää olla myös yhteiskunnallisesti valveutunut ja tietää, mitä Arkadianmäellä tapahtuu. Eivät taide ja kulttuurijournalismi ole yhteiskunnasta irrallaan olevia saarekkeita, vaan tiukasti sidoksissa siihen. Valitettavan paljon kuitenkin kirjoitetaan kritiikkiä irrallaan yhteiskunnallisesta ja historiallisesta kontekstista.

On paradoksaalista, että niin kauan kuin taiteen kritiikkiä julkaistaan edes jonkin verran lehdissä, valtiolla tuskin on intressejä kritiikin laajempaan tukemiseen.

Kritiikki valtion tuelle

Maailma ja erityisesti media on muuttunut. Suurin mullistus kritiikin kentällä on ollut kritiikkien väheneminen printtilehdistä ja kritiikinkin siirtyminen nettiin. Nettiin kirjoitetaan pääsääntöisesti ilmaiseksi ja asian harrastuksesta. Kaikki nettikirjoittaminen taiteesta ei kuitenkaan ole asiantuntevaa taiteen kritiikkiä – kuinka erottaa jyvät akanoista?

– Hiljattain järjestetyn musiikkikritiikki-seminaarin työpajaa vetäessäni kuulin oudon sanan, julkaisukelpoinen. Kukaan ei kontrolloi internetissä, onko kritiikki julkaisukelpoinen. Kaikki voivat julkaista aivan kaikkea. Välillä tuntuu, ettei lehdissäkään enää välitetä siitä, onko kritiikit tasoltaan julkaisukelpoisia.

Internet ei julkaisualustana ole pulmaton.

– En usko pelkästään kvantitatiivisiin indikaattoreihin. On aivan järkyttävä argumentti, että viisi miljoonaa ihmistä ei voi olla väärässä. Kyllä he voivat. Klikkausten määrä ei takaa kvaliteettia. Hyvien kritiikkien löytämiseen internetistä suuri yleisö tarvitsisi opastusta. Mutta, mikä taho siitä huolehtisi onkin jo vaikea kysymys.

Parhaassa tapauksessa internet tuo taiteen arvosteluun kaivattua moniäänisyyttä. Mutta käykö nettikritiikin vallatessa alaa vähitellen niin, että kukaan ei enää tilaa kritiikkejä, joista maksetaan korvauskin, Kvist huolehtii.

– Juuri kukaan ei nykyisinkään pysty elättämään itseään kriitikkona Suomessa. Otso Kantokorpi laskeskeli, että korkeintaan seitsemän kuvataiteen freelance-kriitikkoa saa toimentulonsa kritiikkiä kirjoittamalla. Ikävä kyllä hän taitaa olla oikeassa muidenkin taiteiden kriitikkojen suhteen. Viime kädessä kuluttajat ja koko taideinstituutio kärsivät tästä.

– Taiteen kritiikki on Suomessa ja muissakin länsimaissa perinteisesti ollut kaupallisten toimijoiden ylläpitämää. Mutta kritiikin pitäisi olla yleishyödyllinen ala, jota valtio tukisi muiden taide-insituutioiden tapaan. Ehkä Yleisradiokin voisi harkita tehtävän hoitamista omalta osaltaan nykyistä laajemmin.

On paradoksaalista, että niin kauan kuin taiteen kritiikkiä julkaistaan edes jonkin verran lehdissä, valtiolla tuskin on intressejä kritiikin laajempaan tukemiseen. Se kuitenkin voisi Kvistin mielestä olla tulevaisuuden malli taiteen kritiikin pelastamistalkoissa.

– Pitihän valtio Talvivaaran kaivostakin yllä monta vuotta ja on osaltaan pelastamassa sen toimintaa yhtiön mentyä konkurssiin. Valtio käyttää valtavasti rahaa yritystukiin ja ylläpitää kaatumassa olevia yrityksiä. Olisi tärkeätä keskustella siitä, mihin valtio varojaan käyttää, Kvist toteaa ja lisää:

– Kaiken kaikkiaan on erittäin kiinnostavaa ja kivaa toimia tämmöisellä kentällä, eikä vähiten rakkaudesta musiikkiin.

Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja ja kriitikko.

Jaa artikkeli:Share on Facebook13Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone