Sanna Nyqvist & Outi Oja
Kirjalliset väärennökset ─ Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia
Gaudeamus 2018
381 s.

Kriitikon, tutkijan ja kustannustoimittajan työssä on keskeistä kyetä erottamaan aito teos väärennöksestä ja tunnistaa plagiaatti. Yhtä oleellista on pohtia rajoiltaan epätarkempia lähi-ilmiöitä, esimerkiksi sitä, mitä kaikkea kopiointi ja variointi voivat eri yhteyksissä merkitä. Intertekstuaalisuus on osa elävää kirjallista kulttuuria, mutta on tärkeää havaita, milloin mennään luvattoman tai epäasiallisen lainauksen tai jopa huijauksen puolelle.

Sanna Nyqvistillä ja Outi Ojalla on hyvä, kirjallisuushistoriallisten prosessien monikerroksisuutta valaiseva lähestymistapa aiheeseensa. Tutkijakaksikko on laatinut mutkikkaasta kokonaisuudesta laajan ja historiallisesti syvän, silti yleistajuisen kirjan. Kirjalliset väärennökset ─ Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia on laadukas, kirjallisuushistoriallista tietämystä avartava tietokirja.

Nyqvist ja Oja tarkastelevat julkisten keskustelujen piirteitä ja lukijan asemaa väärennöksen tai plagiaatin vastaanotossa. Tässäkin he nostavat keskeiseksi sen, mitä väärennös tai plagiaatti paljastaa instituution rakenteista. Väärennösjupakoilla, ”kirjasodilla”, kuten Pekka Tarkka niitä on aikoinaan nimittänyt, on oma kiivas retoriikkansa. Tuo retoriikkakin on kuitenkin institutionalisoitunutta, mikä näkyy keskustelun toisteisuutena, kuten Nyqvist ja Oja ovat huomanneet.

”Yllättävän usein käy niin, että yhden tapauksen yhteydessä opittu ei siirry seuraavaan tapaukseen: keskustelu lähtee taas alusta seuraavan julkisuuteen putkahtavan plagiaattisyytöksen kohdalla. Tässä näkyy kirjallisuusinstituution taipumus pitää väärennöksiä ja plagiaatteja poikkeustapauksina, ei kirjallisuushistoriallisena ilmiönä, jossa toistuvat tietyt piirteet ja vaiheet.” (Kirjalliset väärennökset, s. 53)

Ensin tarvitaan tekijä

Väärennöksen tai plagiaatin ilmestyminen kirjalliseen horisonttiin on aina hätkähdyttävä asia. Nyqvist ja Oja kuitenkin huomauttavat, että vasta moderni tekijäkäsitys synnytti nykyisenlaisen käsityksen väärennöksestä. Tekijäkäsityksen tarkastelu onkin yksi Nyqvistin ja Ojan kirjan kiinnostavimmista asioista ─ se tarjoaa ajateltavaa taiteen tekijyyden hitaasta historiallisesta kehkeytymisestä muutenkin kuin vain väärennösten tiimoilta. Muutoksen kirjoittajat paikantavat 1600─1800-luvuille, romantiikan aikakauteen. Vielä 1700-luvulla väärentämisellä saattoi leikitellä, sillä tekijyys tai teoksen itsenäisyys eivät vielä olleet nykyisenlaisella tavalla tavoiteltuja. Horace Walpole julkaisi romaanin Otranton linna (1764) ensin muka-käännöksenä keskiaikaisesta kirjoituksesta ja vasta toisen painoksen myötä paljasti tekijyytensä.

Romantiikan aikakaudella yksilön ja siten tekijän merkitys alkoi korostua. Romanttinen tekijäkäsitys koski alkujaan vain miehiä. Vielä niinkin myöhään kuin 1800-luvulla naisten oli hyvin vaikeaa saada tekijästatusta, eikä moni nainen moista, tuolloin kulttuurisesti naiselle epäsopivana pidettyä statusta edes halunnut. Mieskirjailijat saattoivat vapaasti käyttää heidän tekstejään. Kirjassa mainitaan esimerkkinä Dorothy Wordsworth, runoilija William Wordsworthin sisko, jonka käsikirjoituksia William ja Samuel Taylor Coleridge hyödynsivät ─ ja se oli Dorothyn mielestä ihan ok! Nyqvist ja Oja kuitenkin huomauttavat, että ”[a]senne ei kerro luontaisesta vaatimattomuudesta vaan siitä, mitä kulttuurissa pidettiin naiselle soveliaana toimintana. Kirjailijakunnan naisistuessa myös tekijäkäsitys laventui, ja erot asenteissa naisten ja miesten kirjoittamaan kirjallisuuteen tasoittuivat” (s. 39).

Nykyisin valtavirtainen ja sukupuolesta riippumaton käsitys yksilötekijyydestä on siis muodostunut historiallisesti ajatellen vasta aivan hiljattain. Nyqvist ja Oja kirjoittavat tekijyydestä ja sukupuolesta niin vivahteikkaita ja antoisia huomioita, että siinä tuntuisi olevan heille uuden kokonaisen kirjan tai vähintään artikkelin aihe. Kiinnostava pohdinnan aihe olisi yleisemminkin esimerkiksi se, miten historiallisesti varsin hiljattainen naiset huomiotta jättävä tekijäkäsitys kenties yhä vaikuttaa nykyiseen tekijäkäsitykseen ja siten naisten havaituksi tulemiseen ja asemaan historiankirjoituksessa.

Joskus väärentäminen on kannanoton välineenä käytetty provokatorinen teko.

Vaikutusvaltaiset väärennökset

Erikoisinta väärennösten kirjallisuushistoriallisessa asemassa on se, että muutamat väärennökset ovat paljastumisestaan huolimatta juurtuneet kaanoniin, kasvattaneet arvoaan ja jopa vaikuttaneet kirjallisuuskentän arvostuksiin ja kirjallisuuden kehitykseen. Väärentäjiä on myös ihailtu ja väärennösten ympärille on syntynyt ketjuuntumisilmiöitä.

Kirjallisuushistorian vaikutusvaltaisin väärennös on skotlantilaisen James Macphersonin (1736─1796) laatima kansalliseepos Ossianin laulut (1765), joka sai ihmiset kiinnostumaan luontoelämyksistä ja skotlantilaisista matkailukohteista. Teos innoitti valtavan kirjallisen ilmiön. Kiinnostus kansanrunouteen ja suullisten aineistojen keruuseen kasvoi moniaalla Euroopassa. Macphersonin esimerkki innoitti myös suomalaisia keräämään kansanrunoutta, ja Kalevala julkaistiin vuonna 1835. ”Ilman Ossianin lauluja eurooppalaisen ─ ja suomalaisen ─ kirjallisuuden historia näyttäisi kovin erilaiselta”, Nyqvist toteaa. Hän käsittelee myös Kalevalan väärennöstä liki liippaavaa luonnetta, ja toteaa, että ulkomaisessa tutkimuskirjallisuudessa Kalevalaa kutsutaan usein fakeloreksi ja sitä pidetään Macphersonin teoksen kaltaisena. Nyqvist huomauttaa, että Elias Lönnrotin laatima eepos on ”epäaito kansaneepos, joka kuitenkin perustuu laajaan alkuperäiseen kansanrunomateriaaliin” ─ toisin kuin Ossianin laulut.

Yksi kirjan parhaista luvuista, ”Tekijyyden paradoksit”, käsittelee Oscar Wildea (1854─1900), jonka kirjailijanura kulki vuoristoratamaisesti eturivistä arvottomuuteen ja 1900-luvun kuluessa vähitellen kuolemanjälkeiseen maailmanmaineeseen. Plagiaatit, väärennökset ja piraattijulkaisut ovat vaikuttaneet Wilden nykyisin nauttiman suosion ja kaikkialla tunnetun kirjailijabrändin rakentumiseen. Hänen tuotantonsa ympärille punoutuneet kehityskulut ovat olleet niin epätavallisia, että meidän ajastamme tarkasteltuna ne muodostavat kiehtovan tarinan.

Joskus väärentäminen on kannanoton välineenä käytetty provokatorinen teko, jollaisesta Nyqvist ja Oja nostavat tapausesimerkiksi ruotsalaisen ”Jan Wictorin” Camera Obscuran (1946). Arvostetun Bonnierin kustantama ja kriitikoiden ja kollegoiden ylistämä ”kiistattoman älykkään tekijän” teos olikin lääketieteen opiskelijoiden nopeasti toteuttama päähänpisto, jolla haluttiin parodian keinoin pilkata tuon ajan runouden ärsyttäväksi koettua kieltä.

Oma erityinen lajinsa ovat ammatilliset pilat, jotka testaavat kirjallisen kentän ymmärrystä ja ovat näin omanlaisensa laaduntarkastajan asemassa tai toimivat eräänlaisina instituution unilukkareina ja lukutaidon testaajina. Yhtenä esimerkkinä tällaisesta on sata vuotta sitten Yhdysvalloissa tehty Spectra-pila, jossa julkaistiin runoja, manifesti ja keksittiin kokonainen uusi ismi, spektrismi, jolla koeteltiin runollisen ilmaisun rajoja.

Kirjalliset väärennökset -kirjan onnistuneisuus johtuu paitsi mutkikkaiden asioiden selkeästä käsittelystä, myös runsaista esimerkkiteoksista ja -tapauksista.

Kohua ja pelkoa – vai analyysia?

Nyqvistin kirjoittama ”Lukijat ja väärentäjät” -osio tutkii plagioinnin psykologiaa, jonka oudoimpiin ilmiöihin kuuluu joidenkin kirjailijoiden kokema plagioinnin pelko, niin sanottu vaikutusahdistus. Kirjailija voi joskus herkistyä epäilemään itseään perusteettomastikin, kuten kävi Aaro Hellaakoskelle.

Kirjalliset väärennökset -kirjan onnistuneisuus johtuu paitsi mutkikkaiden asioiden selkeästä käsittelystä, myös runsaista esimerkkiteoksista ja -tapauksista. Nyqvist on keskittynyt eurooppalaiseen kirjallisuuteen, Oja puolestaan kotimaiseen kirjallisuuteen, josta nostetaan esiin eriasteisia kirjallisia kohuja. Niitä on noussut muun muassa V.A. Koskenniemen käännösjäljitelmistä, Sariola-kirjailijabrändin ympärille kehittyneestä väärennösten ketjuuntumisilmiöstä tai Anja Kaurasen Pelon maantieteessä (1995) käyttämästä siteeraamistavasta.

Oja kritisoi kohupurkausten epäanalyyttistä ja leimaavaa kulttuuria, johon media ja kriitikotkin ovat osallistuneet. Oja toteaa, että nopea sanailu valtasi Pelon maantiede -keskustelun ja tarkempi sitaattianalyysi unohtui. Huomio siirtyi pois romaanin varsinaisesta aiheesta, naisten kokemasta väkivallasta. Oja ei jää vain sanailemaan, vaan korjaa tilanteen tekemällä itse analyyttisen luennan Pelon maantieteestä ja osoittaa, että teoksessa ”on hankalaa nähdä suoraa plagiointia”. Kohuja rakastetaan, mutta monelta harmilta säästyttäisiin, jos luenta olisi heti analyyttista.

Runous rajojen koettelijan roolissa

Vaikka Kirjalliset väärennökset kattaa kirjallisuushistoriaa varsin laajalla otannalla, joitakin alueita on jouduttu jättämään vähemmälle käsittelylle. 2000-luvun kokeellisen runouden moninaisia tekstien tarkoitukselliseen kierrätykseen perustuvia metodeja ei käsitellä muutamia mainintoja (esim. flarf) enempää, mutta runouden erityisyys kyllä yleisesti huomioidaan kirjassa. Vaikka kirja ei keskity uuteen runouteen, siinä luonnehditaan kuitenkin runoutta muuta kirjallisuutta laajemman rajojen koettelun mahdollistavaksi alueeksi. ”Aina on kirjallisuudenlajeja ja konteksteja, joissa rajoja voi venyttää ja testata. Nykykirjallisuudessa esimerkiksi kokeellisen lyriikan puolella tekemisen vapaus on sangen suuri”, todetaan kirjan lopussa. Toisaalta myös tarkkojen lähdemerkintöjen käyttö on tullut 2000-luvun mittaan kaikessa kaunokirjallisuudessa yhä yleisemmäksi.

Tutkijoina Nyqvist ja Oja tietenkin tarkastelevat vain materiaalia, joka jo on kirjallisuushistoriallisesti tutkittavissa. He eivät tee spekulaatioita kirjallisuuden tulevaisuuden suhteen. Älyteknologian merkitys kirjallisuudelle on vielä keskeneräinen historiallinen vaihe. Minulle kirja kuitenkin herätti ajatuksia tulevaisuudesta ─ esimerkiksi teknologian käyttömahdollisuuksista väärennösten ja plagiaattien havaitsemisessa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kaikki maailman kirjat löytyvät vaivattomasti digitaalisessa muodossa, ei luulisi olevan kovin vaikeaa luoda sovellusta, joka tarvittaessa sytyttäisi hälytysvalon ja varoittaisi kirjailijaa ja kustannustoimittajaa. Sovellusta odotellessa toistaiseksi paras varoitin ovat lukeneen ihmisen virkeät aivot.

Kirjoittaja on kriitikko ja runoilija.