Ainahan naapurissa on kaikki paljon paremmin – kulttuuri ja taide mukaan lukien. Taidetta arvostetaan koko kansan keskuudessa, näyttelyihin jonotetaan tungokseen asti ja sisällöistä diskuteerataan loputtomiin. Tyhjiin näyttelysaleihin ei koskaan astu Ruotsissa, mutta meillä sellaisen kokeminen on aika arkipäiväistä, jotkut jopa toivovat sitä. Näyttelyihin mennään naapurissa pikemmin nauttimaan moniaistisesti: katsomaan, kokemaan, jakamaan ja samalla fikataan kevyesti tai lounastetaan iloisesti. Puheensorina ja yhdessäolo on silkkaa sosiaalidemokraattista kansankodin idylliä.

Kuulostaako ironialta vaiko silkalta kateudelta? Jokin ruotsalaisessa mentaliteetissa on myös aidosti onnistunutta, mikä näkyy myös taiteessa. Myönnän auliisti sisäänkasvaneen svedofilani, jota on ruokkinut täysin kaksikielinen (työ)ympäristö ja onnistunut yhteistyö kun asioita hoidetaankin toisella kotimaisella sekä Suomessa että Ruotsissa. Vaikka ruotsalaisuuden ihannointi on lähtökohtaisesti kaikkien stereotypioiden äiti, onnistumisen kokemus edistää aina asioita ja ylläpitää halua sen toistamiseen. Ruotsalainen estetiikkakin vetoaa, kun sille altistuminen on säteilyvaikutuksiltaan ollut pitkäkestoista ja jatkuvaa.

Suomenruotsalaisten taiteilijoiden kanssa tehty yhteistyö on vuosien aikana lähes poikkeuksetta sujunut hyvässä hengessä; samankaltainen positiivisuuden aura on lähtökohta på riktigt, kun suunnitellaan asioita. Kerran olimme tapaamassa ruotsalaisia kollegoita lahden toisella puolella ja kokopäiväisen ohjelman kummallisin anti oli, että selkeistäkin asioita haluttiin keskustella kaikin tavoin jokaiselta suunnalta, ja vielä kertaalleen – kun suomalaisittain asia oli jo valmis. Suomalainen suorasukaisuus voi olla myös hyve, koska silloin asiat etenevät ja valmistuvat.

Ruotsissa näyttäisi olevan vetovoimaa: sekä taiteilijoille että taidealan ammattilaisille. Suomessakin komean uran tehnyt Berndt Arell siirtyi jo vuosia sitten Tukholmaan työskennellen National museetin johdossa, nykyisin Fotografiskassa. Suomalaisittain lienee nosteista, kun Susanna Pettersson siirtyy johtamaan National museetia jo toisena suomalaisena.

Näkyvimmin julkisuuteen nousee tietenkin johtotehtäviin siirtyminen, mikä uutisoidaan valtakunnallisesti. Aivovuotoa Ruotsiin tapahtuu kuitenkin myös kaikilla ammatillisilla tasoilla. Sitä todisti viimeisimmän Tukholman näyttelykierroksen täysin sattumanvaraiset kohtaamiset. Sonja Löfgren tulee vastaan työtehtävissä yhdessä kohteessa ja seuraavassa paikassa astuessa näyttelysalista toiseen, vastaan tulee Janna Sirén, jonka kanssa teimme töitä 2000-luvun alun projektissa – suomalainen hänkin. Eikä Tukholma ole ainoa kohde, joskin vetovoimaltaan luontevin. Vaasan kaupungin museoiden johdosta helmikuussa Ruotsiin siirtynyt Selma Green rakentaa Kiirunaan täysin uutta Konstmuseet i Norr -museota.

Residenssiohjelmat toimivat sekä taiteilijoiden että kuraattoreiden suhteen, mutta taidevirat näyttäytyvät kovin puhdasrotuisen suomalaisina.

Sattumaa tai ei, Ruotsiin lähtemisen houkutuksen syyt ja niiden moninaisuudet lienevät kirjavia. Kun osaaminen valuu rajojen yli Ruotsin ohessa mihin tahansa muuallekin, tuleeko sitä koskaan takaisinpäin. Onko taiteen virkoihin siirtyminen yli rajojen vain yksisuuntainen tie?

Joku muistanee saksalaisen Nicolaus Schafhausenin pyöräyttämän julkisen kritiikin suomalaisen taidemaailman itseensä käpertyneisyydestä vuonna 2010. Hollannissa tuolloin työskennellyt kuraattori ei kritisoinut suomalaista tilannetta pelkästään taiteellisesti vaan myös kielellisesti. Vaatimus suomen ja/tai ruotsinkielisyyden hallitsemisesta osana taideammattilaisuutta rajaa taiteellisen aivovuodon rajojen ulkopuolelta Suomeen – yksinkertaistetusti. Todellinen kansainvälistyminen ja avautuminen ulospäin onnistuu luontevammin, mikäli tervetulotoivotus kielellisesti sallisi kaikkien tarvitseman englannin virkakielenä.

Tässä ei ole kyse kielipolitiikasta sanan varsinaisessa merkityksessä. Palataan takaisin ruotsalaiseen mentaliteettiin, jonka ytimessä sanotaan lähtökohtaisesti: kyllä. Kielen sijasta kyse on rakenteista, jotka sekä yleisesti että erityisesti taiteessa ovat Suomessa pikemmmin rajaavia ja estäviä kuin sallivia ja mahdollistavia. Ajatusta voi testata niin taiteilijan näkökulmasta kuin taidepoliittisesti laajemmasta rakenteesta. Läpinäkyvyyden vaatimus on myös seurausta edellä mainitusta keskustelua ylläpitävästä kulttuurista.

Erityisesti kulttuurin ja taiteen kentällä toimivien prosessien ydinajattelun tulisi lähteä avoimuudesta ja mahdollisuuksien luomisesta. Taiteilijoiden liikkuminen yli rajojen sujuu mutkattomasti ja kansainvälistymisestä on tullut todellista. Residenssiohjelmat toimivat sekä taiteilijoiden että kuraattoreiden suhteen, mutta taidevirat näyttäytyvät kovin puhdasrotuisen suomalaisina. Se on osa laajempaa huolta  maahanmuutosta yhteiskunnallisena ongelmana. Ikäänkuin tänne tulevat ihmiset ovat lähtökohtaisesti ainoastaan ottamassa, eivätkä koskaan antamassa. Taidemaailmaankin työperäinen maahanmuutto on tarpeen ja aivojen – ammatillisen osaamisen – soisi vuotavan myös vastavirtaan.

Kirjoittaja on taidehistorioitsija ja kuvataidekriitikko.

Jaa artikkeli:Share on Facebook53Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone