Teksti on viimeinen osa kokeellisen esityskritiikin sarjasta. Lue myös ensimmäinen ja toinen osa.

Miten vaikea onkaan sietää moneuksia! Se on kyllä myönnettävä, että omalla kohdallani kaikki puheet kohtaamisista, toiseuksista ja moneuksista ovat vain ylevien periaatteiden manifestia. Tunnetasolla minun on vaikea sietää epäymmärrystä ja epäjärjestystä. En siedä epä-alkuisia asioita. Tunnetasolla olen poteroiden mestari. Jos koskaan fantasioin väkivallasta, ovat fantasiani rakenteellisia ja totalitaarisia, sillä olen huono ajattelemaan ja hyvä tottelemaan. Sammuttaisin kaiken järjen valon ja palvoisin diktaattoria kuola suupielistä valuen. Siksi hämmentyminen on aina jollakin tapaa ambivalentti kokemus. Iloinen ja inhottava. Se saa minut sirpaleiksi. Yksi osa banalisoi, yksi esittää älyllistä, yksi on muualla, yksi etsii katseellaan hätäpoistumistietä, yksi seuraa esitystä, yksi on kriittinen, yksi toivoisi osaavansa rakastaa taidetta enemmän, yksi ei usko taiteeseen lainkaan.

Orfee Schuijtin teos Shaking The Libidinous haastaa kokijansa hämmentymään. Teos purkaa atomeiksi kaiken. Nimen ja käsiohjelman mukaan esitys käsittelee libidoa. Alkupuoliskolla yleisö saa vapaasti kierrellä tilassa ja tutustua älylaitteiden näytöillä vilkkuviin kirjainyhdistelmiin. Tuntuu mahdottomalta muodostaa niistä mitään narratiivia tai merkitystä, vaikka latinalaiset aakkoset houkuttelevat siihen herkeämättä. En löydä sanoja. En vieraita enkä tuttuja. Syntyy kivulias ristiveto mielen sisäisen rakenteen ja aistihavainnon välille. Tekee mieli mennä poteroon. Tekee mieli yksinkertaistaa, tarinallistaa, luoda sulkeuma.

Käymme istumaan yleisöksi. Esiintyjät asettavat näytöt etualalle. Ne jatkavat verkkaista toimintaansa. Kirjaimia ilmestyy. Kuuluu piip. Yksi kirjain katoaa. Ei mitään. Joku nauraa. Esiintyjät ojentelevat itseään ulottuviin asentoihin. Katson lamppuja katossa. Halusin lapsena sähköasentajaksi. Muistelen virtapiirejä. Kun piiri sulkeutuu, lamppu syttyy. Kun piiri aukeaa, lamppu sammuu. Hämmennys alkaa pimeydestä. Vain pimeässä asiat voivat muuttua. Shaking The Libidinous on avannut piirin asentaakseen siihen uusia komponentteja ja vallatakseen ”nautinnollisen ja eroottisen kentän uudelleen feminiinisestä näkökulmasta käsin”, kuten käsiohjelmassa sanotaan. Rakenteet on purettu, jään seisomaan raunioille pällimystyneenä. Esitys loppuu.

Järki sanoo bravo. Se sanoo, että hämmennykselle antautuminen puhdistaa mieltä. Tunnepuolta hämmennys uuvuttaa. Se sanoo buu. Jaottelu tosin on keinotekoinen. Tietenkään järki ja tunteet eivät ole sillä tavoin erotettavissa toisistaan. Se on konstruktio, johon turvaudun silloin kun alan kirjoittaa ristiriitaisten kokemusten pohjalta. Usein kirjoitan kokemuksesta tunnelähtöisesti kun taas tulkinta on yhteydessä kokemuksen taustoittamiseen, sen objektivointiin ja järkeistämiseen. Tulkinta edellyttää ajallista etäisyyttä, joka kasvaa jatkuvasti teoksen jäädessä menneeseen. Kirjoittaminen on puoliksi esityksen nyt-hetken tavoittamista ja puoliksi jälkiviisautta.

Ehkäpä julkaisualustojen tulisi olla jotain muuta kuin suolattuja joukkohautoja ja esitysten muumioita lasivitriinissä.

Kriitikkona koen painetta sulkea piiri, sytyttää valot keinolla millä hyvänsä. Antaa ymmärrettävä vastaus sille, mistä on kyse. Normaalisti tekisin oikosulun. Ottaisin kokemuksen ja tulkinnan ja yhdistäisin ne. Kuuluisi poks ja arvio olisi valmis. Sauhu nousisi sulakerasiasta ja voisimme olla varmoja siitä, että esitys on saanut kuolettavan sähköiskun. En halua kuitenkaan tehdä väkivaltaa. En halua muuttaa hengittävää esitystä makkaraksi. Oikosulku perustuu lankojen solmimiselle, päätöksenteolle ja ykseydelle. Teos on mennyttä, jäljellä on kritiikki. Lineaarinen, rönsyilemätön, asiallinen. Sitten mennään poteroon ja keskustellaan kritiikistä ja kritiikin kritiikistä. Pian kukaan ei muista itse esitystä, sen sinkoilevuutta ja assosioivuutta. Skenaario on kärjistetty, mutta mahdollinen.

Huomaan palaavani tähän ajatteluun eri muodoissa kerta toisensa jälkeen. Miten sanoa ja ei-sanoa, miten purkaa teoksen ja kritiikin vastakkainasettelu? Ensimmäisessä Mad Housea käsittelevässä esseessäni kirjoitin Juli Apposen esityksestä Life Is Hard And Then You Die. Kirjoitin sekä provosoituneesta ensireaktiostani että myöhemmän pohdinnan kautta avautuneesta myötäsukaisesta, jopa kohottuneesta tulkinnastani. Halusin kirjoittaa ajatteluprosessin tekstin sisään. Osoittaa ajattelun kaksinapaisuuden, tuottaa jännitteen, luoda hankaussähköä, antaa virtaa. En tappaakseni vaan elvyttääkseni. Näyttää, että tulkinta elää. Voisinhan kirjoittaa mistä tahansa esityksestä joka päivä hieman erilaisen tekstin. Antaa kokemuksen etääntyä. Ongelman ydin on, että entterin tilalla on liipaisin. Ehkäpä julkaisualustojen tulisi olla jotain muuta kuin suolattuja joukkohautoja ja esitysten muumioita lasivitriinissä. Ne voisivat olla orgaanisempia, jatkuvampia, venyvämpiä. Ettei kritiikin jälkeen tarvitsisi asettua heti puolustuskannalle. Että olisi muitakin kuin puolesta-vastaan-puhetapoja.

Mutta ei. Valoa kansalle et cetera. Emmekö me lopulta kaipaakin selkeitä oljenkorsia, joihin tarttua? Jotain, johon voimme rakentaa selkeän suhteen? Binaarisuutta. Mustaa ja valkoista. Kotona pitelen punaista kaljapurkkia valkoisen mahani päällä ja katson televisiosta Matlockia. Elämäni on hyvin selvää. Maailma ympärilläni on rakennettu siten, että meikäläinen pärjää kunhan ei kysele liikoja. Miksi kaipaisin hapuilua pimeydessä? Yksinkertainen kritiikki, tähtiluokitukset ja kouluarvosanat tekevät elämästäni helppoa. Ihan sama, kunhan on viisi tähteä. Kun järjestys kyseenalaistuu, tunnen oloni uhatuksi ja alan käyttäytyä väkivaltaisesti. Työnnän neliskulmaista palikkaa pyöreään reikään niin kauan, että jompikumpi hajoaa. Ajatteluni väkivalta on totalitaarista, koska se on yksinkertaistavaa. Se ei hakeudu hämmentymään eikä ihmettelemään. Se on poliittista. Se tukee niitä, jotka vähiten tukeani tarvitsevat. Tällainenkin minä joskus olen.

Alma Söderberg esityksessä Nadita. Kuva: Hendrik Willekens

***

Shaking The Libidinousin ohella myös Alma Söderbergin sooloteos Nadita on epä-asioiden kavalkadia. Nimi itsessään on espanjaa ja tarkoittaa pientä tai ei mitään. Käsiohjelman mukaan esiintyjä tuottaa kehollaan ”pienen ei minkään.” Söderbergin kehon- ja äänenkäytön virtuoottisuus nousevat etualalle. Esiintyjän beatboxausta muistuttava rytmikäs ääntely ja vääntely viihdyttävät tavalla, joka tuntuu vieraalta ja virkistävältä esitystaiteen näyttämöllä. Se, ettei keho tuota mitään, tai että se tuottaa ei-mitään, antaa luvan uppoutua siihen, mikä on immanenttia, mikä ei karkaa tämän hetken tuolle puolen. Esitystä, jonka voisi kuvitella näkevänsä jossain television kykyjenetsintäohjelmassa, voi katsoa ilman, että se todella tapahtuisi television kykyjenetsintäohjelmassa. Sitä saa vapaasti katsoa ilman punnintaa siitä, mitä hän noilla taidoillaan tekee, miten ne tuottavat arvoa. Mitä iloa tästä nyt on.

Miten vapauttavaa onkaan nähdä teos, joka ei väitä olevansa mitään. Se ei myöskään vaadi mitään, se ei kyseenalaista kyvykkyyttäni katsojana. Nadita onnistuu avaamaan piirin sammuttamatta valoja. Se rikkoo fysiikan lakeja. Saatan upota pimeyteen ilman painostavaa sokeutta. Hämmentyä ehjänä. Hyväksyä, antaa olla, olla vain. Saatan ajatella arvonmuodostuksen piinallisuutta. Sitä kuinka kapitalismin kulttuuri on tatuoinut dollarin kuvat silmämuniini. Sitä kuinka asetamme asiat mielekkäisiin suhteisiin taloudellisin perustein. Ja millainen esitys oli? Ei minkäänlainen. Tila ja tanssija. Ei säestystä. Tavallinen, melko aurinkoinen sunnuntaipäivä Suvilahdessa. Hyvin vähän kerrottavaa jälkipolville.

Samana päivänä Mad Housessa oli toinenkin esitys, Sarah van Lamsweerden 80 Words, joka johdatti pohtimaan, minkälainen maailma olisi, jos käytössä olisi vain 80 sanaa. Esitystä voisi luonnehtia luentoperformanssiksi. Kolmella diaprojektorilla heijastettiin kankaalle yksittäisiä sanoja ja sanojen sirpaleita. TED-puheen kaltainen esitys esitti arkiset, yksinkertaiset sanat uhmakkaina, täynnä potentiaalia ja muutosvoimaa. Sanat ovat latautuneita. Ne ovat siiloissa seisovia ydinkärkiä. Yksi sana voi räjäyttää kaiken, mutta toisinaan tuhatkaan sanaa ei merkitse mitään.

80 Words -esitys saa pontta opponoinnista. Toisaalta sitä ymmärtää, toisaalta ei. Faattisen kommunikaation voittoa tavoittelevassa tulvassa tarve karsia ja lisätä sanojen tarkkuutta ja painoarvoa tuntuu ymmärrettävältä. Ihmiskunnan kohtalo on sanojen takana. Sanat avaavat siilot, mutta niillä on myös voima kääntää kurssi. Samalla sanojen punnitseminen palautuu kiinnostavaan keskusteluun merkitysten katoamisesta. Logiikka on kuitenkin yksinkertaista less is more -tyyliä. Vähemmän sanoja, enemmän merkitystä. Tässä on jotain perustavalla tavalla kestämätöntä. En voi olla ajattelematta löysiä lauluja rakkaudesta, jotka kohottavat jaetun hiljaisuuden kommunikoinnin puhtaimmaksi ja intiimeimmäksi muodoksi. ”Kun me rakastelemme, jumalatkin vaikenee”. Sanat ovat jotain, joka riistää meiltä välittömän kokemuksen ja siksi ne on tuomittu epäonnistumaan. Ihmisen perustarpeet hoituvat ilman verbaalista akrobatiaakin. Van Lamsweerde ei suoraan romantisoi vähäpuheisuutta, mutta elekielen lisäämisessä sanojen kustannuksella on jotain vastaavalla tavalla jähmeää ja monoliittista.

Sillä mitä muuta taidekritiikki on kuin loputonta keskustelua ja vatvomista ja käsitteiden tarkentamista?

80 wordsin esittelytekstissä mainitaan sananvapauden inflaatio. Otaksun sen viittaavan ilmiöön, jossa esimerkiksi rasistista kielenkäyttöä perustellaan sananvapaudella. Oikeistopopulistisessa retoriikassa kieleen ja symbolijärjestelmiin, suhtaudutaan epäjohdonmukaisen kaksijakoisesti. Yhtäältä esimerkiksi ihmisoikeuksien kaltaiset sopimukset nähdään toisarvoisina, koska ne ovat perustaltaan artefaktisia. Tämä mahdollistaa sen, että ne ovat tarpeen tullen muutettavissa. Nehän ovat vain sanoja paperilla. Vastaavaa innovatiivisuutta ei kuitenkaan ilmene silloin kun kyse on vaikkapa herjaavasta kielestä tai sortavista yhteiskuntarakenteista. Silloin yhdenkin sanan kyseenalaistaminen nähdään kohtalokkaana ensiaskeleena kohti dystooppista valvonta-byrokratia-yhteiskuntaa. Taustalla väijyy vankka luonnontieteellinen eetos, jossa ahneus katsotaan jostain syystä aina altruismia luonnollisemmaksi ja kestävämmäksi.

Tätä taustaa vasten minun vaikea olla miettimättä kielen runsauden merkitystä sivistyksessä ja kulttuurissa. Toki kieli myös eriarvoistaa ihmisiä, mutta toisaalta sanojen vähentäminen kahdeksaankymmeneen liittyy väistämättä sivistyksen ja kielellisesti rakennettujen yhteiskunnallisten sopimusten mitätöimiseen. Se muistuttaa vanhaa ajatusta sivistyksestä sivilisaatiota ympäröivänä ohuena kuorena, jonka murtuessa alta paljastuu primitiivinen eläin. On vaikea kuvitella, minkälainen tuo esikielellinen ihmiseläin olisi, sillä etenkin miespuoleiset taiteilijat ovat jättäneet siihen vankan patriarkaattisen leiman, josta on vaikea päästä yli. Ihmisen ”todellisen luonnon” paljastaminen ja sen alhaisuuden osoittaminen on ollut käypää valuuttaa taidekentällä iät ajat. Samat ihmiset, jotka uskovat ahneuden ja väkivallan luonnollisuuteen, puristavat liikuttuneina konjakkilasiaan nähdessään miehen kuristamassa naista teatterilavalla. He samoavat metsiä kalliissa kumisaappaan ja hokevat silmät kiiluen, että ihminen on susi, ihminen on susi. Tällaisten totuuksien rinnalla Halinalletkin tuntuvat radikaaleilta.

Kenties van Lamsweerden ehdotuksen taustalla on toisenlainen kuva ihmisestä ja sivistyksestä kuin minulla ja väkivallalla mässäilevillä mies”neroilla”. Todennäköisesti tieteen ja taiteen ja kaiken miesvaltaisuudesta ja siihen liittyvästä perinteestä johtuen ajattelen ihmistä juuri niin kamalana kuin minun odotetaankin ajattelevan. Että ilman sivistystä ja sanojen voimaa olisimme jatkuvasti talikot pystyssä. Ehkä jos taidehistoriassa olisi vähemmän katkenneita päitä ja enemmän hellyyttä, ajattelisin ihmisestä toisin enkä takertuisi sivistykseen kuin ainoaan pelastusrenkaaseen. Ehkemme olisi jatkuvasti uppoamassa. Ehkä oikeistopopulistitkin olisivat vähemmän oikeistopopulisteja, jos perisynnin taakka olisi pienempi eikä ihmistä olisi lähtökohtaisesti julistettu sudeksi. Ehkä silloin pärjäisimme 80 sanalla.

Mutta ei. Oli sivistyksen ja kulttuurin merkitys ihmisille mikä tahansa, pysyn ainakin toistaiseksi sanojen puolestapuhuja enkä osaa sovittaa ajatuksiani 80 sanan maailmaan. Ajatus on kiehtova, mutta ei. En usko, että kokemuksen kuvailun supistaminen tekisi siitä välittömämpää enkä siihen, että se lähentäisi ihmisiä. Sitä paitsi olen vastikään alkanut sympatisoimaan kaikenlaista jaaritteluksi haukuttua puhetta myös vastustaakseni ”asiat halki, poikki ja pinoon” -tyyppistä infantiilia ja kritiikitöntä suoran toiminnan kulttuuria, joka eittämättä hyötyisi sanojen karsimisesta. Tai ehkä olen vain ammattiylpeä. Sillä mitä muuta taidekritiikki on kuin loputonta keskustelua ja vatvomista ja käsitteiden tarkentamista? Vuolaus pelastaa kritiikin yksinkertaisuuden väkivallalta. Se jatkuu ja jatkuu ja ehkä ennen pitkää sanallisen seismografin sahalaitakuviosta pistää esiin jokin terävä kärki, joka voi muuttaa käsitystämme siitä, mitä maankuoren alla tapahtuu, mikä on merkityksiä säätelevien piilorakenteiden suunta ja minkälaisia järistyksiä on luvassa.

Emilia Kokko ja Elina Pirinen. Kuva: Ernest Protasiewicz

***

Ajattelen ihmismassoja, vieraita kieliä, karnevaaleja ja kulkueita, loputonta määrää höpötystä ja humalaisten laulua. Niin paljon sanoja! Se on alkuvoimaista siinä missä yksinäisten miesten metsässä ulvominenkin. Äänekäs ihmisjoukko on elämän ja kurittomuuden symboli. Kuolleille pidetään minuutin hiljaisuus sen sijaan, että huudettaisiin kurkku suorana. Hiljainen ihmisjoukko on aina jollakin tapaa latautunut. Se on odottava ja aavemainen. Taiteilijakollektiivi Honkasalo-Niemi-Virtasen teoksessa Nature Morte hiljaisen yleisön ylle nousee vaimea ambienttinen musiikki. Edesmenneet ovat läsnä jatkuvina ääniaaltoina, taajuuksina, jotka väreilevät kaukaa menneestä. Esitys etsii yhteyttä rauta-aikaiseen vesikalmistoon haudattuihin vainajiin. Kuoleman rajat venyvät. Voiko ihminen todella kuolla? Mitä kertoo se, että jäämistöä löytyy satojenkin vuosien takaa? Tunnistan esityksen rivien välistä riivaavan tarpeen käsittää ajan jatkuvuus yli ihmisten sukupolvien. Miten on mahdollista, että ennen minua eli muita? Ja miten minua ei muka ole enää olemassa, jos pääkalloni voi löytää mullasta vielä sadan vuoden päästäkin?

Hiljaisuus ja kuolema. Minulle ne ovat aina erottamattomat. Ensimmäisenä unohtuu ääni, sitten vasta muu. Olen joskus pelännyt unohtavani oman ääneni. Palaan menneeseen. Olen elänyt kuolleena muutaman kuukauden. Asuin yksin ensimmäistä kertaa elämässäni. Kävin päivisin töissä ja olin illat kotona. Puhuin vähän. Kirjoitin vähemmän. Näpräsin kännykkää ja katsoin telkkaria. Oli syksy. Pitelin punaista kaljatölkkiä valkoisen mahani päällä. Puiden ruskeat lehdet tukki viemäreitä ja kostea maa haisi ruumishuoneelle. Jostain syystä tunsin olevani elossa vain päällisin puolin. Yhteiskunnan rattaat hengittivät puolestani.

Hiljaisuus oli kuin kalvo, johon tukehduin. Tein kaikkeni repiäkseni sen rikki. Yritin äännellä loitommas aaveita, jotka vaanivat minua tarpeettomissa keittiöntuoleissa, ylimääräisissä astioissa ja hikisessä sohvakankaassa. Puhuin itsekseni, ähelsin, hymähtelin, piereskelin, niiskuttelin, röyhtäilin ja naureskelin. Toisinaan huvitin itseäni laulamalla suomalaisia iskelmäklassikoita keksien niihin mahdollisimman rivoja sanoituksia. Istuin vessassa ja lauloin Mombasan sävelellä visvaisista anuksista ja suuhun virtsaamisesta. Minun oli pidettävä taukoamatta ääntä varmistuakseni siitä, että minä olen minä. Some-presenssini voimistui. Instagramista tuli Suuri Toiseni. Samoihin aikoihin verkkolehti Zeldassa julkaistiin Niko Hallikaisen mainio essee ”Hänen kuolema oli omani”. Hallikainen kirjoittaa esseessään unettomuudesta ja yksinäisyydestä. Se kolahti silloin ja se kolahti uudelleen kun saman tekstin kaikuja kuultiin myös Mad Housessa, jossa Hallikainen esitti ensimmäisen näyttämöteoksensa Blue Exhaust. Esityksellä on periaatteessa vähän tekemistä Nature Morten kanssa, mutta jollain vaikeasti määritettävällä tavalla ne kumpikin tuntuvat määrittelevän suhdetta johonkin poissaolevaan.

Esityksessä Hallikainen lukee huoneen perällä kännykästä englanninkielistä esseetään. Hän on etäällä katsomosta, mutta hänen äänensä tulee lähelle. Se tuo tekstiin aivan omanlaisensa todistusvoiman. Esitystä katsoessani alan ajatella paitsi hiljaista syksyäni myös elokuvien voice over -kerrontaa, puhetta, joka leikkaa maiseman hiljaisuuden. Tarkovskin Peiliä tai Malickin Onnellisten aikaa. Tai Wendersin Berliinin taivaan alla. Mietin, miten Hallikaisen ääni sulautuu loputtomaan määrään toisistaan erillisiä ääniä. Jatkoksi menneille ja nykyisten rinnalle. Mietin, miltä kaikki maailman rukoukset kuulostaisivat, jos ne punoisi yhdeksi ääniaalloksi. Hallikainen havainnoi tarkasti yksinäisyyden kokemusta ajassa, jossa sosiaaliset kohtaamiset tapahtuvat kaksiulotteisesti sosiaalisten medioiden pinnoilla. Tekstistä välittyy hahmo, johon rakastutaan joukkoliikenteessä vasta kun hän on nousemassa kyydistä. Yksinäinen puhuja etsii jotain, jonka kanssa jakaa hiljaisuutta.

Tunnistan kokemuksen. En tietenkään sitä, joka on esityksen puhujalla, vaan sen, jonka pystyn itsessäni tuon puheen kautta vahvistamaan. Poimin esityksestä sanat ja asiat, jotka muistuttavat omaa käsitystäni yksinäisyydestä. Keskustelu suuhygienistin kanssa, kaupan kassalla sanottu: ”ei kuittia kiitos”, ihmisjoukossa satunnaisesti ilmoille heitetty anteeksipyyntö, jos sattuu vahingossa jonkun sellaisen tielle, joka tietää minne on menossa. Arkisten repliikkien laimeneminen. Elämä muuttuminen diaesitykseksi. Ajattelen yksinäisyyttä kaikkia maailman ihmisiä kaikkina maailman aikoina koskettavaksi tunteeksi. Ajattelen äänekkäitä väkijoukkoja ja niissä koettavaa yksinäisyyttä. Ja miten silloin kaipaakaan sanoja, joilla tulkita kuvia, joissa elää. Siihen eivät riitä van Lamsweerden ehdottamat 80 sanaa. Eivät millään. Yksinäisyydessä ei ole mitään yksinkertaista. Ihmisyydessä ei ole mitään yksinkertaista. Ei mitään suoraa viestiä, jonka välittää toiselle. Ei mitään, minkä joku voisi kuitata ohimennen parilla sanalla. Ihminen tarvitsee tuhat sanaa sanoakseen ääneen yhden. Tarvitsee lisää, jotta voisi olla sanomatta mitään. Ja lopulta: eikö tämä kaikki päde myös taiteeseen ja kritiikkiin? Eikö taiteen ajatteleminen liukenekin aina elämän ja kuoleman kysymyksiin, jotka ovat niin yksinkertaisia, että ne ovat monimutkaisia, ja niin lopullisia, että ne muuttuvat loputtomiksi? Eikö se saakin meidät hämmentymään, menemään sirpaleiksi ja atomeiksi? Ja jos sillä ei ole merkitystä, niin millä on?

 

Kirjoittaja on kokeileva teatterikriitikko ja Mustekala-verkkolehden päätoimittaja.

Mad Housen esitykset

Orfee Schuijt (NO): Shaking The Libidinous
Esiintyjät: Orfee Schuijt and Soile Voima
Sävellys: Kim Myhr
Yheistyössä: Kutomo/ Ehkä, Vitlycke Centre for Performing Arts

 
Alma Söderberg (SE): Nadita
Tuotanto: Manyone
Osatuotanto: Het Veem Theater, STUK, BUDA
Tukijat: MDT, Pianofabriek, Kulturrådet

 
Sarah van Lamsweerde (BE): 80 words
Lavalla: Esther Mugambi
Teoksen taiteellinen tutkimuskumppani: Andrew Fremont-Smith
Dramaturginen apu: Zhana Ivanova
Lavastus ja projektiot: Marloeke van der Vlugt
Kirjan ja diojen graafinen suunnittelu: Céline Wouters

 
Honkasalo-Niemi-Virtanen (FI): Nature Morte
Näyttämöllä: Emilia Kokko, Elina Pirinen, Akuliina Niemi & Ilkka Saastamoinen
Teoksen tukijat: R-collection
Yhteistyössä: HIAP – Helsinki International Artist Programme

 
Niko Hallikainen (FI): Blue Exhaust
Valosuunnittelu: Kristian Palmu
Kuva: Niko Hallikainen & Jaakko Pallasvuo
Tukija: Koneen Säätiö

Jaa artikkeli:Share on Facebook17Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone