Eläin taiteessa osa 2/2

Lue myös sarjan ensimmäinen osa.

Taidehistoriallinen käsite objet trouvé on löydetyn luonnonmateriaalin käyttöä esteettisin perustein, mutta onko elävä eläin esineellistettyä taiteilijan materiaalia, vaikka se olisi yhä elossa. Onko maapallon tilan pohdinta eettisesti oikeutettua elävien eläinten välityksellä? Esseesarjan toisen osan keskiössä ovat linnut vapauden metaforana ja lukuisten taiteilijoiden materiaalina.

I

Taidehistoriassa lintu on kiinnostanut taiteilijoita laajasti: esimerkeiksi voi perinteisestä maalaustaiteesta poimia vonwrightiläisittäin lintumaalauksia ja heidän piiruntarkkoja, taksidermisiä biologian oppituntejaan lintulajeista. Linnun symboliikka vapauden kuvajaisena on tuottanut myös käsitteellisempiä teoksia, kuten Jussi Heikkilän tuotanto osoittaa. Yksinkertaisimmillaan jokaisen piirustustaito riittää kahden puolikaaren yhdistämiseen lentävän linnun kuvana, jonka kaikki tunnistavat. Vapaana lentävän linnun metafora on kliseisyydestään huolimatta yksi tehokkaimpia viestinviejiä. Kyyhkysen kuva on sekä rauhanaatteen symboli että kristillisessä ikonografiassa pyhän hengen ja puhtauden, viattomuuden vertauskuva. Lintuja kuvanneiden taiteilijoiden luettelo olisi pituudessaan puuduttava.

Henkilökohtaisesta kuvamuistista nousee esiin kuva vapaana lentävästä linnusta, jonka kuvallinen kieli ei ole erityisen rikas tai visuaalisesti edes huomiotaherättävän onnistunut. Mutta sen teho, vaikutus ja mieleenpainuvuus on sitäkin painavampi sen kontekstuaalisuudessa ja ilmaisun laajentuessa sosio-poliittiseen suuntaan. Kuubalaissyntyinen, sittemmin amerikkalaistuneena kansainvälistynyt Felix Gonzales-Torresin (1957–1996) tuotanto käsittelee vapauden tematiikkaa aina yksilövapaudesta seksuaaliseen vapautumiseen ja oikeuteen rakastaa yli normien. Hänen teoksensa ovat usein nimeämättömiä (laaja Untitled-sarja), kuten myös vapaana taivaalla liitelevän linnun kuva Untitled (1995).

Alkuvuodesta 2018 tämä linnun kuva oli esillä kahdeksassa eri sijoistuspaikassa Meksikossa. Se toistui isoina mainostauluina suurten valtaväylien ja vilkasliikenteisten teiden varrella. Gonzales-Torresin interventio julkiseen tilaan – osana yhteiskunnan näkyviä ja keskeisemmin näkymättömiä rakenteita – on osa taiteilijan poliittista oeuvrea, minkä teho ei ole postuuminakaan laimentunut. Kliseinen vapauden symboli muuntuu iskeväksi metaforaksi vapauden välttämättömyydestä niin taiteilijan työlle kuin yksilöille kaikessa laajuudessaan. Ei pelkästään lintu, vaan lentäminen itsessään ja sen tuoma vapaus on ollut taiteilijoiden kiinnostuksen kohde alkaen renessanssinero Leonardo Da Vincistä (1421–1519) nykyajan Jyrki Siukoseen. Vapaus on taiteilijalle elinehto ja itseisarvo.

Mitä tapahtuu kun elävä eläin vangitaan taiteen nimissä?

II

Mitä tapahtuu kun elävä eläin vangitaan taiteen nimissä? Asettuiko elävä kojootti Joseph Beuysin (1921–1986) kanssa mielihyvin suljetuun tilaan vai miten klassikoksi kääntynyttä performanssia I Like America and America Likes Me (1974) pitäisi lukea nykysilmin posthumanismin aikana? Eläin toimii edelleen metaforisesti; se edustaa villiä, alkuperäistä luontoa ja taiteilija puolestaan (ambulanssilla kuljetettuna) sairasta yhteiskuntaa, jonka eheytymisprosessina performanssia voi tulkita. Eläin ja taiteilija ovat teoksessa tasavertaisia, mahdollisesti molemmat aivan yhtä vastentahtoisesti samassa tilassa, mutta ”kohdaten” lopulta toisensa menestyksellisesti. Deleuze ja Guattari ovat esitelleet ajatuksen eläimeksi tulemisesta (becoming animal), jonka johdannaisena Beuysin performanssi voi katsoa myös kahtaalta: kojootti käyttäytyy tilassa kuin kojootti tai kojoottina sen käytös vaihteli aggressiivisuudesta uteliaisuuteen. Vivahde on pieni, mutta merkittävä. Lajityyppillisesti eläimen käytös tulkittiin performanssin onnistumisena: kahden toisiaan hylkivän (luonto vs. kulttuuri) elävän olennon sovintona.

Elävän eläimen käyttäminen taiteena tai taideteoksen osana ja elementtinä ei ole täysin ongelmatonta. Suomalaisen nykytaiteilijan Saara Ekströmin (1965) teoksessa The Last Branch (2004–2011) häkkilinnut olivat suljetussa tilassa sekä valvontakameroiden taltioimina alunperin Forum Boxin näyttelyssä ja myöhemmin Kiasmassa. Mitä taiteilija tavoitteli elävän materiaalin käytöllään, elävillä seeprapeipoilla? ”Olen käyttänyt eloperäistä materiaalia paljon työssäni, mutta elävien eläinten käyttämisessä taiteilija käy sisäisen monologin sen oikeutuksesta, kuten minäkin”, Ekström kertoo. Linnut ovat sisältyneet eri tavoin taiteilijan tuotantoon. Hän on käyttänyt laulavia kanarianlintuja, koristeellisia undulaatteja, pöllön kaiken näkevää katsetta, seeprapeippojen vaatimattomuutta ja elegantteja timanttikyyhkyjä – lintujen erilaisia vertauskuvallisia sekä esteettisiä ominaisuuksia.

”The Last Branch -teokseen sisältyi toistunut sisäinen teemani, jossa rekisteröin vähäpätöisiksi miellettyjä asioita ja kontekstoin sen suurempaan ja huomattavampaan mittakaavaan. Forum Boxissa pienet linnut elivät häkeissään, ja infrapunakameralla ja mikrofonein toiseen tilaan välittyi reaaliaikaisesti kuvaa ja ääntä linnuista suurina, hämärän vuorokauden taltiointina ja ihmistä mahtavampana myyttisinä olentoina – samalla, valvonnan, hallinnnan ja tarkkailun kohteina”, taiteilija jatkaa. Ekströmin teos linkittyy myös beuysilaiseen läsnäoloon, sillä taiteilija vietti koko näyttelyajan samassa tilassa lintujen kanssa, hoiti niitä ja samanaikaisesti piirsi ja tuotti tilaan kasvavaa materiaalia linnuista. Taiteilijalle lintu on metaforinen ja sen kautta vapauden tematiikka nousee uudelleen esiin: miten kahlittuja oikeastaan olemme? Me tai linnut, kyse on samasta asiasta.

Teosnimi Viimeinen oksa antaa mielikuvan kriittisestä sävystä ikään kuin pakotetusta huomiosta, ettei näin tulisi elää. Ekströmin teos nostatti myös eläinaktivistit vastustamaan taiteilijan materiaalivalintoja, vaikka näyttelyn tiedotuksessa vakuutettiin eläinten voivan olosuhteissa hyvin. Myös kollegiaalisesti julkisuuteen nousi kielteisiä sävyjä. Tämä moralisointi ei näe taiteilijan teoksen ydintä, sitä miten Saara Ekströmin häkissä olemme me: kaikki elolliset olennot. Olisiko asenne muuttunut posthumanismin myötä ja eläin taiteessa nähdään positiivisena? Ellei eläin ole täysin yhdenvertainen suhteessa ihmiseen, sen olemassaolo elävänä olentona on entistä hyväksytympi.

Lucy, 2018, lightbox, 400 x 600 cm © Koen Vanmechelen

III

Linnusta on vain pieni biologinen askel kesyyn kanaan, tuotantoeläimeen ihmisen palveluksessa. Kesykanat polveutuvat aasialaisista viidakkokanoista, joita on yhä olemassa. Kumpi oli ensin, muna vai kana, ja miten kanasta tulee käsitetaiteellinen taideteos? Antroposeeniaikana ihminen on valjastanut eläimet maksimaalisesti omaan käyttöönsä, mistä kanateollisuus on rajuin esimerkki: eläimen oma elinpiiri on kaventunut häkkeihin, missä sen oma lajityypillinen elinkokonaisuus on puristettu maksimaaliseen hyötykäyttöön.

Belgialainen taiteilija Koen Vanmechelen (1965) on työskennellyt biodiversiteetin laajentamiseksi ja tavoittelee ei vähempää kuin täyskäännöstä eläinjalostuksen vuosikymmenien traditiosta. Lintu eli kana on hänen kahden laajan ja kansainvälisen hankkeen ytimessä: Cosmopolitan Chicken Project (CCP) ja Planetary Community Chicken (PCC). Moraalisesti, eettisesti ja ekologisesti Vanmechelenin toiminta on tietenkin ensisijaisen tärkeää ja arvostettavaa, kukapa ei tahtoisi antroposeenin dystopioista kohti biosentristä laaja-alaisuutta? Maailmanpelastamisen pitäisi kaiketi koskettaa meitä kaikkia, mutta keskeisempää tässä kontekstissa on tarkastella Vanmechelenin toimintaa taiteena. Itseoppinut Vanmechelen on tiedemaailmassa kunniatohtoroitu, ja hänen hankkeensa on konkreettisesti pelastanut globaalisti sukupuuttoon häviäviä lajeja ja uudelleen käynnistänyt esimerkiksi Afrikassa karjan ristisiitokset. Tästä projektista taiteilija on saanut materiaalin vuonna 2015 alkaneeseen Sotwa -sarjaan.

Hanna Johansson kirjoittaa näyttelytekstissä kanojen olevan Vanmechelenin taiteessa pikemminkin sivutuotteita, itse asian eli elämän biodiversiteetin prosessien kehittämisen olessa varsinainen taiteellinen teko. Tämä tuo Vanmechelenin taiteen tekemisen osaksi nykyaikaisia prosesseja. Yhtäältä taiteen ja elämän yhdistäminen elämäntapataiteeksi on traditio, joka on syntynyt modernismin jälkeen. Taiteen toteuttaminen prosessina, jonka päämääränä on lajien säilyminen kuuluu posthumanismiin, joka on kääntämässä ajattelua ihmiskeskeisyydestä elollisten lajien monimuotoisuuden vaalimiseen. Toisaalta prosessuaalisuus kytkeytyy taiteen lopputulokseen: taidedokumentaatioihin. Taide on tapahtunut jo toisaalla, kun katsoja vihdoin astuu näyttelykontekstiin katsoakseen sitä. Dokumentaatio on ominaista prosessitaiteelle,  jonka vaiheita tavalla tai toisella taltioidaan: valokuvilla, liikkuvalla kuvalla tai piirustuksilla konkretisoidaan sitä, mikä on jo toteutunut.

Herättäminen ihmisen toiminnan tuhoavaan käyttäytymiseen on se sisältö, mikä posthumanismin ytimestä on rantautunut nykytaiteeseen.

Tästä on esimerkkinä Vanmechelenin Cosmopolitan Chicken Project (1999–2018), jonka saavutukset esitetään samaisen taksidermian kautta, jonka traditio pohjautuu biologian tuntien täytettyjen eläinten lajityypillisyyteen. Kanojen risteytysprojekti on eittämättä saavutuksiltaan erinomaista työtä. Katsojana eriväristen täytettyjen kanojen tarkasteleminen on vähemmän mielekästä taiteena, vaikka sen järjesteleminen, kategorisointi ja tyypittely noudattaa jopa museaalista esillepanoa. Se kadottaa juuri dokumentaationa prosessin dynaamisuuden ja jättää mielikuvan pikemminkin staattisesta pysähtyneisyydestä, mikä on lähes päinvastaista prosessuaaliselle nykytaiteelle monine vivahteineen ja sosiaalis-poliittisine ulottuvuuksineen.

