Eksistentialistinen filosofia & suomalainen kirjallisuuskritiikki osa 1.

Mitä annettavaa ahdistusta, pelkoa, inhoa ja yksilöllisten valintojen merkitystä korostavalla eksistentialismilla voisi olla meille yliminäyksilökeskeisyydessä eläville ihmispoloille tai peräti kirjallisuus- ja taidekritiikille?

Aikakautemme korostaa yksilöllisiä makuvalintoja ja tietynlaista yksin minä itse -solipsismia. Sen mukaan ”minä”-näkökulma on ensisijainen ja vain oman olemassaolon voi olettaa varmaksi. On mahdotonta tietää varmasti muusta kuin omista sisäisistä mielentiloista.

Yksinäisyys on vakavana pidetyn kansan vakava kansantauti, totesi presidentti Sauli Niinistö virkaanastujaispuheessaan 1.2.2018. Herää kysymys, mitkä syyt pitävät Suomen kansan vakavana? Miksi kansa ei ota elämäänsä rennosti naureskellen oleskeluyhteiskunnassa?

Koko kansan satusedäksi kruunattu tosisuomalaisuuden peruskivenmuuraaja Sakari Topelius (1818–98) eristi ja yksityisti köyhyyden yhteiskunnallisista olosuhteista. Hän oli ihastunut ruotsalaisen kirjailijan Carl Jonas Almqvistin (1793–1866) köyhyys-määritelmään: ”Olla köyhä, se on olla oman onnensa varassa.”

Vaikka Almqvist tarkoittikin tällä yksilöitä, Topelius sovelsi sen koskemaan koko Suomen kansaa tai tarkemmin sanottuna rahvasta, jolle köyhyys oli Topeliuksen katsannossa kunniallista itsensä varassa olemista, suurin vapauden aste. Nämä Topeliuksen näkemykset köyhyyden ja pienituloisuuden terästävästä vaikutuksesta kaapattiin viralliseen kansankasvatusohjelmaan vuonna 1876 julkaistun ”Maamme kirjan” välityksellä.

Köyhyyden eristäminen ja yksityistäminen yksilön ongelmaksi ja ominaisuudeksi oli välttämätöntä, jotta taloudellinen menestyminen ja rikastuminen voitiin eristää ja yksityistää yksilön kyvykkyyden nimissä. Tämähän on kalvinistisen menestysteologian perusydin. Jos köyhyys olisi nähty yhteiskunnallisena suhteena ja rikkaus lisäarvon anastamisen seurauksena, silloin yksityisomaisuuden ja -omistuksen yhteiskunnallistamisen paineet olisivat kasvaneet.

Tästä lähtöasetelmasta katsottuna eksistentialistisen filosofian peruslähtökohdan luulisi olevan yksinäisyydestä sekä sosiaalisesta ja henkilökohtaisesta varallisuuden vähäosaisuudesta kärsiville suomalaisille läheinen. Lähteehän eksistentialismi siitä, että ihminen on heitetty yksin maailmaan, yksinäisyyteen, oman onnensa nojaan vailla jumalallista johdatusta.

Kuitenkin eksistentialistista lähestymistapaa on käytetty yllättävän vähän niin suomalaisessa kirjallisuudessa kuin kirjallisuus- ja taidekritiikissäkin. Eksistentialismin perustajaksi nimetty Søren Kierkegaard (1813–55) julkaisi runoutta, kirjallisuutta ja musiikkia käsittelevät syvälliset Mozart-esseensä jo vuonna 1843. Esseet suomennettiin vasta 160 vuotta myöhemmin, vuonna 2002.

Kierkegaard huomautti, että mikäli klassisen teoksen luominen riippuisi vain ja ainoastaan tuottavasta yksilöstä, silloin pitäisi kaiken, mitä hän tuottaa, olla klassista: ”Hänen työnsä olisi samanlaista mutta korkeatasoisempaa kuin mehiläisten, jotka aina tuottavat määrätynlaisia kennoja. Jos taas sanotaan syyn olevan siinä, että hänellä on ollut enemmän onnea toisen teoksen kanssa, vastaus ei ole parempi kuin vastaamatta jättäminen.”

