Olen lukenut pitkin kevättä huhtikuussa ilmestynyttä elämäkertaa Hanna Granfeltista (1884–1952), suuresta suomalaisesta sopraanosta. Salla Leponiemen kirjoittama Jumalainen kipuna (Gummerus 2018) kuvaa Granfeltin uraa menestysten ja romahdusten sarjana. Sairaalloinen laulajatähti onnistui sairastelustaan ja ”katastrofaalisesta” menneistä esityksistään huolimatta ponkaisemaan aina uudestaan ja uudestaan kuulijoiden sydämiin.

Leponiemi – laulaja itsekin – mainitsee, että sopraanosta oli harvinaisen vähän tietoja saatavilla. Yksi suurin ja tärkein tietolähteistä oli sanomalehtikirjoittelu sekä aikansa taidekritiikki. Hannan esityksistä kirjoitettiin paljon, ja kulttuurikeskustelu ulkomaita valloittavasta suomalaisesta kävi kiivaana.

Olen yhä useammin pohtinut taidekritiikin tärkeyttä taiteenlajien tutkimuksen ja tiedon historiallisen säilyvyyden kannalta. Nykyisin tietoja toki talletetaan monin välinein, mutta vielä hetki sitten sanoma- ja aikakauslehdistö saattoivat olla ainoa historian kestävä tallennusmuoto aikalaispuheesta, kuten Granfeltin elämäkerta todistaa.

Joskus kulttuurijournalismi ja taidekritiikki saattavat jopa olla ainoa jäljelle jäänyt todiste jonkin tietyn taiteilijan tai taideteoksen olemassaolosta, mikäli teos on tuhoutunut tai muuten kadonnut.

Näin siis ennen, mutte miten ja mitä taidekriitikki sitten nykypäivänä todistaa.

Kulttuurijournalismin muututtua entistä vahvemmin henkilö- ja ilmiövetoiseksi ovat kritiikit sekä muut subjektiiviset tekstit – blogit mukaan lukien – kulttuurikeskustelua, joissa aikalaisvastaanotto piirtyy näkyviin. Siinä missä haasttatelu kertoo asioista uutismaisen tiedottavasti, pohditaan ja argumentoidaan kritiikeissä, kolumneissa sekä muissa tekstilajeissa muun muassa teoksen ja/tai taiteilijan merkitystä.

Jumalainen kipuna on konkreettinen muistutus taidekritiikin tärkeydestä ja moninaisesta tehtävästä. Jotkut ovat sitä mieltä, että kritiikkiä kirjoitetaan taiteilijalle, jotkut taas katsovat taiteen kuluttajien olevan sen ensisijainen yleisö – mutta vähintään yhtä tärkeä kohderyhmä ovat tutkijat ja tulevaisuuden lukijat. He, jotka katsovat taaksepäin – meihin – ja haluavat tietää, miten jokin taideteos otettiin vastaan ja miten se koettiin ilmestymisaikanaan.

Dokumentaatio, siinä on elämäntehtävää kerrakseen. Sillä mitä muutakaan meistä jää jäljelle kuin kritiikki?

Tämä on viimeinen pääkirjoitukseni. Vajaaseen neljään vuoteen on mahtunut kaikenmoista: kliseisesti sanottuna ”iloa ja surua”, mutta kenties totuudenmukaisempi olisi sanoa mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia.

Lopuksi haluan todeta, että Granfeltin elämäkerran sekä toukokuussa äkillisesti edesmenneen Otso Kantokorven elämäntyöllään osoittaman esimerkin vuoksi tuntuu entistä arvokkaammalta ja merkityksellisemmältä saada toimia kriitikkona ja taidejournalistina.

Jaa artikkeli:Share on Facebook4Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone