Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 2/2015.
”Kritiikki taantuu kaupallisuuden paineissa jälleen klassiseen horisonttiin”, toteaa filosofi Tuomas Nevanlinna.
TUOMAS NEVANLINNA kiinnostui filosofiasta jo pikkupoikana.
– Hyvin varhain, kaksitoistavuotiaasta alkaen kutsumus ja taipumukseni viittasivat poliittisen ja metafyysisen ajattelun suuntaan.
Tuomas Nevanlinna on kuuluisan, pappeja ja tiedemiehiä vilisevän Nevanlinnan kulttuurisuvun vesa. Hänen isoisänsä Rolf Nevanlinna oli kansainvälisesti tunnettu matemaatikko, isä Arne Nevanlinna on kirjailija ja arkkitehti.
– Filosofia on ollut meidän suvussa – jos ei nyt halveksittu – niin kuitenkin vähemmän arvostettu, hieman naiivi harrastus luonnontieteisiin ja yhteiskuntatieteisiin verrattuna. Mutta eivät isoisäni ja isäni yrittäneet usuttaa minua järeämpien tieteiden pariin. Isäni väitti kestävänsä jopa sen, jos minusta tulisi pappi, Nevanlinna muistelee.
Pappia hänestä ei tullut, vaan arvostettu filosofi, yhteiskunnallinen keskustelija ja kulttuurikriitikko, kirjailija, esseisti, toimittaja sekä suomentaja. Muiden toimiensa ohella Nevanlinna kertoo parhaillaan keskittyvänsä väljästi ottaen Karl Marxia käsittelevän kirjan kirjoittamiseen.
– Päivitän nuoruuden harrastustani eräänlaisen ehdottelevan pamfletin muotoon, hän kertoo.
Puffaamisen lieveilmiö
Nevanlinna on ennemminkin kritiikin tarkkailija kuin lukija.
– Luen paljon kritiikkiä, mutta enemmän kollegiaalisesti kuin kuluttajana. Minua kiinnostaa se, minkälaista kritiikkiä julkaistaan missäkin mediassa ja se, mikä on kriitikon suhde hänen arvostelemaansa teokseen tai esitykseen ja kuinka hän siitä kirjoittaa. Luen kritiikit aina vasta jälkikäteen, koska en halua saada liikaa ennakkokäsityksiä.
Kovin mairittelevia arvosanoja häneltä ei nykyiselle päivälehtikritiikille heru.
– Nykyään hyvää kritiikkiä julkaistaan eri taiteen- ja tieteenalojen erikoislehdissä, isoissa sanomalehdissä ei juurikaan. Erikoislehdissä annetaan tilaa perusteellisimmille asiantuntijakritiikeille, hän sanoo.
– Kaikki tietävät, että päivälehtikritiikille annettava tila on supistunut, ja ylipäätään lehtien kulttuurisivujen anti kavennut. Isot mediat lähtevät siitä, että kritiikki on puffaamisen kiusallinen lieveilmiö.
Tunnettu tosiasia, johon Nevanlinnakin viittaa on, että julkaisijat eivät välttämättä haluaisi kritiikkiä palstoilleen lainkaan.
– Median on kuitenkin julkaistava sitä säilyttääkseen uskottavuutensa. Kritiikkiä ketterämmin lehdet harrastavat tähtikultin rakentamista ja taiteen mainostamista. Kustantajat ja taiteilijat kaikki tyynni haluavat julkisuutta ja puffeja.
Mutta ei Nevanlinna toki kyseenalaista kritiikin tarvetta, päinvastoin. Taide ja kritiikki edellyttävät toisiaan.
Isot mediat lähtevät siitä, että kritiikki on puffaamisen kiusallinen lieveilmiö.
