Eksistentialistinen filosofia & suomalainen kirjallisuuskritiikki osa 3.

Artikkeli on viimeinen osa kolmiosaisesta artikkelisarjasta. Lue myös ensimmäinen ja toinen osa.

 

Sellaiseksi on maailma loihdittu, että juokseepa se kuinka kauan tahansa, aina se kohtalokkaasti päätyy yhteen ja samaan risteykseen.
(Mihail Bulgakov)

 

”Ihmisen osana on tulla nöyryytetyksi, kärsiä, pettyä ja kuolla, mutta taiteen tehtävänä on joko alistua tai uhmata”, totesi ranskalainen kirjailija ja poliitikko André Malraux (1901–76). Hänen eksistentialistissävytteinen teos Sielujen kapina vuodelta 1933 on kenties ajankohtaisempi kuin ilmestyessään.

Jos fyysikolta kysytään, millainen maailma pohjimmiltaan on ihmisen elämän kannalta, jäämme helposti vastausta vaille. Tosin entropian käsitettä edistänyt itävaltalainen fyysikko Ludwig Boltzmann (1844–1906) halusi todistaa, että eksistentialistisen filosofian uranuurtaja Arthur Schopenhauer (1788–1860) oli ”degeneroitunut, älytön, tietämätön ja mielettömyyksiä riipusteleva filosofi, jonka ymmärrys koostui pelkästään tyhjästä verbaalisesta roskasta”.

Jean-Paul Sartre (1905–80) puolestaan korosti, että oleellisinta ei ole olla viisas, vaan tärkeintä ja arvokkainta on olla ihminen. Ihminen on vapaa ja hänen moraalinen tehtävänsä on tulla siksi mikä hän pohjimmiltaan on. Tai kuten Martin Heidegger tarkensi: ”Minun tehtäväni on yksinkertaisesti tulla siksi mitä jo olen.”

Juha Mannerkorven romaanissa Jyrsijät (1958) Maria-vaimo syyttää puutarhurimiestään syntymässä säikähtäneeksi elämän pelkuriksi ja kysyy mieheltään, mihin tämä on oikein valmistautumassa? Marian mukaan mies ymmärtää kaiken valmiiksi etukäteen, tekee kaiken valmiiksi etukäteen ja pelkää kaiken valmiiksi etukäteen:

”Ruukut sinulle pitää pestä valmiiseen riviin hyllylle sitä mukaa kun ne tyhjenevät, liiterin sinä ajatat täyteen lautoja, että niitä varmasti olisi siellä valmiina sitten kun käyt rakentamaan; jos voisit, istuttaisit ensi talven tomaatit ja kurkut valmiiksi jo nyt. Etukäteen. Etukäteen pelkäät valmiiksi niin monta vaaraa kuin suinkin, ja niin kuin olet etukäteen valmiiksi pelännyt, niin sitten tapahtuukin. Kehittyy vain esiin valmiita tapahtumia.”

Puutarhuria vaivaa eksistentialistinen huoli (Sorge), ajallinen aikatietoisuus. Muiden ihmisten tavoin puutarhuri suuntautuu koko ajan tulevaisuuteen. Kuten Heidegger asian ilmaisee: ”Ihminen rientää itsensä edellä ja viime kädessä koko ihmisen oleminen on kuolemantiellä.”

Muistimme ja ajattelumme ei ole puhtaasti omasta tahdostamme kiinni. Siksi tulevaisuuden huolen lisäksi myös menneisyys seuraa meitä mukanamme tahdostamme riippumatta minne ikinä menemmekin. Menneisyytemme estää meitä muuntumasta keneksi tahansa, milloin tahansa.

Mennyt ei kuitenkaan työnnä meitä takaapäin vaan kävelee aina vastaan edestäpäin koko elämämme ajan. Pertti Julkusen sanoin:

”Minä olen aina-jo-itseni-edelle-rientänyt ja katselen tulevaisuudesta käsin jäljessä raahustavaa itseäni. Tulevaisuudesta käsin katseluni aikamuoto on preesens eikä futuuri. Näin tulevaisuus ja sen mahdollisuudet eivät itse asiassa asu tulevaisuudessa vaan tässä ja nyt. Minä katselen nykyistä itseäni jo nyt tulevaisuudesta käsin. Minä olen tulevaisuudessa ja tulevaisuus minussa.”

Kaikki nämä seikat lisäävät huolta, Sorgea. Jyrsijät-romaanin puutarhuri pohdiskelee:

”Jos ihminen olisi Jumalan etukäteissuunnitelma, sellainen kuin on, olisiko hän silloin myöskään vastuussa teoistaan? Ihminen voi olla syyllinen vain sellaiseen tekoon, jonka hän voi tehdä toisin tai voi omasta tahdostaan jättää tekemättä. Syyllisyys edellyttää valinnanmahdollisuuksia.”

Jos yksittäiset motiivit, kuten sivullisuus, syrjäytyminen ja yksinäisyyden aiheuttama ahdistus arvioidaan eksistentialistiseen kirjallisuuteen kuuluvaksi, silloin useimmat suomalaiskirjailijat lokeroituisivat eksistentialisteiksi.

Menneisyyden takaisin saamisen kaipuu

Mitä haemme menneisyydestä? Mitä sellaista sinne on unohtunut, mikä pitäisi saada takaisin tähän päivään? Sartren mukaan nuoruus, kypsyysikä, jopa edellinen vuosikin kuuluvat aina entisaikaan. Uusi on juuri tulossa nykyhetkellä, mutta ei koskaan ole vielä vallassa, vaikka huomenna luvataan parta ajaa ilmaiseksi.

Sartre myöntää Sanoissa kunnioittavansa nöyrää ja itsepintaista uskollisuutta, jota varsinkin naiset osoittavat mauilleen, haluilleen, vanhoille yrityksilleen ja juhlille, joiden humu on laantunut kaikumasta:

”Ihailen heidän tahtoaan pysyä samanlaisina muutoksen keskellä, pelastaa muistonsa, viedä mukanaan kuolemaan ensimmäinen nukkensa, maitohampaansa, ensi rakkautensa. Olen tuntenut miehiä, jotka myöhäisellä iällään makasivat vanhentuneen naisen kanssa ainoastaan siksi, että olivat himoinneet tätä nuoruudessaan, toiset kantoivat kaunaa kuolleille.”

Sartre tunnustaa olevansa lahjakas itsekriitikko sillä ehdolla, ettei häntä pakoteta siihen. Menneiden kaivelu on hänestä kuin raatojen esiin kaivelua. On parempi päättää tehdä asiat paremmin tänään kuin eilen ja huomenna vielä paremmin kuin tänään:

”Vuosina 1936 ja 1945 tehtiin ikävyyksiä henkilölle, jolla oli minun nimeni: kuuluuko se minulle? Merkitsen kärsimäni loukkaukset hänen tiliinsä: tuo hölmö ei pystynyt edes herättämään kunnioitusta.”

Sartre väittää, että kypsään ikään ehtineet kirjailijat eivät pidä siitä, että heitä onnitellaan heidän ensimmäisestä teoksestaan:

”Paras kirjani on se, jota juuri kirjoitan; heti sen jälkeen tulee viimeksi julkaistu, mutta valmistaudun hiljalleen siihen, että se pian inhottaa minua. Jos kriitikot pitävät sitä nyt huonona, he ehkä loukkaavat minua, mutta puolen vuoden kuluttua olen suurin piirtein samaa mieltä heidän kanssaan. Kuitenkin yhdellä ehdolla: vaikka he pitäisivätkin tuota teosta kuinka köyhänä ja mitättömänä tahansa, tahdon, että he asettavat sen kaiken sen yläpuolelle, mitä olen tehnyt ennen sitä; suostun siihen, että koko joukko alennetaan, kunhan vain säilytetään kronologinen arvojärjestys, joka ainoastaan jättää minulle mahdollisuuden kirjoittaa paremmin huomenna, vielä paremmin ylihuomenna ja päätyä mestariteokseen.”

James Bondin kirjoittajaa Ian Flemingiä (1908–64) ja Jean-Paul Sartrea yhdisti paitsi yläluokkainen tausta, myös runsas tupakointi sekä mieltymys alkoholiin ja älykkäisiin naisiin. Fleming poltti 80 käsintehtyä turkkilaista savuketta päivässä, Sartre ranskalaisittain hieman vähemmän.

Heidän kirjallisuusnäkemyksillään oli kuitenkin yön ja päivän ero. Sartren mukaan sitoutunut kirjailija on tietoinen toiminnastaan. Hän tietää, että paljastaminen on muuttamista ja ettei voi paljastaa ellei pyri muuttamaan. Kirjallisuus vastaa todellista maailmaa, jonka ihmiset ovat vastuullisia toimijoita.

Fleming kertoi halunneensa luoda James Bondissa mielenkiintoisen ihmisen, jolle tapahtuu ihmeellisiä asioita. Niistä lukiessaan ihminen voi viihdyttää itseään ollessaan matkoilla tai sairaana vuoteessa tai halutessaan hetkeksi unohtaa harminsa ja huolensa.

Kun Juhani Ahon Rautatie ilmestyi 1884, kuuli eräs Ahon tuttu vossikka-ajureiden keskustelun, jossa muuan ajuri totesi, että kyllä se on pitänyt olla viisas mies sen Ahon, kun se on osannut kertoa asiat siinä kirjassa niin järjestyksessä!

Tämä perisuomalainen yhden suhde yhteen -realismi elää edelleen voimakkaana. Vielä 1990-luvulla suomalaisille lukijoille mieluisen romaanin tapahtumat sijoittuivat syrjäseuduille, kyliin ja maaseutumaisiin pikkukaupunkeihin.

Helmet -kirjastojen varatuimmat teokset olivat huhtikuun 2018 lopussa Enni Mustosen Taiteilijan vaimo, Seppo Jokisen Lyödyn laki, Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen, Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja, Minna Lindgrenin Vihainen leski sekä Nina Georgen Pieni bistro. Pienissä, suppeissa piireissä pyöritään siis edelleen.

Venäläinen kirjallisuustutkija Mihail Bahtin (1895–1975) nimitti sakeana ja tahmeana etenevää tapahtumia, tapaamisia ja eroja vailla olevaa aikaa pikkukaupungin ajaksi. Päivästä toiseen toistuvat samat arkiset toimet, samat puheenaiheet ja samat sanat. Juorut korvaavat pikkukaupungissa tapahtumien ja nähtävyyksien puutteen.

Tapahtumia ja historiallista kulkua vailla oleva aika naulaa elämän paikoilleen pelkäksi syömiseksi, juomiseksi, nukkumiseksi, juoruilemiseksi ja pieneksi vehkeilyksi. Elämä rajoittuu vaihtoehtoisia mahdollisuuksia vailla olevaan vaivaiseen olemiseen.

Elämää tukehduttavat pikkumaisuudet nostavat esiin älyllisyyden syrjäisimmätkin sivuseikat ja tekevät niistä monumentaalisen tärkeitä asioita. Pysähtyneen ja tahmean ajan vastakohtana on dynaamisesti eteenpäin rientävä aika, jonka tunnusmerkkejä ovat kriisit, käännekohdat ja kynnykset – sanalla sanoen muutos.

Kuva: Seppo Laine

Modernistit välikysyjien sukupolvena

Jos yksittäiset motiivit, kuten sivullisuus, syrjäytyminen ja yksinäisyyden aiheuttama ahdistus arvioidaan eksistentialistiseen kirjallisuuteen kuuluvaksi, silloin useimmat suomalaiskirjailijat lokeroituisivat eksistentialisteiksi.

Torsti Lehtisen mukaan eksistentialismi on eksistenssifilosofiaa, mutta kaikki eksistenssifilosofia ei ole eksistentialismia. Eksistenssifilosofialla tarkoitetaan kaikkea sellaista filosofiaa, joka kohdistaa mielenkiintonsa ihmisenä olemiseen, jossa ihmisenä olemisen ongelmia ei ratkota pelkästään älyllisen ymmärtämisen vaan myös elämyksellisen kokemuksen avulla.

Eksistentialismilla viitataan Ranskassa maailmansotien välillä syntyneeseen eksistenssifilosofian suuntaukseen ja erityisesti Jean-Paul Sartreen. Eksistentialisteja yhdistää intohimoinen yksilökeskeisyys ja epätoivo, jonka synnyttää kokemus elämän käsittämättömyydestä, ristiriitaisuudesta ja katoavaisuudesta.

Kun suomalainen modernismi etsi toisen maailmansodan jälkeen uutta subjektia, eksistentialismi hylkäsi varsinkin behaviorismin yksioikoisen tavan selittää ihminen pelkkänä halukoneena.
Välikysyjien sukupolveksi nimetyt 1950-luvun modernistit korostivat sivustakatsojan kriittistä roolia, epäilivät valmiita vastauksia sekä ennalta lukkoon lyötyjä asenteita. Eksistentialistit korostivat suoraa osallistumista, koska olemassaolon arvo on toiminnassa.

Suomalaisten modernistien lippua eturivissä liehuttanut Tuomas Anhava (1927–2001) varoitti vuonna 1955 runosarjassaan Yleiset opit kohottamasta aatteen lippua, koska se kiedotaan arkkusi ympärille ja jatkoi:

”Tämä on sanottava yhteiskunnasta ja kansantaloudesta:
riittäköön yksi politiikan ainoa konsertti:
eläköön linnunlaulu ja kuorolaulu =
eläköön vapaus ja demokratia –
verosi maksa jottei sinun tarvitse nähdä veron kantajaa,
ja vältä ministereitä, ei heillä ole tietoa edes, vain valtaa,
ja kierrä vuorineuvokset, he ovat kiipeämisestä hengästyneet,
ja kavahda lehtimiehiä, ne puhuvat alaspäin itsensä ylöspäin,
toimitusjohtajia vältä, he ostavat työtä ja myyvät,
kavahda pasifisteja, militaristeja, aatteen miehiä, puhujia
ja sosiaalihuoltajaa, psykologia ja yhteiskunnallista naista:
voit yhtä hyvin perustaa kodikkaan keskinäisen vakuutusyhtiön.”

 

Juhlatunnelma ja eksistentialistinen ahdistus

Koomisuus ja nauru heittävät säännöllisin väliajoin filosofiselle tutkimukselle nenäkkään haasteensa. Koomillisuus syntyy, kun jokin esittäytyy arvokkaana tai merkittävän tärkeänä, mutta paljastuukin arvottomaksi, merkityksettömäksi, tyhjäksi.

Humoristi katsoo asioita välittömästi suoraan kohti, löytääkseen ilmiöstä niiden huvittavuuden tai koomisuuden. Koomisuuden synnyttämän naurun suurin vihollinen on tunne. Puhtaasti älyllisessä yhteiskunnassa tuskin enää itkettäisiin, mutta kenties kuitenkin naurettaisiin, koska komiikka on suunnattu puhtaasti älylle.

Henri Bergson (1859–1941) kehotti ottamaan etäisyyttä ja omaksumaan välinpitämättömän katsojan roolin, jolloin monet draamat kääntyvät komedioiksi. Riittää, että suljemme korvamme musiikilta tanssisalissa ja heti tanssijat alkavat näyttää silmissämme huvittavilta.

Mihail Bahtin huomautti, että eksistentialismi on unohtanut juhlan aspektin, jonka avulla se voisi voittaa eksistentialistisen pessimistisen lähestymistavan. Ihmiselämään kuuluu olennaisena osana myös juhlamieliala tietynlaisena karnevalistisena maailmankatsomuksena.

Karnevalistisessa naurussa tulee esiin kansan kollektiivinen maailmankäsitys. Kaupallistetussa purkitetussa naurussa ei, koska siinä kyse on vallanpitäjien tuottamasta ideologiasta, jossa ei ole kansan omaa elämää koskevia naurunaiheita; kansan naurun lähteet ovat toisaalla kuin yläluokan naurun aiheet. Parodia, ironia ja groteski ovat karnevalistisia kansanomaisia keinoja testata virallista maailmankuvaa.

Karnevalismissa ei naureta, jotta arki unohdettaisiin, vaan kehotetaan katsomaan arkea utooppisten mahdollisuuksien kautta. Jos ihminen ei elä elämäänsä vaan kohtaloaan, jonka menneisyys on hänelle määrännyt, eksistentialismissa lähdetään siitä, että ihminen on itse tehnyt ne valinnat, jotka ovat johtaneet hänet hänen kohtaloonsa.

Eksistentialistit ottivat Bahtinin mielestä kohteekseen porvarillisen aikakauden kapean käsityksen juhlasta eräänlaisena firman pikkujouluna tai perhe- ja sukujuhlana. Jokainen ihminen kokee ajoittain elämässään ”karnevalistista juhlan tuntua”, suurta ihmisyyttä, joka yhdistää hänet koko ihmiskunnan historiaan ja kohtaloihin.

Karnevalismi ei ole sitä, että stand up -koomikko yrittää vitsailla ja yleisö on nauravinaan. Karnevaalissa ei ole erikseen esiintyjiä ja yleisöä. Se on juhla vailla virallista juhlavuutta. Nauru ei ole vakavuuden vastakohta, vaan vakavuuden iloinen alalaji.

J.W. Goethe (1749–1832) huomautti, että yksipuolinen vakavuus ja pelko ovat elämän kokonaisuudesta erilleen joutuneen yksilön tunnetiloja. Elämän kokonaisuus on ikuisessa päättymättömyydessään humoristinen ja ristiriitainen olento, joka on parhaiten käsitettävissä iloisen naurun ja vakavan leikin kautta: ”Pyytämättä ja odottamatta luonto tempaa meidät tanssinsa pyörteisiin ja kannattelee meitä, kunnes me väsyneinä putoamme sen käsistä.”

Eksistentialistisessa filosofiassa tosikkomaisuus nähdään petolliseksi ja näennäiseksi ratkaisuksi. Sartren mukaan tosikkomainen ihminen ottaa todesta väärät asiat ja jättää huomioon ottamatta oleelliset seikat.

Korottaessaan jonkin arvon tai asian ihmisten yläpuolelle, tosikkomaisuus vaatii kunnioittamaan sitä muuttumattomana totuutena. Se ei tunnusta sitä tosiasiaa, että päämme päällä oleva taivas on tyhjä ja tarkalleen ottaen tasollamme on vain kaltaisiamme ihmisiä. Tosikon mielestä arvot ovat ihmisistä irrallaan kuin puut, kivet ja madot.

Tästä syntyy nuiva haudanvakavuuden henki, joka ilmentää fariseusmoraalia: Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niin kuin muut ihmiset, vaan erinomaisempi, ylempi. Fariseus-asenne tasapainoilee orjuuden ja vilpillisyyden välimaastossa uskaltamatta sopeutua alati muuttuvaan todellisuuteen ja ihmisten välisiin vaihtuviin suhteisiin.

Suomessa mielipiteenmuokkaus rakentuu hyväuskoisuudelle ja puutteellisille tiedoille, jota valtiovalta kannustaa ja jota harjoitetaan vastoin parempaa tietoa, totesi Olavi Paavolainen Synkässä yksinpuhelussa.

Kun Paavolaisen Synkästä yksinpuhelusta otettiin uusintapainos 14 vaietun vuoden jälkeen joulukuussa 1960, voimakkaita eksistentialistisia vaikutteita kirjailijauransa alkuaikoina saanut Väinö Linna totesi Matti Kurjensaarelle:

”Paavolaiselta puuttuu huumoria. Hän on yksitasoinen tosikko. Tämä tekee hänestä ihmisenäkin liian kireän ja jännittyneen. Huumorin puute on tuhonnut häntä ja hävittänyt häntä.”

Kuva: Seppo Laine

Kriitikon on osattava yllättyä säikähtämättä

Kriitikon on kyettävä asettamaan paikalleen muun tapahtumisen kanssa hämminkiä ja hämmennystä aiheuttava taideteos. Hänen on reagoitava odottamattoman esiintuloon kuin humoristin koomiseen tilanteeseen. On osattava yllättyä säikähtämättä ja asetettava yli ymmärryksen menevät ilmiöt suhteeseen muun todellisuuden kanssa.

Tässä paikalleen asettamisessa ja suhteellistamisessa eksistentialistiset kysymykset asettavat kriitikon tielle monia kompastuskynnyksiä. Miten yksilö kohtaa maailman ja missä kohtaa yksilö maailmassa sijaitsee? Heideggerilaisessa katsannossa ihmiset seisovat itsensä vieressä mykkinä tai meluisina todistajinaan joka päivä.

Kuuluuko ihminen lainkaan maailman tosiseikkoihin? Sartre väitti, että maailma on ulottumattomissamme, vaikka se onkin koko ajan läsnä ja vaikuttaa elämäämme. Tulevaisuuteen on joka hetki niin pitkä matka, ettei se koskaan toteudu kohdallamme sellaisena kuin sen nyt kuvittelemme. On olemassa hetki, jolloin todellisuus nousee esiin. Kun siirryn katsomaan lähemmäksi tarkentaakseni näkemääni, on tilanne jo toinen, hetki mennyt ohi.

Syntyykö tietäminen järjen vai kokemuksen avulla? Aina kun tiedän jotain, tiedän samalla tietäväni. Ajattelu muuttaa koko ajan tietoisuutta ja persoonallisuutta. Miten voin varmistua siitä, että jokin on yleispätevästi arvokasta?

Kirjailija löytää tosiasiat luomalla kertovan tekstin. Mutta tiedämme myös kertomusten olevan fiktiota, illuusiota. Kirjailija luo illuusioita todellisuudesta, ei todellisuutta. Samoin näyttelijä naamioituu toiseksi esittäessään elämän tapahtumia.

Taiteellinen esitystapa ei seuraa sääntöjä vaan tunnetta. Esitys voi olla täynnä ilmaisua, vaikkei se kertoisi mistään mitään. Ovatko taiteilijan löytämät tosiasiat sittenkin pelkkiä oikkuja, koska ilman illuusioita taidetta ei voi luoda, kysyi elokuvaohjaaja Michelangelo Antonioni (1912–2007).

Merkittävää on sellainen kirjallisuus, joka kestää tarkastelun myös uusista, muuttuneista näkökulmista ja antaa jotain myös toisten aikojen ja toisten tapojen kasvateille.

Aikamme ei ole ajattelunsa aikalainen

Vaikka olemassaolon tyhjyys ja todellisuus pakenevat ja piiloutuvat, eksistentialismin lähtökohta on, että olemassaolon arvo on toiminnassa. Ihminen on tekojensa summa.

Fredrik Lång (s. 1947) huomauttaa romaanissaan Ajatuksen ja tunteen matka, ettei pidä aliarvioida taiteilijoiden suhdetta aikansa totuuteen. Kuka suomalainen taiteilija tai kirjailija voisi olla tällä hetkellä lähimpänä 2010-luvun totuutta, jos lähtökohdaksi otetaan R.W. Emersonin (1803–82) näkemys, että yksikään aikakausi ei saa omana aikanaan sitä runoilijaa, joka olisi oman aikansa tasalla, eikä mikään aikakausi ole ajattelunsa aikalainen.

Olisiko kriitikoiden tehtävä seuloa kyseiset taiteilijat tai kirjailijaehdokkaat esiin? Mihin kriitikot voisivat arvionsa perustaa, jos oma aikamme ei ole ajattelunsa aikalainen? Olisiko kyse arvoista, ideologiasta, puoluekannasta, varallisuudesta vai mistä arviossa voisi olla kyse?

Pitäisikö kriitikon kysyä arvionsa aluksi itseltään, onko minun päähäni pantu kenties enemmän sellaista tietoa, johon en usko, kuin sellaista tietoa, johon voisin uskoa? Tiedon ja arvojen kieltäminenhän on muodikkaan postmodernistisen nihilismin herkkuruokaa, eli se, että on luettu vääriä kirjoja ja katsottu vääränlaisia elokuvia. On rasitettu silmiä liiallisella katsomisella näkemättä juuri mitään.

Lång huomauttaa vanhasta viisaudesta: harvat ihmiset ajattelevat itse. Siteeratessaan ja viitatessaan kuulemiinsa tietolähteisiin, he käyttävät vain muistiaan, mutta eivät ajattele itsenäisesti:

”He eivät myöskään koskaan tavoita luontoa eivätkä todellisuutta, koska he eivät luota ajatukseen eivätkä kokemukseen, vaan sanaan ja auktoriteetteihin. Heillä on silmät nähdä ja kädet tehdä, mutta mitään he eivät ymmärrä, sillä heillä on papukaijan sielu. Mutta sanopa, kumpi on lähempänä totuutta: jonkin asian nimi vai sen kuva? Esineen nimi vaihtelee maasta toiseen. Siksi kreikkalaisten oli pakko pitää kaikkia muita kieliä paitsi kreikkaa järjettöminä ja barbaarisina. Mutta kuva on muuttumaton ja se ymmärretään kaikkialla.”

Långin mukaan rationaalisuus on kaikkea muuta kuin rationaalista. Kaikkein kirkkain, selkein ja järkevinkään ajatus ei ole ajateltavissa ilman tunteiden, toiveiden ja halujen pyörryttävän kaaottista sekasotkua, ilman kaikkia niitä hysteerisiä aavistuksia, genitaalisia unelmia ja täysin järjettömiä päähänpistoja, jotka ovat elämän kupliva mäski ja aivoaineen valtakulttuuri.

Yksilön elämän sisällöt ja mahdollisuudet määräytyvät suurelta osin häntä ympäröivistä, historiallisesti määräytyneistä olosuhteista käsin. Yksilö vastaa kulloisenkin aikakauden motivaatioiden kutsuun ja siitä muotoutuu hänen elämänsä sisältö, kiinnekohdat ja kiinnostuksensa kohteet.

Kuva: Seppo Laine

Aikakauden kipeät kysymykset

Jokaisella aikakaudella on omat kipeät kysymyksensä, joihin toiset aikakaudet eivät pysty vastaamaan. Jonkin aikakauden alkaminen ja päättyminen ovat vastakkaisia ilmiöitä. Aluksi luonnon hallinta tekniikan avulla oli järkiperäisyyttä. Nyt meidän on etäännyttävä siitä, mikäli ihmiskunta aikoo selvitä hengissä. Joka tänä päivänä karttaa tekniikkaa, on ajastaan edellä.

Kai Laitinen (1924–2013) huomauttaakin, että emme voi vaatia menneiden aikojen kirjallisuudelta sellaisia asioita, jotka vasta me tiedämme. Kaikki kirjallisuus on ajallaan ollut uutta ja usein myös kiisteltyä. Kirjailijat ovat kamppailleet oman aikansa erilaisten ongelmien kanssa yhtä vakavasti kuin me omiemme.

Emme kuitenkaan pysty ryömimään jäännöksettä menneisyyden kirjailijoiden nahkoihin, irrottautumaan nykyhetkestä ja arvostamaan klassikkoja pelkästään historiallisin perustein.

Emme voi marssia muinaisten rumpujen tahtiin, vaan katsomme menneisyyttä aina tämän päivän silmälasien läpi. Etsimme ja näemme menneisyyden kirjallisuudesta jotain sellaista, millä on merkitystä myös nykyhetkelle. Merkittävää on sellainen kirjallisuus, joka kestää tarkastelun myös uusista, muuttuneista näkökulmista ja antaa jotain myös toisten aikojen ja toisten tapojen kasvateille.

”Kunnioita tehtyä työtä. Tee itse parempi, jos jokin seikka siinä ei sinua tyydytä. Voit kokeilla itse voimillasi, mutta salli muidenkin tehdä samoin”, oli Maria Jotunin (1880–1943) ohje kriitikolle.

Romaanin voima on siinä, että samalla kun se kuvastaa tajunnan syvyyksiä sisäisen monologin avulla, se myös kuvaa pikkupiirteisenkin havainnollisesti jokapäiväistä arkielämää, toisin kuin sankarieepokset.

Aristoteles määritteli ihmisen toisten ihmisten yhteyteen kuuluvavaksi sosiaaliseksi olennoksi. Vain poikkeustapauksissa yksilö voi ajoittain eristäytyä kokonaan kanssaihmisistään tai yhteiskunnasta. Joissain tapauksissa tällainen irtiotto johtaa luoviin saavutuksiin taiteen, tieteen, filosofian tai muilla alueilla. Toisissa tapauksissa seurauksena on elämäntajun hämärtyminen tai mielisairaus. Nämä tulosten suhteen kahteen suuntaan kulkevat poikkeamat mittaavat aikakauden mentaliteettia, eletäänkö kulttuurissa historian huippukausia vai rappion aikoja.

Veli-Matti Huhdan mielestä TV 2:n sarja Rintamäkeläiset tuotti, toisti ja esitteli vuosina 1972–78 maaseudun pienviljelijäelämään liittyvää ”draamatonta dramatiikkaa”.

Kolmenkymmenen jakson ja kuuden vuoden aikana Suomen historiaan mahtui muun muassa kansanterveyslaki, Lasse Virenin kaatuminen ja voitto 1972 Münchenin olympialaisten 10 000 metrin juoksussa, EEC-vapaakauppasopimus, ETYK ja massiivinen maaltapako Ruotsiin ja Etelä-Suomeen sekä Suomi-rockin nousu Hectorista ja Juice Leskisestä Pelle Miljoonaan ja Popedaan. Kirjallisuusrintamalla kyseinen ajanjakso oli hiljaisempi.

Nämä kaikki ovat muovanneet suomalaisten tajuntaa ja eksistenssiä sekä suhtautumista maailman menoon. Huhta huomauttaa, että rintamäkeläisissä kahvinjuonti oli vielä rituaali ja naisten puhe aaltoili kahvin keitosta tarjottaviin ja saunaa lämmittäessään miehet puhuivat viinasta.

Mihin nykysuomalainen voi oman olemassaolonsa, eksistenssinsä kiinnittää? Kumpiko maailma on suomalaisen syvätajuntaa lähempänä, rintamäkeläisten pienviljelijämaailma vai nettiajan jäänsinisenä väreilevä läppärin ruutumaailma?

Tässä suhteessa meitä lienee vähintään viiden kerroksen väkeä. Työelämässä nuorimmalla ja vanhimmalla työntekijällä voi olla ikäeroa 50 vuotta, eli samantapainen ikäero, mikä on rautakangella ja pehmolelulla.

Edelleen jää avoimeksi kysymys, onko yksilön vapaus mahdollinen ainoastaan kahdennettuna: vapautta mistä, vapautta mihin? Minän ja maailman yhteensopimattomuus lienee parantumaton oireyhtymä meillä jokaisella. Eksistentialistisella filosofialla ja kirjallisuudella on näihin pulmallisiin probleemeihin edelleen painava sanansa sanottavana. Se voi puhutella meitä juuri tässä ajassa.

 

Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja kriitikko. Hän on julkaissut essee-kokoelmat Unohdettuja ajatuksia etsimässä (Eurooppalaisen filosofian seura 2005), sekä topeliaanista suomalaisuutta karnevalismin hengessä käsittelevän Suomenhevosen ilonpidon mahdollisuuksista Suomi-yhtiössä (Nordbooks 2017).

 

Lähteitä

Julkisuus ja ahdistus (useita toimittajia) – JULMA-projektin ontologinen antologia kenen tahansa elämästä, Yliopistopaino 1993.
Veli-Matti Huhta: Kulttuurivihkot 4-5, 2017.
Søren Kierkegaard: Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus, suom. Torsti Lehtinen, WSOY 1992.
Unto Kupiainen: Kirjallisuustieteen peruskurssi, Karisto 1957.
Fredrik Lång: Ajatuksen ja tunteen matka, suom. Kaarina Ripatti, Kirjayhtymä 1991.
Fredri Lång: Kuva ja ajatus, suom. Jarkko S. Tuusvuori, Eurooppalaisen filosofian seura 2017.
Torsti Lehtinen: Eksistentialismi – vapauden filosofia, Kirjapaja 2002.
André Malraux: Sielujen kapina, suom. Juha Mannerkorpi, Tammi 1947
Juha Mannerkorpi: Jyrsijät, Otava 1958.
Sami Santanen: Ajatuksen paikka, Tutkijaliitto 2017.
Jean-Paul Sartre: Sanat, suom. Raili Moberg, Otava 2005.

 

Juttusarjan kirjoittamiseen SARV:n hallitus myönsi syksyllä 2016 Kopiosto-apurahan, josta suuret kiitokset.

Jaa artikkeli:Share on Facebook20Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone