Kun Kalle Kinnunen kirjoittaa elokuvista, sisältö ja taustat nivoutuvat yhteen. Elokuvan luonne taideteollisena kulttuurina on aina kiehtonut häntä. Se vaikuttaa myös elokuvakritiikin merkitykseen.

Elokuvakriitikko ja tietokirjailija Kalle Kinnunen kiteyttää journalisti-identiteettinsä jakautuvan ”aika skitsofreenisesti” eri rooleihin: kriitikko-minä kohdistaa katseensa ohjaajaan, kirjailija-minä taas tuottajaan. Kolmantena minänä on intohimoinen kokija. Se ei ole kadonnut minnekään vuosien myötä, vaikka Kinnunen nauraakin ”setäytymisen” olevan ilmeisesti väistämätön iän mukanaan tuoma ilmiö.

Analyyttisen kriitikkouden rinnalla elokuvat iskevät jatkuvasti tunteisiin ja alitajuntaan. Joskus niistä tulee ”talismaaneja”, joita Kinnunen kuljettaa mukanaan.

Kinnunen tunnetaan mielipidevaikuttajana, joka Suomen Kuvalehden Kuvien takaa -blogissaan kommentoi tiukkaan ja nasevaan tyyliinsä elokuvamaailman ilmiöitä. Niitä hän on tarkastellut myös tietokirjoissaan.

Viime vuonna häneltä ilmestyi peräti kolme kirjaa, esimerkiksi Lauri Lehtisen kanssa kirjoitettu Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin historiikki. Hänen ensimmäinen, vuonna 2015 ilmestynyt kirjansa käsitteli Jalmari Helanderin elokuvia ja uuden ajan suomalaista genre-elokuvaa.

”Halusin kertoa sen stoorin, miten suomalaiset saavat kiinnitettyä Samuel L. Jacksonin. Halusin kansanomaistaa elokuvantekemisen logiikkaa, näyttää ne lainalaisuudet ilman magiaa”, hän kertoo.

Elokuva on jäävuoren huippu

Juuri elokuvan tuotannollinen ja taideteollinen puoli on aina kiehtonut Kinnusta. Se nappasi jo teini-iässä, kun hän alkoi ahmia elokuvakritiikkiä sanomalehdistä ja ulkomaisista erikoislehdistä. 12–13-vuotiaana espoolaispoika oli alkanut harrastaa innokkaasti kauhuelokuvia.

”1990-luvun alun Suomessa oli Länsi-Euroopan tiukin elokuvasensuuri, mikä koski nimenomaan videoita. Elokuviin liittyi vastakulttuurin ja kielletyn hedelmän maku. Jo ennen kuin olin 15, vaihtelin postitse videokasetteja ihmisten kanssa, pian jo kansainvälisesti. Vanhemmat eivät tienneet mitenkään homman laajuutta! Onneksi he luottivat minuun”, Kinnunen muistelee nauraen.

Vastikään Euroopan Unioniin liittyneessä Suomessa elettiin vielä internetiä edeltävää fyysisten esineiden aikakautta, jolloin videoiden ja vinyylien – Kinnusen toisen intohimon – hankkimisen eteen joutui tekemään töitä. Samaan aikaan maailma oli kuitenkin tullut jo huomattavasti pienemmäksi kuin vielä muutama vuosi sitten.

”Se touhuaminen oli vahva kokemus ja vaikutti siihen, että musta tuli kriitikko – ja yhä se vaikuttaa siihen miten koen elokuvia”, Kinnunen tunnustaa.

Tapiolan kirjaston lehtiosastolla ja sarjakuvaliikkeissä elokuvalehtiä kolutessaan Kinnunen oli innostunut elokuvien taustoista ja tekijöistä. Nuo kysymykset määrittelevät edelleen vahvasti sitä miten hän kirjoittaa elokuvista.

”Miksi elokuvia tehdään, kenelle, mikä mahdollistaa sen – tuotanto, kaupallisuus, koko se koneisto kiinnosti. Elokuva on paljon enemmän kuin se lopputulos minkä näemme, sen takana on paljon näkymätöntä”, hän kuvailee. ”Välillä olen ehkä liiankin tietoinen kaikesta tästä mikä jää elokuvan taakse, siinä varmaan eroan monista elokuvakriitikoista”, hän aprikoi.

Kinnunen on toiminut Image-lehden elokuvakolumnistina 13 vuotta. Suomen Kuvalehteen hän kirjoittaa elokuva-arvosteluja noin kerran viikossa, minkä lisäksi hänen säännöllisesti päivittyvä bloginsa kelluu kolumnin ja kritiikin välimaastossa. Hän nauttii blogin mahdollistamasta vapaudesta. Formaattia ei ole ennaltamäärätty.

”Verkkopäiväkirjaa on antoisaa tehdä, sillä niille teksteille on aina henkilökohtainen motivaatio. Siksi arviomaiset tekstit ovat siellä joko tosi positiivisia tai tosi negatiivisia”, hän naurahtaa.

Blogi on antanut myös mahdollisuuden osoittaa elokuva-alalle, että ulkopuolisesta positiostaan huolimatta hän ymmärtää sen lainalaisuudet ja että häntä kiinnostaa paneutua tekijöiden näkökulmaan, vaikkei hän kritiikkiä tekijöille kirjoitakaan.

”On ehdottoman tärkeää, että edes arvion lukemisen ajan lukijan ja kirjoittajan välillä on jonkinlainen ymmärryssuhde”, toteaa Kalle Kinnunen. Kuva: Seppo Laine

Näkökulma esiin

Kalle Kinnusen kriitikonura alkoi parikymppisenä Tv-maailma -lehdessä, jonne hän kirjoitti reilussa kymmenessä vuodessa ”ehkä pari tuhatta” arviota teatteriensi-illoista sekä tv-elokuvista.

Jo sitä ennen hän oli kirjoittanut omakustanne- ja pienlehtiin, kuten kauhuelokuviin keskittyneeseen Gorehoundiin ja scifiä käsittelevään Tähtivaeltajaan. Varsinainen toimittajanidentiteetti löytyi, kun hän 2000-luvun puolivälistä alkaen kirjoitti Suomen Kuvalehteen ja Imageen laajoja feature-juttuja.

”Pikkuarvioiden nyhräämisen jälkeen sain tehdä juttuja, joissa oli laajempaa substanssia ja joissa saattoi haastaa itseään. Se oli tärkeä kokemus”, hän sanoo. Tällä hetkellä hän kirjoittaa kritiikin lisäksi ilmiöjuttuja ja tekijähaastatteluita.

Kinnusen ensimmäinen arvio, josta hän sai myös palkkion, julkaistiin syksyllä 1998 ja käsitteli Vaarallisella alueella -toimintaelokuvaa.

”Se oli daijun action-tähti Steven Seagalin korni leffa, joten pääsin heti kirjoittamaan naljailevan arvion ja näyttämään, että osaan olla hauska”, hän virnistelee.

Kinnunen tunnetaankin juuri osuvasta ja viihdyttävästä kynästään. Esimerkiksi kotimaisista Guardian Angel – ja Kääntöpiste-elokuvista hän veisteli maaliskuussa Imagen kolumnissa: ”Hienot näyttelijäsuoritukset ja yhteiskunnalliset ajatukset menevät hukkaan, kun katsoja tuntee olevansa [ohjaajille Arto] Haloselle ja [Simo] Haliselle flipperipallo, jota lätkitään kökköisillä juonenkäänteillä melkein parin tunnin ajan.”

”Jotta elokuvakritiikit voisivat olla teksteinä vetovoimaisempia, niissä pitää olla jokin tulokulma joka houkuttelee lukemaan. Usein lyhyen tekstin puitteissa voi olla vaikea keksiä sitä”, hän toteaa.

”Silloin 15 vuotta sitten ajattelin, että kirjoitan nyt vain tästä leffasta enkä mistään omista näkökulmistani. Mutta jos haluaa lukijan kiinnostuvan, on löydettävä persoonallinen tulokulma ja johdantoajatus, jotka tekevät tekstistä lähestyttävämmän. On ehdottoman tärkeää, että edes arvion lukemisen ajan lukijan ja kirjoittajan välillä on jonkinlainen ymmärryssuhde – että lukija ymmärtää, mistä kulmasta kirjoittaja elokuvaa katsoo. Objektiivisuushan on harhaa.”

Elokuvakritiikki kerää lukijoita

Ja erilaisista tulokulmista ja lähestymistavoista ei elokuvakriitikolla ole pulaa.

”Elokuva on ’seitsemäs taide’, kuten ranskalaiset sanoivat, kerroksia on niin paljon sekä sisällön että estetiikan suhteen. Itselle antoisinta ovat ne esteettiset tasot, mutta hyvin paljon tasoja on myös elokuvan ja todellisen maailman suhteessa”, Kinnunen kuvailee.

Elokuva-arviot ovat kritiikin kentällä poikkeusasemassa: niitä luetaan kaikista kritiikin lajityypeistä eniten, ja usein ne vaikuttavat konkreettisesti ihmisten valintoihin. Elokuvakritiikki on myös erottamattomasti kietoutunut alan mutkikkaaseen kaupalliseen logiikkaan, ja Kinnusen mukaan sitä on turha yrittää kiistää.

”Suomessa ihan kaikista leffoista järjestetään lehdistönäytös, toisin kuin Yhdysvalloissa. Täällä on myös se jännä systeemi, että Helsingin Sanomat arvostelee kaikki viikon ensi-illat – eihän millään muulla taiteenlajilla ole vastaavaa asemaa!”

Ylipäätään elokuvalla kulttuurimuotona on potentiaali tavoittaa erittäin suuri määrä ihmisiä. Kinnunen huomauttaa, että tässä on selvä ero vaikkapa populaarimusiikkiin: se joka kuuntelee iskelmää, ei kuuntele heviä. Sen sijaan sama ihminen voi mielellään mennä katsomaan kaupallisen jännärin ja eurooppalaisen art house -elokuvan. Taiteen ja viihteen välinen harmaa raja-alue on elokuvissa leveä.

”Mutta siksi elokuviin suhtaudutaan välillä hassuillakin tavoilla, kun aika moni saattaa tuohtua ruudun äärellä ymmärtämättä, että tämä elokuva ei ehkä vain ole häntä varten.”

Kinnunen oli yhdeksän vuotta, vuoteen 2017 asti, Jussi-palkinnot jakavan Filmiaura ry:n hallituksessa. Sinä aikana hän katsoi kaikki kotimaiset ensi-illat. Hän toteaa, että kotimaista kaupallista elokuvaa on ainakin palkintonäkökulmasta arvotettava sen omilla ehdoilla.

”Olen aina pyrkinyt ymmärtämään elokuvan erilaisia funktioita eri yleisöille. Kotimainen elokuva palvelee monia tarkoituksia, ei vain taiteellisia, vaan myös kielipoliittisia, kansallisia ja jopa työllistäviä.”

”Ja kun kirjoitan kritiikkiä, pyrin siihen että voin pienessä merkkimäärässä luoda oman selitykseni siitä maailmanselityksestä, joka elokuva seitsemän taiteenlajin kerrostumana on.”

”Nobody knows anything”

Ja elokuvia Kinnunen näkee todella paljon. Hän vierailee joka vuosi Berliinin, Cannesin ja Venetsian elokuvajuhlilla, joilla näkee useita kymmeniä filmejä. Kansainvälinen tietoisuus tarjoaa kriitikkouteen välttämättömän aitiopaikan, kun hän seuraa Suomen elokuvakulttuuria ja -markkinoita.

Taide-elokuvan tilanne on Suomessa sama kuin vaikkapa teatterin ja klassisen musiikin: sen kantavia voimia ovat keski-ikäiset naiset, ja nuoria kaivattaisiin yleisöihin lisää.

”Suomessa käydään 9 miljoonaa kertaa vuodessa elokuvissa, ja siihen sisältyy se viihdeteollisuuden suhde kunnianhimoisempaan sisältöön”, Kinnunen kommentoi. Hän itse kokee kritiikkiensä vahvuudeksi tyylin, joka voi puhutella myös nuorempia lukijoita.

Art house -katsojien korkea keski-ikä vaikuttaa suoraan siihen, mitä taiteellista elokuvaa Suomeen tuodaan.

”Esimerkiksi viime vuonna Cannesissa eräs suosikkini oli Lynne Ramsayn You Were Never Really Here, hyvin ekspressionistinen, vaikeasti määriteltävä, painajaismainen ja pohjattoman surullinen draama, mutta se on juuri sen verran väkivaltainen ja taiteellinen, ettei Suomesta oikein löydy sille kohderyhmää”, Kinnunen sanoo.

Hän arveli, että You Were Never Really Here saattaa jäädä kokonaan näkemättä Suomessa. Tapaamisen jälkeen kävi kuitenkin ilmi, että se tuli sentään muutamiin pieniin elokuvateattereihin, joskaan ei Finnkinoihin.

Vain pieni osa kansainvälisestä art house -tuotannosta saapuu Suomeen, ja vaikka seulonta tapahtuu markkinaperustein, valikoima vaihtelee yllättävästikin. Vielä vaikeampi on ennustaa, mikä menestyy ja mikä floppaa. Kinnunen siteeraa Hollywood-käsikirjoittaja William Goldmania: ’Nobody knows anything.’

”Voisi kuvitella, että esimerkiksi Wes Andersonin elokuvat menestyisivät Suomessa, kun nuoret kaupunkilaiset edelläkävijät niistä vuolaasti intoilevat, mutta Moonrise Kingdom sai Suomessa alle 15 000 ja Ruotsissa 75 000 katsojaa. Ja toisin kuin Ruotsissa, afroamerikkalaiset aiheet eivät Suomessa kiinnosta Helsingin ulkopuolella yleensä ollenkaan, mutta Moonlight oli huikea suksee, mitä kukaan ei osannut odottaa.”

Väsymys näkyy Kinnusen mukaan ensimmäisenä kritiikin laadussa. Kuva: Seppo Laine

Taide-elokuvan uusi aika?

Koska populaarikulttuurin isot tekijät tulevat jatkuvasti yhä isommiksi ja keskikokoinen sektori puuttuu, pienten ja kunnianhimoisempien tuotantojen elintila on ahdas. Onhan kyseessä kulttuurimuoto, jonka tekeminen ja levittäminen maksaa paljon.

Kinnunen kuitenkin kokee, että elokuvayleisöissä on käynnissä sukupolvenvaihdos. Yleisöt ovat monipuolistuneet, indie-elokuva kiinnostaa ja pienet elokuvateatterit ovat tehneet nousun. Kinnunen oli itse mukana kehittämässä elokuvateatteri Rivieraa Kallioon.

”Pienten teattereiden buumi on merkki siitä, että elokuvat kiinnostavat nimenomaan teattereissa koettuna. Hauskaa, että tämä sijoittuu samaan aikaan kun suoratoistopalvelut jylläävät. Nämä kaksi systeemia voivat siis elää rinnakkain, ehkä ruokkiakin toisiaan. Onneksi elokuvateatteri Maxim pelastui, se on yhä monelle laadun tae.”

Maximin asema osoittaa, että esityspaikalla on väliä. Pienemmille teattereille on kysyntää, sillä tiedostavamman yleisön kasvaessa on havaittu, ettei mikä tahansa elokuva toimi tasapäistävissä multiplex-saleissa, joissa popcorn rouskuu ja purkkapoppi pärähtää soimaan lopputekstien jälkeen.

”Multiplexeihin kasvaneet parikymppiset eivät välttämättä edes osaa ajatella, että elokuvateattereissa voi olla muitakin eroja kuin paikkamäärä ja valkokankaan koko.”

Kritiikki voi olla pieni maailmanselitys

Millaisia elokuvia Kalle Kinnunen sitten itse eniten arvostaa?

”Mulle tärkeimpiä asioita elokuvissa on se, että ne saavat olla nimenomaan elokuvia, eli esteettisesti jotakin sellaista, mitä muissa taiteenlajeissa ei saavuteta. Elokuva ei ole todellisuuden representaatiota”, hän tiivistää hetken mietittyään ja toteaa, että nauttii usein elokuvista, jotka vaikuttavat viihteellisiltä mutta osoittautuvat monitulkintaisiksi.

Yhdeksi viime aikojen elämyksekseen hän mainitsee isoksi menestykseksi nousseen omintakeisen kauhuelokuvan Get Outin, jonka ”hyökkäävyydestä” ja ”rankasta yhteiskunnallisuudesta” hän iloitsi. Kauhuelokuva on edelleen Kinnusen sydäntä lähellä, mutta nykyään harva tekijä tarttuu genren moniulotteiseen potentiaaliin.

”Aiemmin kauhu antoi esteettisesti omaperäisille tekijöille mellastuskentän, jossa saattoi pukea oman juttunsa kauhuun. David Cronenberg teki älykkäitä elokuvia, joissa salakuljetti brutaaliin kauhuun satiiria, filosofiaa, tieteiselokuvaa. Samoin Dario Argentolla oli oma ainutkertainen tyylinsä. Mutta ei tällaisia hahmoja enää oikein ole.”

Nykyohjaajista hän mainitsee suosikkeinaan esimerkiksi Lars von Trierin, Claire Denis’n, Gaspar Noén, Paul Thomas Andersonin ja David Fincherin.

Kinnunen kiteyttää, että elokuvat ovat parhaimmillaan tekijöidensä luomia maailmanselityksiä.

”Ja kun kirjoitan kritiikkiä, pyrin siihen että voin pienessä merkkimäärässä luoda oman selitykseni siitä maailmanselityksestä, joka elokuva seitsemän taiteenlajin kerrostumana on.”

Eikä tämä ole helppoa. Kinnunen myöntää avoimesti, että uutis- ja artikkelijournalismi on lihastyötä verrattuna kritiikin vaatimaan henkiseen ponnisteluun.

”Jos olen väsynyt, kritiikin laadussa se näkyy ensimmäisenä. Kritiikki on henkilökohtaista. Hyvän tekstin ja itsen välissä ei ole mitään muuta kuin sinä itse.”

Siksi täytyy välillä pystyä myös huilaamaan kriitikon vastuusta, irrottautua siitä ajatuksesta ”että mun tähtiä luetaan jonain totuutena”.

Niin – se pahamaineinen tähtijärjestelmä. Elokuvien pisteyttäminen on absurdia, mutta Kinnunen kertoo oppineensa elämään asian kanssa. Lyhyen printtiarvion kanssa tähdet tulevat suorastaan avuksi.

”Niissä on jo paljon informaatiota. Ei tarvitse keskittyä tähtien perustelemiseen, vaan voi kirjoittaa, ei nyt niitä vastaan, mutta jostakin muusta.”

Kalle Kinnunen

• Helsingissä asuva toimittaja, elokuvakriitikko ja tietokirjailija
• opiskeli Laajasalon opiston toimittajalinjalla
• kirjoittanut viime vuosina Suomen Kuvalehteen, STT:lle ja Imageen sekä Long Playhin, Helsingin Sanomiin, Ylelle, Aamulehteen ja Ilta-Sanomiin
• saanut Taiteen edistämiskeskuksen kolmivuotisen taidejournalismin apurahan ensimmäisenä elokuvajournalistina pitkään aikaan
• European Film Academyn äänestävä jäsen
• ollut ohjelmasuunnittelijana Night Visions – ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla
• perustajaosakas punavuorelaisessa rytmimusiikkiin ja vinyylilevyihin erikoistuneessa Lifesaver-levykaupassa (1999–2009)
• 1990–2000-luvuilla soitti toimittajan työn ohella DJ-keikkoja ja järjesti musiikkitapahtumia
• kaikkien aikojen suosikkielokuvia Charles Laughtonin Räsynukke, Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja nyt, Jacques Demyn Cherbourgin sateenvarjot, Mario Bavan Mies mustassa Jaguarissa ja Sergio Leonen Huuliharppukostaja. ”Näitä yhdistävät ainakin korostunut esteettisyys ja muutenkin omintakeinen kerronta.”
• naimisissa, yksi lapsi

Kirjoittaja on helsinkiläinen musiikkikriitikko, kulttuuritoimittaja ja runoilija.