Kritiikin mahdottomuus
– Moderni subjekti tekee kritiikin mahdottomaksi, koska kaikki on katsojan silmässä ja kriitikko vain yksi katsoja. Samalla juuri taiteen välittyminen vapaan subjektiivisuuden kautta tekee kritiikin välttämättömäksi. Kun teosta lakataan pitämästä itsessään pyhänä ja sen merkitysten tunnustetaan syntyvän subjektissa, julkisesta kritiikistä tulee ainoa tapa jakaa teos.
Nevanlinna muistuttaa, että romantiikka nosti taiteen ja kritiikin synonyymeiksi.
– Taide on kritiikkiä: jatkoa, kommentaaria ja edelleen kehittelyä aiempaan nähden, mutta samalla myös itsekriittistä reflektiota sen omista tavoitteista. Vastaavasti kritiikki on tuomaroivan metanäkökulman sijasta itsekin taidetta, sillä kriitikko jatkaa teosta sen omilla ehdoilla, sen itsensä yli. Näin samalla kun kritiikistä tulee välttämättömämpää kuin koskaan, se käy mahdottomaksi. Juuri siksi, ettei modernille kritiikille ole hahmoa tai lakia, ainoa mahdollisuus on avata ja parantaa kritiikin tilaa.
Summa summarum, tarvitseeko taide kritiikkiä?
– Oleellisempi kysymys on, tarvitsevatko taiteilijat kritiikkiä. On epäselvää, onko päivälehtikritiikki heille tarpeen. Sen sijaan taiteilijat tarvitsevat ateljeekriitikoita, kollegoita, kustannustoimittajia tai vaikkapa mestari–kisälliasetelmaa. Harvoin he päivälehtikritiikistä ottavat onkeensa, Nevanlinna ounastelee.
– Taiteilijat odottavat julkisten lausuntojensa mukaan ”rakentavaa kritiikkiä”. Se on ymmärrettävä toive, mutta haluavatko he sitä kriitikoiksi kutsutuilta taidejournalisteilta? Eikö rakentavan kritiikin etsikkoaika tule ennen teoksen julkaisua?
Kritiikkiin ollaan alati tyytymättömiä.
Tyytymättömyys yhdistää
Vaikka taidekritiikki muuttuu ja sen yhteiskunnalliset ehdot ovat myllerryksessä, yksi asia pysyy: kritiikkiin ollaan alati tyytymättömiä. Taiteilijat, julkaisijat, kustantajat, yleisö, tutkijat ja kriitikot itse jakavat tyytymättömyyden sulassa sovussa.
– Taidekritiikin kentän toimijat lähestyvät kritiikki-instituutiota eri näköulmista ja eri motiivein, eivätkä ole lainkaan homogeeninen ryhmä. Kaikki he ovat kuitenkin tyytymättömiä taidekritiikin tyyliin: kritiikki on luisunut etymologiseen sisartilaansa, kritiikki on ennennäkemättömässä kriisissä. Kritiikki on taiteen elinehto, mutta silti aina subjektiivista ja kohtuutonta. Se on yhtä aikaa snobistista, moukkamaista ja asiantuntematonta. Se on aina joko liiallista ja julkeaa tai kutistunutta ja säälittävää. Kritiikillä jonka pitäisi antaa taiteelle mitta, ei itsellään tunnu olevan mittaa, Nevanlinna summaa.
– Kritiikin ehdot ovat heikentyneet dramaattisesti verrattuna edeltävään aikaan, joka vallitsi viisi, viisitoista tai sataviisikymmentä vuotta sitten, jolloin tosin valiteltiin aivan samaa, hän jatkaa hymyillen.
Nevanlinna kuitenkin epäilee, väistyisivätkö taidekritiikin epäsuhdat ja ristiriidat, jos kritiikkiä voitaisiin kirjoittaa joustavin deadlinein, kohtuullisten palkkioiden ja rajoittamattomien palstatilojen auvoisissa olosuhteissa.
– Päiväkohtaista kritiikkijournalismia on työlästä muotoilla uudelleen romanttisen metakritiikin suuntaviivojen mukaiseksi, sillä romanttinen ohjelma on vaikeasti yhdistettävissä kapitalistisen median toimintaehtoihin. Niiden perustana kun ovat: passiivinen, reagoiva, signaalien antajaksi typistetty yleisö, mainosten määräämä palstatila sekä falskin iskevyyden ja pienimmän yhteisen nimittäjän mukaisesti muokatut sisällöt.
Nevanlinna pahoin pelkää, että päivittäiselle sanomalehdissä julkaistavalle kritiikille käy samoin kuin taiteelle kulttuuriteollisuuden alaisuudessa.
– Helposti kritiikki taantuu kaupallisuuden paineissa jälleen klassiseen horisonttiin – onko teos hyvä vai huono suhteessa annettuihin mittapuihin – perustuvaksi kitschiksi puffifunktioineen, jolloin kritiikin reaalisena tehtävä on ainoastaan yleisön hankkiminen mainoksille. Mutta, mitä vähemmän kritiikillä on tilaa, sitä enemmän sillä on valtaa.
Moderni subjekti tekee kritiikin mahdottomaksi, koska kaikki on katsojan silmässä.
Kaksiteräinen internet
Internet, johon taiteenkin kritiikki on paljolti siirtynyt, on Nevanlinnan mielestä kaksiteräinen.
– Netti on loistava, mutta kaikkea muuta kuin ongelmaton mahdollisuus. Yhtäältä se mahdollistaa laajemmatkin taiteen analyysit, sillä netti ei tule täyteen, palstatilaa on loputtomasti. Yksi pulma on kriitikoiden ”ansaintalogiikka”, sillä nettiin kirjoitetaan pääsääntöisesti ilmaiseksi.
Yksi internetin hyvistä ominaisuuksista Nevanlinnan mukaan on se, että verkkojulkaiseminen edistää demokratisoitumista, sillä portinvartijoiden osuus on pienempi verrattuna painettuun mediaan.
– Mutta netti ei ole julkisuus. Se ei kokoa laajempia yleisöjä, vaan yksityiset käyttäjät poimivat sisältöjä omien mieltymystensä ja tarpeidensa mukaan. Tältä osin nykymuotoinen netti solahtaa sujuvasti uusliberaaliin hallintatapaan.
Nevanlinna kuitenkin tähdentää, ettei nostalgia porvarillisen julkisuuden vanhoja ihanteita kohtaan auta mitään. Hänusuttaa tarttumaan niihin mahdollisuuksiin, jotka uusi digitaalinen, virtuaalinen maailma on avannut, mutta joita se ei ole toteuttanut tai lunastanut.
Kritiikin kuolemaan Tuomas Nevanlinna ei usko.
– Ei kritiikkiä voida tappaa tai tuhota. Aina sitä jonnekin ilmaantuu, vaikka sen elintilaa valtamediassa kutistetaan. Kritiikki pirstaloituu ja marginalisoituu, mutta etsii samalla itselleen uusia kanavia.
Tätä haastattelua tehtäessä eduskuntavaalit vasta lähestyivät, joten kysyin Nevanlinnalta kuinka hän uumoilee kulttuurin ja taiteen aseman ja edellytysten käyvän tulevaisuuden poliittisten päättäjien käsissä?
– Sivistysporvarit ja kansankynttilät ovat mennyttä maailmaa. Tilalle on tullut menestyjiä, joilla ei ole kulttuurivelvoitteita. Menestys, kulttuuri ja sivistys ovat asioita, jotka jäävät vain joidenkin ihmisten välineiksi. Koko touhun epäillään olevan elitismiä ja snobbailua, joita käytetään uran tai narsismiin liittyvien hankkeiden pönkittämiseen.
Filosofi on puhunut. Ja vielä lopuksi; mikä yhteys filosofialla ja kritiikillä on?
– Filosofialle ei voi olla olemassa ulkoa annettua tehtävää, koska tuolle tehtävälle ei voida antaa ulkoapäin mitään sellaista muotoilua, jonka voisi etukäteen immunisoida filosofiselta kritiikiltä.
Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja ja kriitikko.