Ääniä improvisoidun musiikin kentältä
Ei tarkkaa ennalta määrättyä rytmiä.
Ei konkreettista ennalta annettua sisältöä.
Ei rytmiä, ei sisältöä, vain elämännälkää…
René Ménil, 1944
Girilal Baars kuiskii, maiskuttelee, hoilaa, honottaa ja huohottaa. Omatekoisella kielellään hän loitsuaa ja resitoi; välillä esitys kumartaa absurdin teatterin suuntaan. Kymmenminuuttinen sisältää tunnekirjon: tunteita on vaikea nimetä, mutta tutuilta ne kuulostavat.
Ollaan Helsingin Sörnäisissä, Vapaan Taiteen Tilassa, jota Taideyliopiston ylioppilaskunta ylläpitää. Meneillään on Helsinki Improvised Music Happening 2018. Helmikuisen viikonlopun ajan maanalainen väestönsuoja täyttyy äänistä: jousten, kitaran, harpun ja puhaltimien äänistä, ihmisäänistä sekä sähköisesti prosessoiduista äänistä.
Instrumentteja soitetaan ”niin kuin pitääkin”, mutta myös niin kuin niitä ei pidä soittaa. Kitaraa raavitaan, viulua kopistetaan, sellon ja harpun kielien väliin tungetaan ylimääräisiä esineitä. Kaikki tapahtuu ilman ennalta kirjoitettuja nuotteja, usein myös ilman, että muusikot olisivat ennalta sopineet mitään.
Viikkoa myöhemmin Helsingin Uudenmaankadulla sijaitsevassa Myymälä2 -galleriassa Seijiro Murayama ääntelee aivan toisin kuin Baars. Hän inisee, henkäilee, pärisyttää huuliaan, kuorsaa. Tunnelma on hiljainen, meditatiivinen, jopa askeettinen.
Välillä Murayaman ääni yhtyy Lauri Hyvärisen soittamaan kitaraan, välillä ihmisääni ja kitara lähtevät omille teilleen ja palaavat sitten taas yhteen. Kuin italialaisen lammen ääniä, kuvailee italialaissyntyinen kuuntelija. Kurnuttavatko siinä sammakotkin?
Kaksikymmentä vuotta sitten äänitaide oli Suomessa hyvin marginaalinen ala.
Vapaata vai kokeellista, musiikkia vai ääntä?
Improvisointi on yhtä vanhaa kuin musiikki. Viime vuosisadalla improvisaatio liitettiin ennen kaikkea jazzin perinteeseen ja ”vapaa improvisaatio” 1960-luvulla esiin murtautuneeseen free jazziin. Improvisoidun musiikin yhteydessä puhutaan usein myös ”kokeellisesta” ja ”vapaasta” musiikista.
Kitaristi Lauri Hyvärinen, yksi helsinkiläisen vapaan musiikin kentän keskeisistä toimijoista, pohtii määritelmiä muun muassa valmistumassa olevassa musiikkitieteen gradussaan.
– Tutkimukseni käsittelee ei-idiomaattisuuden käsitettä. Alun perin termi viittaa englantilaisen kitaristin Derek Baileyn (1930–2005) pyrkimykseen erottaa, kenties puoliksi ”markkinointitarkoituksessa”, oma improvisaationsa yleisesti tunnetuista improvisaatioperinteistä.
– Bailey puhuu improvisaatiokaraktääreistä, esimerkiksi jazz- tai flamencoidiomeista, joissa improvisaatio on aina kulloisenkin tradition sisäinen. Näistä Bailey erottaa oman improvisaationsa, joka ei hänen mukaansa kuulu mihinkään tunnetuista idiomeista. Sitä voisi sanoa vapaaksi improvisaatioksi, valottaa Hyvärinen.
Hyvärinen lähestyy aihetta sukupolvikysymyksen kautta: mitä Baileyn näkemykset merkitsevät nykyimprovisoijien kannalta. Historialliset kerrokset ovat muodostuneet niin nopeasti, että Baileyn musiikki on jo ”vanhaa”. Nyt siitäkin pitää erottautua.
Nykytrendinä Hyvärinen pitää improvisoijien siirtymistä kohti rakennetumpaa ilmaisua. Paljon on kuultavissa erilaisia improvisoidun ja sävelletyn esityksen yhdistelmiä. Se on eräs tapa erottautua juuri improvisaation idiomista.
– Itselleni improvisaatio tarkoittaa nykyään kahta asiaa. Ensinnäkin se on tapa tehdä musiikkia, toiseksi tapa tehdä sitä toisten ihmisten kanssa. Se on välittömin keino soittaa yhdessä ilman sosiaalisia tai genreihin perustuvia hierarkioita: siitä se vapaus tulee. Ainakin lähtökohdassa vallitsee vapaus. Lopputulos voi tietenkin olla toinen, sanoo Hyvärinen.
Kaksikymmentä vuotta sitten äänitaide oli Suomessa hyvin marginaalinen ala. Eräs nollahetki suomalaisen vapaan musiikin historiassa voitaneen sijoittaa vuoteen 1995, jolloin perustettiin Äänen lumo, edelleen Suomen ainoa äänitaiteeseen ja kokeelliseen musiikkiin erikoistunut yhdistys. Perustajia olivat Petri Kuljuntausta, John Richardson ja Juhani Nuorvala.
Äänen lumo on edistänyt kokeellisen musiikin asemaa Suomessa, järjestänyt tapahtumia, konsertteja, työpajoja ja improvisaatiokoulutusta sekä vienyt ulkomaille suomalaisten artistien projekteja. Se on tuonut esiin ääniä, joita ei institutionaalisissa rakenteissa saada kuuluviin.
Nyt asiat ovat toisin kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Äänisuunnittelu on vanhastaan liittynyt teatteri- ja elokuva-alan opetukseen. Rinnalle on noussut äänitaide, jota voi opiskella Taideyliopistossa (SAMA – Sound Art & Sonic Arts Education). Vahvan uran luoneita äänitaiteilijoita on Suomessa kuitenkin toistaiseksi vähän.
Improvisoidun musiikin käytännölle käsitteellinen hienosäätö tai lokeroiminen tuntuu olevan vierasta. Lauri Hyvärinen kiteyttää yleisen asenteen:
– Minua eivät määrittelyerot kiinnosta: ei se mikä on ”musiikkia” tai se mikä on ”ääntä”.
Vapaa musiikki kukoistaa
Parin helmikuisen viikon ajan Helsingissä tapahtuu paljon: edellä mainittujen Improvised Music Happeningin ja Myymälä2:n konsertin lisäksi Galleria Forum Boxissa alkaa Experimental and Improvised Music -konserttisarja. Näiden lisäksi Seijiro Murayama pitää improvisaatiotyöpajan ja järjestetään pari muutakin kokeellisen musiikin keikkaa.
Lauri Hyvärinen vahvistaa havainnon siitä, että marginaalisen musiikin kentällä on vilkkaampaa kuin koskaan.
– Kolmen viime vuoden aikana tilanne on ”räjähtänyt”. Aloin järjestää improvisaatiokonsertteja vuonna 2012 nimenomaan siitä syystä, ettei niitä ollut. Nykyään vähintään kerran viikossa on jokin kokeellisen musiikin tapahtuma. Monesti niitä on useita samana päivänä. Aloitankin pian konserttisarjan, jonka nimi on L’Age d’Or, Kulta-aika.
Suomen oloissa vapaankin musiikin tarjonta keskittyy Helsinkiin. Silti muuallakin tapahtuu. Turussa on vuodesta 2012 toiminut Niko-Matti Ahdin, Marja Johanssonin, Niko Karlssonin ja Topias Tiheäsalon perustama Himera-yhdistys, joka ilmoittaa tuovansa kuuluviin ”kokeellista ja kokeilevaa musiikkia, vapaata improvisaatiota, noisea, free-jazzia, omaehtoista pop- ja folkmusiikkia”. Porissa toimii Validi Karkia -klubi, jonka ohjelmisto koostuu ”jazzista, folkista, taidemusiikista ja undergroundista”.
Vapaan musiikin buumin taustalla erottuu sekä rakenteellisia että sattumanvaraisia syitä.
Vapaan musiikin buumin taustalla erottuu sekä rakenteellisia että sattumanvaraisia syitä. Tärkeä tekijä on ”vapaiden” tilojen ilmaantuminen viime vuosina. Kuvataidemaailmassa sellaiset ovat trendi: on artistivetoisia gallerioita, joissa ei tarvitse maksaa sen paremmin näyttelyn pitämisestä kuin muustakaan esiintymisestä. Toinen syy on se, että moni ahkera toimija sattuu operoimaan yhtä aikaa pienellä kentällä.
– Tekijälähtöisyys on avainsana. Suomessa ei ole kokeellisen musiikin rakenteita, ja se on sekä hyvä että huono asia. Hyvä, ettei ole portinvartijoita. Toisaalta on vaikea tavoittaa laajoja yleisöjä, sanoo Hyvärinen, mutta myöntää ettei laajaa yleisöä olisi välttämättä siinäkään tapauksessa, että konserttijärjestelyt, palkkiot ja tiedottaminen olisi rakenteellisesti järjestetty.
Ilman budjettia järjestetyt konsertit rakentuvat yleensä niin, että mahdollinen artisti ottaa yhteyttä mahdolliseen tapahtumajärjestäjään. Halu soittaa ja halu järjestää tapahtuma kohtaavat. Laajemmissa tapahtumissa, joilla on budjetti, voidaan kutsua soittajia.
– Yleisössä on aina uusiakin kasvoja. Olennaista on pitää tapahtuminen virkeänä esimerkiksi soittajia kierrättämällä. Muuten voi jämähtää aika nopeasti, sanoo vuosittain keskimäärin 50–70 keikkaa improvisoitua tai kokeellista musiikkia soittava Hyvärinen.
Vaikka piirit ovat pienet, ne ovat huomattavan kansainväliset. Tässä puheena olevien konserttien soittajat asuvat Suomen lisäksi Ruotsissa ja Englannissa. Artistien synnyinmaiden lista on pitkä: Suomi, Englanti, Venäjä, Kolumbia…
Keväällä Hyvärinen tekee Ritual Extra -bändinsä (Hyvärinen, kitara; Tuukka Haapakorpi, laulu; Julien Chamla, rummut) kanssa kolmen viikon kiertueen Ranskassa, Belgiassa, Saksassa, Itävallassa, Puolassa ja Sveitsissä. Sen jälkeen Hyvärisellä on muita projekteja Ranskassa, maassa, jonka vapaan ja improvisoidun musiikin kenttä on erityisen vilkas.
Kansainvälisyys, vapaat tilat, tekijälähtöisyys – vapaa musiikki ja sen soittaminen hahmottuu ilmiöksi, joka viihtyy erityisen hyvin nykyisessä ”verkosto- tai informaatioyhteiskunnassa”, tai joka jopa nykymuodossaan on mahdollinen vain siinä.
Mikään ”nuorten juttu” improvisoitu musiikki ei kuitenkaan ole. Tässä mainittujen konserttien soittajista nuorimmat ovat syntyneet 1980-luvun loppupuolella, mutta vanhin – englantilaisruotsalainen säveltäjä ja puhallintaiteilija Paul Pignon – vuonna 1939. Väliin mahtuu kaiken ikäisiä ja monesta taustasta tulevia: free jazzista tai klassisesta musiikista ammentavia tai itseoppineita taiteilijoita.
Jos vapaa musiikki ei olekaan sukupolvikysymys, sukupuolikysymys se saattaa olla. Puheena olevissa tapahtumissa esiintyi yhteensä toistakymmentä artistia. Joukossa oli yksi nainen.
Puheena olevissa tapahtumissa esiintyi yhteensä toistakymmentä artistia. Joukossa oli yksi nainen.
Olosuhteiden nuoralla
Sergio Castrillónin sellon ääni alkaa kuulua jostain yleisön takaa. Castrillón soittaa kävellessään – sekään ei ole tyypillisimpiä sellonsoittotapoja. Hän tulee mukaan Girilal Baarsin esitykseen, joka saakin nyt uuden suunnan. Natalia Castrillón tuo mukaan harppunsa, Paul Pignon puhaltimensa. Esitys paikallistuu tilan ja ajan koordinaatistoon.
Parhaimmillaan improvisoitu esitys taivuttaa tilan ja ajan instrumenteikseen. Vapaan Taiteen Tilan tai Forum Boxin kaltaisissa hallimaisissa tiloissa ääni kiertää ja kaikuu komeasti.
Satunnaiset häiriöäänet – raitiovaunun kirskuna pakkasessa, koiran haukunta, tuolin kolina – tulevat ja otetaan mukaan yhdeksi merkitystä luovaksi elementiksi. Tapahtuu John Cagenkin peräänkuuluttama tilan aktivointi.
Improvisoidut esitykset kutsuvat syvällisten kysymysten äärelle. Vapaan Taiteen Tilassa Timo Pyhälän kontrabasson ja Dominik Schliengerin alttoviulun vuoropuhelu kuulostaa ennen kaikkea hartaalta: soittimet meditoivat, syventyvät väliin rukoukseen. Kuuluu jotakin protestanttisen koraalin alkuperäisestä vakavuudesta, mutta narinat ja vingutukset päivittävät sitä moderniksi ja postmoderniksi kokemukseksi. Elämän sattumanvaraisuus ei ahdista, se lumoaa.
Sooloesityksessään Schlienger soittaa vahvistettuja viuluja, äänittää, kierrättää ja säestää itseään. Äänet kerrostuvat, huipulla on viulu ja jousi, mutta ne seisovat narinan, pulssin, sykkeen muodostamalla pilarilla. Kun Schlienger riisuu äänen kerrokset yksi kerrallaan, kuulija kysyy mitä jää jäljelle. Onko se Hiljaisuus?
Ja silloin se tapahtuu. Kesken Girilal Baarsin ja kumppaneiden esityksen lintu lentää läpi Vapaan Taiteen Tilan betonihallin, katoaa ja laulaa, epäilemättä hädissään, hetken jossakin.
Martiniquelainen kirjailija ja filosofi René Ménil kirjoitti improvisoidusta musiikista 1944, bebopin murroksen aikaan, mutta ehkäpä hänen ajatuksensa ovat päteviä vieläkin: ”Soittaja ei tiedä, ei saa tietää seuraavaa nuottiaan, seuraavaa fraasiaan, seuraavaa seikkailuaan. Siitä huolimatta hän liikkuu eteenpäin niin kuin akrobaatti olosuhteiden nuoralla. [–] Sellaista on runollinen vapaus: edessä on tulevaisuus vailla kasvoja”.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko.
Lauri Hyvärisen haastattelu 13.2.2018
Konsertit
Experimental and Improvised Music Series I, Forum Box 8.2. 2018
Helsinki Improvised Music Happening 2018, Vapaan Taiteen Tila 17.–18.2.2018
L’Age d’Or, Galleria Myymälä2 23.2.2018