Sen sijaan teoksen Lucy Boar (2016) iskevyys on mallikasta: taidedokumentaatio tapahtumasta osana Dutch Design Weekiä Eindhovenissa, (missä installaatio esitettiin) on pysäyttävä. Elävän Lucy-sian tapaaminen grillivaunuksi muunnetun kaksiosaisen teoksen yhteydessä johtaa mielen heti tuotantoeläimen ja elävän eläimen ristiriidan kohtaamiseen. Meet Lucy – Taste a Lucy Dog -tekstit huolehtivat viestin perillemenosta. Vanmechelen on nimennyt eläimen ihmiskunnan arkkiäidin mukaan, kun kaivausryhmä antoi naispuoliselle Australopithecus afarensis -fossiilille nimeksi Lucy. Sika ja ihminen ovat geneettisesti lähellä toisiaan – kun syömme sitä, mitä syömme?

Elävä eläin ja elämän elinehtojen vaaliminen, kehittäminen sekä edistäminen ovat Koen Vanmechelenin taiteen ytimessä. Hänen työnsä tavoittelee suurempaa kuin artefaktien tuottamista esteettiseksi mielihyväksi, mikä nykytaiteessa lähenee jopa jälkijättöisyyttä. Sen sijaan taiteen ja aktivismin yhdistäminen on ilmiö, joka on myös sisällöllisesti Beuysia ja Vanmecheleniä yhdistävä taiteellinen tekijä. Kun Beuys oli perustamassa eläinten puoluetta ja ennakoi vihreää liikettä, Vanmechelen puolestaan jalostaa uusia ja kestävämpiä kanalajeja tähtäimessään elämän monimuotoisuuden jatkuvuus. Muutoksen hakeminen yhteiskuntaan taiteen kontekstissa on ajankohtaista artivismia, näyttelyn nimen mukaisesti – jo on aikakin.

Janne Hokkanen: Teoskuva ”Kylttitempaus Korkeasaaressa” näyttelystä (2018)

IV

Posthumanismin mukainen ajattelu, että ihminen on vain yksi laji muiden elollisten olentojen kanssa ja rinnalla, on tuonut mukanaan lisää vastuuta ympäristön ja lajien selviytymisestä. Taiteilija Janne Hokkasen (1983) tapa käsitellä aihetta on monimuotoinen ja kontekstuaalisesti täydellinen: eläinten uhanalaisuudesta kertova sisältö on sijoitettu eläintarhaan, häkkieläinten keskuuteen. Balinkottarainen on erittäin uhanalainen lintu, mikä on ihmisen aiheuttamaa. Korkeasaaressa elää kolme koirasta, joille morsiamia etsitään tarkoilla geeniperimätutkimuksilla, jotta laji voitaisiin vielä saada lisääntymään terveesti.

Hokkanen käyttää ilmaisumuotonaan uudelleen käsiteltyjä liikennemerkkejä, joiden iskevyys on visuaalisesti tuttua poptaiteen traditiosta, mutta sen sisällöllinen oivaltavuus pureutuu vaaraan ja siitä varoittamiseen. Semioottisina merkkeinä liikennemerkkijärjestelmä on yhteisesti sovittu koodikieli, jota pitää noudattaa. Herättäminen ihmisen toiminnan tuhoavaan käyttäytymiseen on se sisältö, mikä posthumanismin ytimestä on rantautunut nykytaiteeseen.

Kirjoittaja on taidehistorioitsija ja kuvataidekriitikko.

Koen Vanmechelen Kyse on ajasta, Serlachius-museo Gösta, Mänttä 19.5.–16.9.2018

Janne Hokkanen Kylttitempaus Korkeassaaressa, Helsinki 9.6.–31.10.2018

Saara Ekström Holy Motors Galleria Sinne, Helsinki 7.9.–14.10. 2018