Eksistentialistisen filosofian peruspilareita ovat tanskalaisen Søren Kierkegaardin lisäksi saksalaiset Karl Jaspers (1883–1969) ja Martin Heidegger (1889–1976), ranskalaiset Jean-Paul Sartre (1905–80), Albert Camus (1913–60), Simone de Beauvoir (1908–86) sekä Gabriel Marcel (1889–1973). Sartre, Beauvoir, Camus ja Marcel olivat kirjailijoita. Kaikkien tuotantoa on myös suomennettu.

Kuka kantaa vastuun elämäni epäonnistumisista?

Eksistentialistista filosofiaa mukaillen voi kysyä, onko yksilö heitetty kosmiseen yksinäisyyteen kirjallisuus- ja taidemaailman ylitarjonnan keskelle hyljättynä ja kuljeskelevana teoksen ostajana ja pääsylipun maksajana ja jätetty vastauksia vaille. Voisiko eksistentialistinen yksilön omaa valintaa korostava filosofia tuoda helpotusta tähän ylitarjonnan kaaokseen.

Ovatko kirjallisuus ja taide pelkästään yksilön henkilökohtaisia makukysymyksiä, joiden avulla voi kääntää huomionsa pois elämän perimmäisestä tylsyydestä ja tyhjyydestä? Vai voisivatko ne olla yksilöitä yhteen kokoava yhteiskunnallinen suhdeverkosto?

Millaisia vastauksia nykykirjallisuus ja -taide tarjoavat yksilön eksistentialistisiin kysymyksiin, millaista on olla ihminen, millaista on elää tällaisessa maailmassa, mitä voin tällaiselta maailmalta ja elämältä odottaa? Kuinka voin saavuttaa vapauden maailmassa, joka on täynnä esteitä ja rajoituksia oman minuuteni toteuttamiselle? Voinko etsiä mitään selityksiä tai lohdutusta menettämilleni elämäni mahdollisuuksille? Kuka kantaa vastuun elämäni epäonnistumisista?

Entä mitä annettavaa eksistenssifilosofialla on kirjallisuuskritiikille, onhan se itse filosofisena suuntauksena vaikuttanut syvällisesti taiteeseen ja kirjallisuuteen lähestymällä maailmaa ihmisen sisäisen elämän, ahdistuksen kautta.

Eksistentialistinen kritiikki voi kysyä teokselta, vastaako teos kysymyksiin kuka minä olen, mitä minä odotan, miten olen tähän päätynyt? Mitä pohjimmiltani tahdon? Miksei tämä ahdistus ja kärsimys katoa? Vai onko kyseinen teos ikään kuin maailmaan heitetty vailla etukäteissuunnitelmaa kuten ihmisyksilökin? Miksi teos on kirjoitettu? Mistä se kertoo? Ketä se puhuttelee, puhuuko ohi vai osuuko maaliin?

Kuva: Seppo Laine

Tekemättä jäänyt teko ei ole saavutus

Jean-Paul Sartren näkemys ihmisen vastuullisuudesta elämänsä valintojen edessä voisi nostaa myös kirjallisuus- ja taidekritiikin uudelle tasolle. Sartren mielestä emme voi puolustaa elämämme epäonnistumista sanomalla, että olosuhteet olivat minua vastaan ja olisin voinut tulla merkitsevämmäksi kuin olen ollut:

”Jos en ole kirjoittanut hyviä kirjoja, se johtuu siitä, ettei minulla ole koskaan ollut riittävästi vapaata aikaa. Minussa on suuri joukko kykyjä, taipumuksia ja mahdollisuuksia, käyttämättömiä, mutta täysin eläviä, jotka oikeuttavat minut arvoon, joka ei ole nähtävissä tekojeni pelkästä historiasta.”

Sartresta tällainen itsensä puolustelu on useimmiten tarkoitettu peittämään kykenemättömyyttä, koska ihminen on edesottamustensa summa. Sen vuoksi sellainen teko, joka häneltä on jäänyt tekemättä, oli syy mikä tahansa, ei kuulu osana tähän ihmiseen. Meidän tulee toteuttaa itsemme, luoda se, mihin kykymme antavat mahdollisuuden, olivat inhimilliset olosuhteet mitkä tahansa.

Väinö Linna (1920–92) muistutti vuonna 1969, että Sartre tunnettiin Suomessa jo 1940-luvulla, eikä vasta 1960-luvulla, kuten Sartren uudet ihailijat kirjailijan vuoden 1964 Nobel-palkinnon jälkeen antoivat ymmärtää.

Sartre oli Linnalle tärkeä kirjailija Tampereella toimineen Mäkelän piirin vuosina 1947–53. Sartren näytelmä Kunniallinen portto tuli syksyllä 1948 ensi-iltaan Eino Salmelaisen ohjaamana Tampereen Työväen Teatterissa vain kaksi vuotta näytelmän ranskalaisen ensiesityksen jälkeen. Kansallisteatteri esitti samana syksynä Sartren näytelmän Likaiset kädet.

Kriitikko Olavi Veistäjä antoi Aamulehdessä (1.10.1948) Sartrelle tunnustusta, mutta eksistentialismin arvon punnitsemiseen aika ei hänen mielestään ollut vielä kypsä. Veistäjä epäili, oliko Sartre todella vakavasti otettava nimi vai oliko hänen maineensa vain maailmansodan jälkeinen ohimenevä ilmiö. Veikko Pihlajamäki totesi Kansan Lehden arvostelussaan (29.9.1948), että sartrelainen viettien vääristämä painajaismaailma ei ole tätä meidän maailmaamme epätodellisempi, mutta se riisuu hetkessä normaalit käyttäytymismuodot ja verhot sekä velvoittaa harkitsemaan tekojamme.

Yrjö Varpion (s. 1939) mukaan Väinö Linnaa puhutteli Likaiset kädet -näytelmän Amerikan etelävaltioiden rotukiistoihin liittyvä aihe sekä analyysi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja ideologisten vääristymien luonteesta:

”Sartren näytelmässä valkoinen ilotyttö aikoo todistaa syyttömän mustaihoisen puolesta, mutta valkoisten asianosaisten vakuuttelu valkoisen Amerikan perinteillä saa hänet luopumaan totuudesta. Liian myöhään hän huomaa, että hänet on puhuttu ideologisen vallan puolelle: hänen tajuntansa on täytetty sotasankareilla ja amerikkalaisella kansakunnalla.

Ilotytössä ruumiillistuu Sartren idealistisen ohjelman kääntöpuoli. Hänestä ei ole vapaisiin tekoihin, vaan hän toimii muiden ehdoilla. Rikkailla on ylivoimaiset mahdollisuudet hajottaa totuus moniksi totuuksiksi. Heillä ei ole hallussaan vain aineellista hyvää, vaan myös moraali. Siksi perinteisiin ja vallitseviin ideologioihin kasvaneen yksilön on mahdotonta asettua yhteiskuntaansa vastaan. Siinä oli teema, joka alkoi kiertää ja karttua Väinö Linnan mielessä”, Varpio kirjoittaa.

Ihmisen on tarkoituksettomassa olemisessaan löydettävä olemassaolonsa, hänen täytyy valita ja ottaa vastuu käyttäytymisestään valintatilanteessa.

Nuoret tamperelaiset työläiskirjailijat tutustuivat myös 1947 suomeksi ilmestyneeseen Sartren romaaniin Inho, jonka Kauko Kula arvosteli Aamulehdessä (17.8.1948). Kula oli esitellyt lehdessä aiemmin myös Albert Camus’n kirjailijantyötä. Kula korosti, että uusi ranskalainen kirjallisuus kuvasi yhteiskunnan, etiikan, kulttuurin ja uskonnon kriisiä. Eksistentialismi ei ollut kirjallinen tai filosofinen suuntaus, vaan elämänkatsomus.

Varpion mukaan Kulan luonnehdinnat eksistentialismista antoivat Linnalle suuntaa tulevan Messias-romaanin kirjoittamiseen. Kula korosti, että illuusiot purkavassa romaanissa syntyy kuvitelma toisesta, ehdottomasta maailmasta – ja olemassaolon syntinsä on sovittanut se, jonka työn tulokset yltävät tuohon absoluuttiseen maailmaan, jota kuitenkaan ei ole olemassa.

Sartren näytelmä Likaiset kädet kuului vuoden 1948 syysnäytäntökaudella Kansallisteatterin ohjelmistoon. Pääosissa olivat Aku Korhonen ja Rauli Tuomi. Aku Korhosen tuuheaviiksinen Hoederer-hahmo muistutti Stalinia. Runoilija-kriitikko Armas Äikiä syytti Työkansan Sanomissa Sartrea yrityksestä hyökätä Neuvostoliittoa vastaan Jugoslavian kansallisuuspolitiikalla ja piti näytelmää neuvostovastaisena.

Itsenäisyyspäivän aattona 5.12.1948 tuli Neuvostoliiton suurlähetystöstä ulkoministeriöön nootti koskien suomalaisten harjoittamaa vihamielistä propagandaa näyttämöllä. Näytelmän esittäminen kiellettiin ulkoministeriön määräyksellä.

Sartre tyrmistyi kuultuaan uutisen. Hän määräsi, että vastaisuudessa Likaisten käsien esitysoikeudet annetaan ainoastaan sellaisiin maihin, joissa maan kommunistipuolueen kanssa päästiin yksimielisyyteen sen esittämisestä. Varpio ei ole varma, ehtikö Linna nähdä Kansallisteatterin esityksen.

Likaiset kädet sijoittuu kuvitteelliseen Balkanin valtioon toisen maailmansodan ja saksalaismiehityksen aikana, neuvostovallan kynnyksellä. Kommunistisen opposition tekemä kommunistijohtajan poliittinen murha muuttuu uroteosta tarpeettomaksi teoksi, kun poliittiset suhdanteet muuttuvat ja puolue ei enää tarvitse murhaa. Varpion mukaan näytelmä pohtii poliittisen valtataistelun etiikkaa, ja se tulkittiin muuallakin kuin Suomessa antikommunistiseksi, vasten Sartren tarkoituksia.

 

Sartre ihmiselämän traagisuuden ja ristiriitaisuuden kuvaajana

Kirjallisuuskriitikko Rauol Palmgren (1912–95) haastatteli Sartrea Tukholmassa syksyllä 1945. Hän kuvasi 40-luku-lehden vuoden 1945 lokakuun numerossa tapaamistaan näin:

”Keskiviikkoiltana tapaan Sartren kutsuilla tukholmalaisen kirjallisuustohtorin luona; siellä ovat koolla ruotsalaiset 40-talistit, nuo esteetit ja muotoradikaalit. Sartre on heidän epäjumaliaan, ja heidän kasvoistaan loistaa huonosti salattu mustasukkaisuus, kun epäjumala uhraa kaksi tuntia illasta suomalaiselle kommunistille.

Sartre saapuu myöhästyneenä ja hänen tulonsa aiheuttaa kuumetilan vieraissa, jotka ovat ryhmittyneet kirjojen, taulujen ja houkuttelevien pöytien keskelle. Kookkaiden skandinaavien joukossa hän on yllättävän pienikokoinen. Hänen liikkeensä ovat kulmikkaat ja epävarmat, hänessä on jotain kuivan älyllistä, tyyppinä hän on enemmän tiedemies kuin runoilija. Silmälaseistaan huolimatta huomaa, että hän on hiukan karsassilmäinen, mutta tavalla, joka vain tehostaa hänen olemuksensa terävää älyllisyyttä.”

Jean-Paul Sartre oli ihmiselämän traagisuuden ja ristiriitaisuuden kuvaaja. Hän herätti eläessään ja herättää edelleen ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita. Sartre kirjoitti noin 5 000 juttua, noin 12 000 painosivun verran hän pohdiskeli ihmisenä olemisen omituisuutta paljastaen sellaista, mistä ei yleensä ole soveliasta puhua. Hän on tavallaan filosofian Freud. Kun hänet haudattiin Pariisissa huhtikuussa 1980, saattueessa kadulla oli arviolta noin 50 000 ihmistä. Ranskassa hänet tunnettiin heikkojen puolestapuhujana.

Ihminen tulee maailmaan ja luo sitten ominaisuutensa. Ihmisen on tarkoituksettomassa olemisessaan löydettävä olemassaolonsa, hänen täytyy valita ja ottaa vastuu käyttäytymisestään valintatilanteessa. Siinä lyhyesti sartrelaisen eksistentialistisen filosofian ydin.

Sartren mukaan etäisyyden ottaminen nykyisyyteen mahdollistaa toiminnan sekä tulevaisuuden hahmottamisen. Läsnäolo sisältää aina myös etäisyyden, ja tästä muodostuu ”kaksi aikaa,” jotka ovat erottamattomat. Tulevaisuuteen on joka hetki niin pitkä matka, ettei se koskaan toteudu kohdallamme sellaisena kuin sen juuri tällä hetkellä kuvittelemme.

Tässä mielessä tulevaisuutta ei oikeasti ole. Emme voi tietää mistään mitään ennen kuin se on nykyisyyttä. Mennyttä emme voi muuttaa, voimme korkeintaan hyväksyä sen ja sopeutua sen aiheuttamiin jälkimaininkeihin.

Elämme joka hetki pelkkien todennäköisyyksien armoilla. Maailma on ulottumattomissa, vaikka se onkin koko ajan läsnä ja vaikuttaa elämäämme. Tästä näkökulmasta katsottuna esimerkiksi globalisaatio on yksilön kannalta mahdottomuus.

Kuva: Seppo Laine

Monikulttuuritoimija Jörn Donner (s. 1933) tapasi Sartren ja hänen seuralaisensa Simone de Beauvoirin hotelli Tornissa kesäkuussa 1955. Pariskunta osallistui 22.–29. kesäkuuta 1955 Helsingin Messuhallissa pidettyyn Maailman rauhanneuvoston kansainväliseen rauhankokoukseen. Tapahtumaan osallistui kaikkiaan 1 640 valtuutettua 68 eri maasta. Lisäksi paikalla oli yli 200 kutsuvierasta ja tarkkailijaa. Suomea kokouksessa edustivat muun muassa näyttelijä Tarmo Manni ja kirjailija Anja Vammelvuo.

Donnerin mukaan Sartrea ja Beauvoiria ei ollut vaikeaa saada istumaan hotellin ravintolaan ja keskustelemaan Sartren silloisesta asemasta: ”Sartren tavoittaminen oli helppoa kahdestakin syystä: toisaalta johtavilla lehdillä ei ollut kiinnostusta tavata häntä, toisaalta hän oli tullut Helsinkiin Maailman rauhanneuvoston kokoukseen Messuhalliin. Tapahtumasta vaikenivat kaikki muut lehdet lähes täysin, paitsi kansandemokraattiset lehdet. Sartrea pidettiin ”fellow travellerina”, väärän politiikan asiamiehenä. Virallisen Suomen ja sanomalehdistön skitsofreenisessa asenteessa yhdistyivät uskollisuus YYA-sopimukselle ja kiihkeä antikommunismi.”

Donnerin mukaan Sartre oli Helsingin vierailunsa ja Neuvostoliiton matkan jälkeen elämänvaiheessa, jossa hän agitoi poliittisesti uuden ”kansanrintaman” puolesta etenkin Ranskassa:

”Hän toivoi kommunistien ja muiden Ranskan ulkopolitiikkaa vastustavien tahojen yhteistyötä. Hän ilmoitti kirjoittavansa romaanisarjansa ’Les chemins de la liberté’ (Vapauden tiet) neljännen ja viimeisen osan heti, kun olisi onnistunut muodostamaan tämän kansanrintaman Ranskassa ja kun ’demokraattiset oikeudet ja kansanvapaus turvataan.’”

Donnerin mukaan Sartre ei filosofina, poleemikkona, poliitikkona, näytelmäkirjailijana ja prosaistina koskaan lyönyt läpi ja ollut ajankohtainen Suomessa samalla tavalla kuin muissa Pohjoismaissa ja muualla Euroopassa.

Sanat julkaistiin Suomessa, kun Sartre oli saanut 1964 Nobel-palkinnon ja kieltäytynyt siitä. Hänen suurta keskeneräistä romaanisarjaansa Les chemins de la liberté ei ole koskaan suomennettu, kuten ei myöskään hänen poleemisia ja aikalaiskriittisiä esseitään tai filosofisia pääteoksiaan.

Nämä yllämainitut tekijät sekä 1950-luvun yleinen älyllinen ilmapiiri olivat Donnerin mukaan syynä siihen, että hän etsi 22-vuotiaana Sartren ja Beauvoirin käsiinsä hotelli Tornissa:

”Muistan Helsingissä tapaamani Sartren ystävällisenä ja puheliaana opettajatyyppinä, jonka ulkoinen olemus ei juurikaan vastannut niitä käsityksiä demonisuudesta ja henkilökohtaisesta vaikutusvallasta, josta myöhemmin saimme lukea, tai hänen ympärilleen kerääntynyttä piiriä; miehiä, mutta myös joitakin naisia, tärkeimpänä Simone de Beauvoir.”

Sartren mukaan intellektuellien erityinen mahdollisuus on politikoida kirjoittamalla. Kirjailijan tai filosofin moraalinen asioihin sekaantuminen ei vielä ole välttämättä minkään puoluepolitiikan ilmausta, mutta maaliinsa osuessaan sillä voi olla kauaskantoisia poliittisia seurauksia.

Sartrella ei riittänyt ymmärrystä ystävänsä Alberto Moravian (1907–90) väitteelle, että taiteilijan pyrkimys ehdottomaan ja poliitikon pyrkimys suhteelliseen ovat aina olleet radikaalisti ristiriidassa. Aktiivisen poliittisen osallistumisen ja taiteellisen toiminnan hedelmällinen pitempiaikainen yhteiselo on suurella todennäköisyydellä mahdottomuus. Moraalisessa yhteisössä vapaus on sekä luovaa vapautta että luotujen lahjojen antamista ja niiden kiitollista vastaanottamista toinen toisilta.

Sartre joutui tarkistamaan radikaalisti kantaansa myös sosialistisen yhteisöllisen ajattelunsa suhteen. Jännitteet olivat kovat vapauden ideaalin ja päämäärän sekä konkreettisen todellisuuden ja uuteen yhteiskuntaan tähtäävässä toiminnassa käytettävien keinojen välillä.

Kristillinen ajattelu ei myönnä ihmiselle lupaa tuottaa moraalista hyvää taiteen kautta.

Luterilaisuus uskoo metafyysiseen pettymykseen

On tärkeää sitoa mahdollisen horisontti tavoiteltavaan päämäärään. Menneisyyden ja nykyisyyden tulkinnan tarkentaminen mahdollistaa yksittäisten tekojen tulkinnan. Eksistentialismin lähtökohtana on, että saavuttaessaan täyden tiedon olosuhteistaan, ihminen voi tavoittaa täyden kyvykkyytensä.

Eksistentialistisen valinnan filosofian ja optimistisen edistysuskon vastakohta on vuosisatainen radikaali pessimismi luterilaisuuden muodossa. Luterilaisuuden perusväittämä on, että ihmisen ja luonnon eksistenssiin liittyy kiinteästi synti, himo, vallantahto ja pimeä vietti. Normin mukaisen vanhurskauden ja rauhan valtakunnan toteuttaminen tämän eksistenssin sisällä ei ole mahdollista. Tämä tekee jokaisen utopian ja uskon ihmisen omiin mahdollisuuksiin mahdottomaksi. Kaikki ihmisen omat pyrkimykset voivat päättyä vain metafyysiseen pettymykseen.

Sartren mukaan kristillinen anteliaisuus lepyttää sorrettuja sietämään olojaan paremmin. Todellinen anteliaisuus on sovintoa kohtalon kanssa, jolloin luotetaan ihmisten vapauksiin arvoina itsessään. Kun annan teokseni eli Egoni toisten muovattavaksi, tunnustan toisen tasavertaiseksi itseni kanssa ja yksinäinen individualismi lakkaa. Tämä on vastakkainen lähtökohta uskonnollisen ihmisen periaatteisiin, joka ei toimi yhteiskunnallisena vaan eristettynä yksilönä. Hän ei tahdo toteuttaa mitään tässä maailmassa eikä muille. Hän tahtoo tunnustusta Jumalalta, hän toimii omasta puolestaan: hän tahtoo toteuttaa tuonpuoleisessa ainoastaan eristetyn sielunsa.

Kristillinen ajattelu ei myönnä ihmiselle lupaa tuottaa moraalista hyvää taiteen kautta. Kuitenkin taiteellinen työ edustaa ihmisen vapauden perustavaa projektia: olemisen esiin kutsumista, paljastamista ja perustan etsimistä. Taideteos on kuva yhteisömoraalin keskeisistä elementeistä.

Väinö Linna esitti eksistentialistissävytteistä kritiikkiä oman aikansa kirjallisuuskritiikkiä kohtaan vuonna 1950 esseessään ”Kirjallisuuden arvostelusta”, jolle kulttuurilehti Näköala myönsi ensimmäisen palkinnon vuoden parhaasta esseestä. Linnan mielestä suomalainen kirjallisuus ja sen arvostelu aloittivat kumpikin uransa omalla tavallaan loistavasti. August Ahlqvistin lytätessä arvostelussaan Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaanin vuonna 1870 suomalainen saivat kirjallisuus ja sen arvostelu yhteisen muistomerkin, Tuusulan mökin. Se on omiaan lievittämään tuhansien väärinymmärrettyjen nerojen katkeroitunutta mieltä ja pusertamaan monista rinnoista enemmän tai vähemmän aitoja huokauksia suuren tragiikan muistolle:

”Kyseisestä Ahlqvistin arvostelusta puheen ollen jää asiallisessa mielessä jäljelle vain toteamus, ettei se kyennyt suorittamaan ottamaansa tehtävää. (–) Jos nyt kuitenkin arvostelisi arvostelua, ensimmäiseksi on sanottava, että taide on niin naiivi ilmiö, ettei kunnianarvoisuudella pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa. Arvostelun kohteliaat professorivierailut kuitenkin osoittavat, että ”puhtaan taiteen” harrastajilla olisi pientä pyykinpesua. Samoin on asia joidenkin kulttuuripersoonallisuuksien kohdalla, joiden asemaa eivät kannata pelkästään kirjalliset ansiot ja joiden teoksista arvostelu puhuu kuin hovimies kuninkaan hulluudesta. Tiedoton erehdys on suurin piirtein ihmisen luonnollinen tapa suhtautua maailmaan, mutta tietoisen erehdyksen nimi on valhe.”

Kuva: Seppo Laine

Linna ihmetteli ainaista valitusvirttä kulttuurisesta umpiosta johtuvasta kulttuurikriisistä sekä sivistysromaanin puutteesta:

”Mutta asia on aivan varmasti niin, ettei sivistysromaania synny, ennen kuin on olemassa sivistyneistö, jonka mielessä liikkuu jotain muutakin kuin antiikin jumaluustarustojen olentoja tai epätoivoa siitä, että kulttuuri on umpiossa. (–) Aivan varmasti tässä kulttuurissa on paljon sellaista, mikä pitäisi lähettää ulkomaille tuulettumaan, ja mieluimmin siirtolaispassilla.”

Linnan mielestä sosiaalisen elämän pyrkimykset olivat saaneet kirjallisuusarvostelussa liian suuren vallan. Lehdistö, jossa kirja-arvosteluja tehtiin ja julkaistiin, oli suurelta osin erilaisia poliittisia pyrkimyksiä ajavien puolueiden ja yhdistysten hallussa. Ja niiden edustamat arvot muodostuivat niiksi koordinaattipisteiksi, joiden mukaan arvostelu karttansa asetti:

”Jos kerran on ottanut estetiikan ammatikseen, täytyisi myös pyrkiä näkemään maailmantapahtuma esteettisenä näytelmänä eikä prosessina, jonka lopputulos on määrätty jonkin yhdistyksen kokouksessa.”

Eksistentialistiseen sävyyn Linna huomautti, että toisiaan vastaan sotivien arvostusten maailmassa pätee vain yksi piste, josta voimme vivuta maailman paikoiltaan. Se on piste, josta itse maailmaa tarkkailemme:

”Kullakin ihmisellä on kameransa, jonka mutkikkaasti hiotun linssin läpi hän maailmaa kuvaa ja joka aina jää kuvasta pois, sillä näkemänsä arvon määrää ihminen sillä, mitä hän ei näe. Eikä niiden maailmojen lukumäärä ole vähäinen, joille nenänvarsi ja kulmakarvat luovat rajat. Jos taas näkökulmamme laajenee 360 asteeseen, emme enää suorita arvostusta, vaan tyydymme vertailuun.”

Tuskin Linna itse arvasi, että hänen voitokkaan esseensä peruslähtökohdat joutuisivat kirjallisuuskritiikin kentän tulikasteeseen ja testiin vajaan neljän vuoden kuluttua, jolloin kirjallisuuskriitikko Toini Havu otsikoi Tuntemattoman sotilaan arvostelunsa Helsingin Sanomissa (19.12.1954) otsikolla ”Purnaajan sota.” Havun mielestä Linnan purnaajat eivät vastanneet historiallista todellisuutta. Myöhemmin Linna totesi, ettei hän pitänyt Havua merkittävänä kriitikkona, mutta Helsingin Sanomat oli merkittävä lehti, jonka olisi pitänyt julkaista oikeudenmukainen arvio teoksesta.

WSOY:n pääjohtaja Yrjö Jäntille (1905–85) Linna harmitteli vielä seuraavana vuonna, että Helsingin Sanomat oli pyrkinyt ”kriminalisoimaan” hänet kommunismilla ja oli osittain onnistunutkin. Kun Tuntemattoman sotilaan painosten määrä pyöri jo kymmenissä tuhansissa, kustantaja lähetti Toini Havulle 20 tulppaania.

Uudessa Aurassa Heimo Kallio vertaili (12.12.1954) Tuntematonta sotilasta ja Jussi Talven Ystäviä ja vihollisia -romaania toisiinsa ja piti Talven näkemystä eheämpänä ja oikeampana. Kallion mielestä Linnan henkilögalleriasta puuttui suomalainen soturi, tavallinen rivimies, joka tunnollisesti täyttää tehtävänsä, osaa oikealla tavalla suhtautua myös esimiehiinsä ja joka tuntee vastuunsa. Linnan romaanin henki ei ollut Kalliosta oikea ja hänestä oli ikävintä lukea, miten sotilaat heittelivät menemään saamiaan kunniamerkkejä.

Näissä arvioissa paalutettiin jälleen kerran sitä, mitä kirjallisuudelta odotettiin virallisella taholla, ja mitä kukin sai sanoa. Kenellä oli hallussaan ne eksistentiaaliset mitat, joiden mukaan mitata ja verrata ihmisyksilöiden kokemusten laatua ja määrää keskenään?

 

Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja kriitikko. Hän on julkaissut essee-kokoelmat Unohdettuja ajatuksia etsimässä (Eurooppalaisen filosofian seura 2005), sekä topeliaanista suomalaisuutta karnevalismin hengessä käsittelevän Suomenhevosen ilonpidon mahdollisuuksista Suomi-yhtiössä (Nordbooks 2017).

 

LÄHTEITÄ:

Annie Cohen-Solal: Sartre, suom. Jukka Mannerkorpi, WSOY 1992.
Jyrki Hilpelä: Filosofia kritiikkinä, Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja nro: 6 / 1986.
Oiva Ketonen: Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomus, WSOY 1961.
Søren Kierkegaard: Mozart-esseet, suom. Olli Mäkinen, Like 2002.
Matti Kurjensaari: Syntynyt sivulliseksi – näkyjä ja näkemyksiä 1960 – 1973, WSOY 1973.
Uudistuva ihmiskunta -lehti 2/1987.
Olli-Pekka Lassila: Vapaa ihminen – etiikan filosofinen perustelu Jean-Paul Sartren ajattelussa, Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 151 / 1987.
Torsti Lehtinen: Eksistentialismi – vapauden filosofia, Kirjapaja Oy 2002.
Torsti Lehtinen: Søren Kierkegaard – intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi, Kirjapaja 1994.
Väinö Linna: Murroksia – esseitä, puheita ja kirjoituksia, WSOY 1990.
Esa Saarinen: Sartre – pelon, inhon ja valinnan filosofi, Soundi-kirja 19 /1983.
Esa Saarinen: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin, WSOY 1986.
Jean-Paul Sartre: Sanat, suom. Raili Moberg, saatesanat; Jörn Donner.
N.-B. Stormbom: Väinö Linna – kirjailijan tie ja teokset, suom. Antti Nuuttila, WSOY 1992.
Yrjö Varpio: Väinö Linnan elämä, WSOY 2006.

Jaa artikkeli:Share on Facebook22Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone