Matkalla Yhdysvaltain historiassa ja maaperässä

Yhdysvaltojen ensimmäinen kansallinen afrikkalaisamerikkalaisen historian ja kulttuurin museo avattiin Washington DC:ssä reilu vuosi sitten. Yli sata vuotta suunnitteilla ollut museo on osoittautunut valtavaksi yleisömenestykseksi, ja liput täytyy varata kuukausia etukäteen. Vaiva kuitenkin palkitaan, kun museo kutsuu eläytymään historiallisiin tapahtumiin kokijoiden näkökulmista.

Matka alkaa syvältä maan ja historian uumenista. 2008, 1968, 1865, 1776… Hissi jättää matkustajansa pois vuodessa 1400. Täältä, kolonialismin varhaisvaiheilta ja yli 20 metriä Washington DC:n katujen alapuolelta, lähtee liikkeelle National Museum of African American History and Culture:n näyttely, ja sen kertoma tarina afrikkalaisesta diasporasta ja Yhdysvaltojen historiasta.

National Museum of African American History and Culture, jonka kirjainlyhenne NMAAHC ei solju puheessa sen paremmin kuin museon pitkä nimikään, avasi ovensa syyskuussa 2016 Yhdysvaltain pääkaupunkia halkovan puiston, National Mallin laidalle. Kun puistoa pitkin kulkee, voi kaukaa nähdä pronssinhohtoisena siintävän rakennuksen, jonka muoto myötäilee nigerialaisen jorubataiteen kolmikerroksisia päähineitä. Museon pintaa peittävä pitsimäinen metallisäleikkö on arkkitehtien David Adjayen ja Philip Freelonin kunnianosoitus afrikkalaisamerikkalaisille takorautaisten käsitöiden perinteille.

Valkoisen talon ja taivaisiin kurottavan obeliskin, George Washingtonin muistomerkin väliin sijoittuvan museon arkkitehtuuri tuntuu jo itsessään ottavan kantaa läheisten monumenttien valkoisuuteen, ei pelkästään niiden pintojen vaan myös niiden edustamien valtainstituutioiden värinä. Presidentti Washington oli myös orjanomistaja, ja muutamaa kuukautta ennen museon avaamista Michelle Obama herätti kiihkeän väittelyn puhuessaan kokemuksestaan asua afrikkalaisamerikkalaisena ensimmäisenä naisena Valkoisessa talossa, joka myöskin aikanaan rakennettiin orjatyövoimalla.

Museon avaamisen ajankohta ja sijainti eivät voisi olla symbolisempia. 1800-luvun ensimmäisen puoliskon ajan National Mallin ympäristössä harjoitettiin aktiivista orjakauppaa. Esimerkiksi vuonna 1841, ei kaukanakaan tästä puistosta, vapaa musta mies Solomon Northup kidnapattiin ja myytiin orjuuteen Louisianan osavaltioon. Northup jakoi myöhemmin kokemuksensa omaelämäkerrassaan Twelve Years A Slave. Vuonna 1963 Martin Luther King Jr. johdatti yli 250 000 rauhanmarssijaa tämän puiston halki, asettui presidentti Lincolnin monumentin porrasaskelmille ja kertoi kuuntelijoille unelmastaan, että hänen maansa jonakin päivänä toteuttaisi itsenäisyysjulistukseen kirjattua tasa-arvon periaatetta.

Vuosikymmenten saatossa tämä puisto on kerännyt mielenosoittajia ottamaan kantaa sotia vastaan tai naisten ja HLBTQ-oikeuksien puolesta. Tammikuussa 2009 arviolta yli miljoona ihmistä kerääntyi tänne juhlistamaan presidentti Barack Obaman virkaanastujaisia. Ja syyskuun 24. päivänä 2016 Obama avasi uuden afrikkalaisamerikkalaisen museon soittamalla 1776 perustetun mustien baptistikirkon vapauden kelloja. Puheessaan hän toisti sanoja ”myös minä olen Amerikka” ja esitti toiveen, että tämä museo auttaisi amerikkalaisia puhumaan toisilleen, kuuntelemaan toisiaan ja näkemään toisensa.

Reilua kuukautta myöhemmin Valkoisen talon valta kuitenkin vaihtui, saaden Kingin ja Obaman kuvailemat unelmat vaikuttamaan yhä etäisemmiltä Yhdysvaltain jokapäiväisestä todellisuudesta. Vain vajaa puoli vuotta museon avaamisen jälkeen naisten päivän marssi täytti tämän puiston vaaleanpunaisiin pipoihin sonnustautuneilla mielenosoittajilla, joiden banderollit vastustivat Valkoisen talon uusinta asukasta, Yhdysvaltain 45. presidenttiä Donald Trumpia. Tämän puiston puut edeltäjineen ovat todistaneet melkoisen määrän Amerikan historiaa.

Kuva: Alan Karchmer (Smithsonian Institution, National Museum of African American History and Culture)

Eletty kokemus ja yksilön näkökulma

Magdalena, Portugali, 07.04.1595, 236/168. Gideon, Alankomaat, 28.11.1698, 528/465. Fleur Amériquaine, Ranska, 14.06.1730, 384/59. Kupariseinään painetut orjalaivojen nimet ja tiedot jatkuvat ja jatkuvat näyttelyhuoneesta ja vuosisadasta toiseen. Toiseksi viimeinen numero kertoo, kuinka monta orjakaupan uhria aloitti pakotetun merimatkansa lähtömaasta, ja viimeinen numero sen, kuinka monta heistä selvisi matkasta hengissä. Taustalla kuuluvalla nauhoitteella kertojat lukevat orjuudesta säilyneitä ensimmäisen persoonan kuvauksia antaen äänen joillekin yksilöille niistä miljoonista, joita orjakauppa omakohtaisesti kosketti.

Tarinan alkujuuret ovat siis varhaisessa uudessa ajassa, kolonialismissa, Atlantin ylittävässä orjakaupassa sekä niissä länsiafrikkalaisissa ihmisissä, joiden kehot ja taidot muodostuivat kauppatavaraksi ja valjastettiin siirtomaa-ajan uuden talouskehityksen välineiksi. NMHAAC:n läpi kuljetaan kronologisesti, kohoten hitaasti historian hämärästä nykyisyyteen, ja maanalaisista holveista rakennuksen ylimpiin kerroksiin ja päivänvaloon.

Näyttelyn ensimmäinen ja maanalainen osa, kuljettaa orjakaupan myötä Länsi-Afrikasta Amerikkoihin, orjahuutokauppoihin ja plantaaseille – sekä vapauteen erilaisia uskaliaita reittejä kuten underground railroadia pitkin. Salainen järjestö auttoi jopa satojatuhansia ihmisiä pakenemaan orjuudesta pohjoisvaltioihin ja Kanadaan. Verkosto koostui orjuudenvastustajista, jotka tarjosivat suojapaikkoja kodeissaan, sekä organisoijista. Heistä kuuluisimpiin kuuluu Harriet Tubman, itsensä plantaaseilta vapauteen taisellut nainen, joka omisti elämänsä menestyksekkäästi orjuudenvastaiselle taistelulle sekä selviytyjien auttamiselle.

Museo käy läpi historian suuria tapahtumia, kuten sisällissota, puuvillateollisuuden siivittämä talouskasvu ja kansalaisoikeusliike, samoin kuin sitä jokapäiväistä elämää, missä yksilöt perustavat perheitä, muodostavat yhteisöjä, kouluttautuvat ja taistelevat brutaaleimmankin sorron keskellä. Matkan varrella yleinen ja yksityinen kietoutuvat toisiinsa. Historian suurten ja pienten juonteiden tekijöinä ja kokijoina on aina ainutkertaisia yksilöitä henkilökohtaisine toiveineen ja murheineen, voittoineen ja tappioineen.

Tätä yleisen ja yksityisen vuoropuhelua kuvastaa myös museon esineistö, joka muodostuu kattavasta joukosta historiallisia dokumentteja, arkisia käyttöesineitä, taideteoksia, kuriositeetteja ja afrikkalaisamerikkalaisen kulttuurin omaperäisiä saavutuksia. Osa näyttelyesineistä on valtavia, kuten 1920-luvun segregoitu junavaunu, orjaperheen asuinmökki Etelä-Carolinasta, Chuck Berryn punainen Cadillac tai pienoislentokone, jota toisen maailmansodan aikana lensivät Tuskegee Airmen -ryhmän pilotit, ensimmäiset Yhdysvaltain ilmavoimissa palvelleet mustat sotilaat. Osa esineistä taas kertoo historian tapahtumista juuri pienuuttaan, kuten tinarasia, jossa musta mies Joseph Trammell säilytti vapaudestaan kertovia papereita, tai lasimaalauksen sirpaleet Birminghamin mustasta baptistikirkosta, missä vuoden 1963 rasistinen pommi-isku vei hengen neljältä pikkutytöltä.

NMAAHC:ssa ensimmäisen persoonan näkökulma on saumattomasti läsnä niin tilankäytössä, äänimaisemissa, multimediaelementeissä kuin tiedonvälittämisen tavoissakin.

Esineet asettuvat kontekstiin tekstien, kuvien, videoiden ja narratiivien kautta. Plantaasiorjuudesta kertovan näyttelyhuoneen kupariseinää peittävät lainaukset myynti-ilmoituksista: ”RUSKEA TYTTÖ NIMELTÄ MARY noin 17 vuotias, tulevine jälkikasvuineen ja arvonnousuineen, $625 (1836). Jenny Lind, ikä 2 vuotta, ja VAUVA 3 KUUKAUTTA (1855).” Naisääni lukee orjakauppatilannetta kuvaavaa aikalaiskuvausta: ”Ne tutkivat sinut kuin hevosen. Avaavat suun, vetävät silmäluomia ylös ja tunnustelevat – ihan kuin olisit hevonen”. The Smithsonian -instituutin tuottama video erittelee ihmiskaupan ja ilmaisen työvoiman tuomaa huimaa liikevoittoa puuvillateollisuudelle, pankeille ja orjanmyyntiyrityksille. Tätä taustaa vasten vitriinissä esillä oleva myyntikoroke ei näyttäydy vain harmaana kivipaasina vaan tapahtumapaikkana, missä määrättiin yksilöiden elämistä ja ohjattiin yhteiskunnan kehitystä.

Museossa esillä oleva myyntikivi on kuin pienoiskuva Yhdysvaltojen rakentamisesta: tämän kiven päällä lukemattomia ihmisiä erotettiin perheistään ja kohdeltiin kauppatavarana, mutta sen päälle nousivat myös valkoiset poliitikot pitämään palopuheitaan, heidän joukossaan Yhdysvaltojen seitsemäs presidentti Andrew Jackson. Jackson on saanut paljon huomiota myös Yhdysvaltojen viimeaikaisissa poliittisissa keskusteluissa. Vuonna 2016 Obaman hallituksen valtiovarainministeriö teki historiallisen päätöksen poistaa Jacksonin kuva kahdenkymmenen dollarin seteleistä. Uusien seteleiden henkilöhahmoksi valittiin underground railroadia luotsannut Harriet Tubman. Jacksonia avoimesti ihaileva Trump ei kuitenkaan ole antanut merkkejä siitä, että hänen hallituksensa tulisi viemään tätä päätöstä toteutusasteelle.

Kuva: Alan Karchmer (Smithsonian Institution, National Museum of African American History and Culture)

Suurin osa museon kokoelmiin kuuluvista yli 40 000 esineestä on saapunut tänne lahjoituksina. Museonjohtaja Lonnie Bunch muisteli The New Yorker -lehden haastattelussa, että hänen astuessaan tehtäväänsä vuonna 2005 museolla ei ollut vielä tiloja sen enempää kuin näyttelyesineitäkään. Herättääkseen tietoisuutta tulevasta museosta sekä ihmisten lahjoitusintoa, The Smithsonian -instituutti tuotti suositun Antiques Roadshow -tv-sarjan mallia mukailevan ohjelman Save Our African American Treasures. Ohjelmasarjassa museon historioitsijat ja konservaattorit kiertelivät ympäri Yhdysvaltoja kannustamassa ihmisiä penkomaan vinteilleen ja kellareihinsa kätkettyjä kulttuuriaarteita. Sanoma levisi, ja museoon alkoi tulvia lahjoituksia sekä esineiden että rahan muodossa. Museon perustamista rahoittivatkin Yhdysvaltain kongressin lisäksi merkittävältä osin juuri yksityiset lahjoitukset. Osa tuli tavallisilta kansalaisilta, osa yrityksiltä ja kulttuurivaikuttajilta kuten Oprah Winfreyltä, joka suurimpana yksittäisenä lahjoittajana tuki museota 21 miljoonalla dollarilla.

NMAAHC:sta tekee erityisen kuitenkin se tarina, joka yksittäisten esineiden kautta muodostuu. Erityistä huomiota on kiinnitetty siihen, keiden äänillä ja näkökulmista tarinoita kerrotaan, ja kuinka kävijät kutsutaan näihin tarinoihin osallistumaan. Museossa ensimmäisen persoonan näkökulma on saumattomasti läsnä niin tilankäytössä, äänimaisemissa, multimediaelementeissä kuin tiedonvälittämisen tavoissakin.

Kävijä voi jakaa omia kokemuksiaan ”pohdiskelukopissa” eli Reflection Boothissa ja käsitellä museon aihepiirejä omakohtaisesti erilaisten interaktiivisten elementtien kautta. Esimerkiksi 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeestä kertovaa näyttelytilaa halkoo pitkä ravintolatiski, jonka pöytälevyn kosketusnäytöltä voi valita, mihin kansalaisaktivismin muotoon haluaisi osallistua: lähteä freedom riderina etelävaltioihin levittämään rasisminvastaista sanomaa, vastustaa koululaitoksen rotuerottelua vaiko esimerkiksi liittyä black power -liikkeeseen. Eri kysymysten kautta pääsee pohtimaan niitä valintoja, joita aktivistit ja mielenosoittajat ovat joutuneet tekemään taistellessaan arvojensa ja oikeuksiensa puolesta. Olisinko minä valmis varmuuden vuoksi laatimaan testamenttini, koska en voi tietää palaanko hengissä mielenosoitusmatkalta? Pystyisinkö pitämään kiinni väkivallattoman vastarinnan periaatteesta kun minua ja ystäviäni pahoinpidellään istuessamme juuri tällaisen ravintolatiskin ääressä rotuerotellussa ruokalassa?

Matka museon läpi tarjoaa valtavan määrän tutkimustietoa, mutta se tekee kuitenkin paljon enemmän kuin vain opettaa ja sivistää. Se välittää tietoa tavoilla, jotka koskettavat, innostavat ja tuntuvat syvästi merkityksellisiltä. Esittelemällä perinteisesti historian marginaaleihin jääneitä ilmiöitä, ihmisten välisten yhteisöjen monimuotoisuutta sekä yhteisiä ponnistuksia oikeudenmukaisemman maailman puolesta museo osoittaa, että historia on kollektiivinen prosessi, jota ovat aina luoneet moninaiset toimijat. Näin näyttelyt onnistuvat avaamaan myös monenlaisia tunnistamisen, myötäelämisen ja samastumisen paikkoja, joihin kävijä voi asettua. Näiden näkökulmien kautta kävijä voi pohtia sekä omaa taustaansa että eläytyä sellaisiin tarinoihin ja kokemuksiin, jotka ovat erilaisia kuin hänen omansa.

Maantasolle saapuessaan kävijä voi vetäytyä saliin, jossa katonrajasta soliseva suihkulähde tarjoaa rauhaa mietiskelylle ja tunteiden läpikäymiselle.

Museo saa pohtimaan myös autenttisuuden merkitystä. Erityisen koskettavalta tietoisuus näyttelyesineen alkuperäisyydestä tuntuu huoneessa, jonne on rakennettu asetelma Emmett Tillin muistotilaisuudesta. Emmett Till oli nuori musta mies Chicagosta, jonka sukulaisvierailu Mississippissä vuonna 1955 päättyi traagisesti: hänen väitettiin flirttailleen valkoisen kyläkauppiaan vaimon kanssa, minkä seurauksena hänet pahoinpideltiin ja murhattiin äärimmäisen raa’asti. Pojan äiti Mamie Till-Mobley päätti pitää hautajaisissa arkun avoimena, kutsui paikalle tiedotusvälineet ja sanoi: ”Antakaa heidän nähdä mitä minä olen nähnyt. Mielestäni kaikkien tulisi tietää, mitä tapahtui Emmett Tillille”.

Tillin tarina ja väkivallan paljastavat hautajaiskuvat ruokkivat kansalaisoikeusliikettä, ja esimerkiksi aktivisti Rosa Parks muisteli juuri Tillin äidin urheuden kannustaneen häntä kuuluisassa protestissaan, jossa hän kieltäytyi antamasta istuintaan valkoiselle bussimatkustajalle. Tekonsa johdosta hän joutui pidätetyksi ja sai useita tappouhkauksia, mutta aloitti myös yli vuoden kestäneen Montgomeryn bussiboikotin, joka siivitti maanlaajuisia pyrkimyksiä lakkauttaa rotuerottelu julkisissa kulkuvälineissä.

Näyttelytilassa on esillä Tillin alkuperäinen hauta-arkku, joka kaivettiin esiin vuonna 2005 dna-tutkimuksia varten, minkä jälkeen hänen ruumiinsa laskettiin takaisin haudan lepoon uudessa arkussa. Taustalla on kuvia Tillin hautajaisista ja nauhoite hänen äitinsä äänestä, kun tämä kertoo poikansa menetyksestä. Vaikka tarinan olisi lukenut monta kertaa, alkuperäinen arkku muistuttaa siitä, että aivan yhtä todellisia kuin historian tapahtumat ovat myös niiden kokijoiden tunteet ja menetykset.

Monet museon aihepiirit ovat syvästi koskettavia, ja maantasolle saapuessaan kävijä voi vetäytyä saliin, jossa katonrajasta soliseva suihkulähde tarjoaa rauhaa mietiskelylle ja tunteiden läpikäymiselle. Seinillä on mietelauseita afrikkalaisamerikkalaisilta vaikuttajilta kuten Martin Luther King Jr:lta: ”Olemme vakaasti päättäneet toimia ja taistella, kunnes oikeudenmukaisuus virtaa kuin vesi ja oikeamielisyys kuin valtaisa joki”.

Päivänvalo siivilöityy museon yläkerroksiin lasiseiniä peittävän kuparipitsin läpi, ja ikkunoista avautuu näkymä yli National Mallin. Museon kolme ylintä kerrosta on varattu ennen kaikkea afrikkalaisamerikkalaisen kulttuurin saavutuksille: taiteelle, tieteelle ja urheilulle. Täällä yläkerroksissa tunnelma on innostava, jopa ylevä. Matka näihin kulttuurisiin innovaatioihin ja merkkipaaluihin on ollut pitkä, mutta nyt tekee mieli juhlia osallistumalla interaktiiviselle stepping-tanssitunnille, tutustumalla eri aikakausien teatteripuvustukseen ja katsomalla videoita Jackie Robinsonin, Jesse Owensin, Serena Williamsin ja muiden huippu-urheilijoiden saavutuksista.

Nykyhetken ongelmia kuten vankilalaitosta käsittelevät näyttelyt muistuttavat, että ihmisoikeusrikkomukset ja syrjinnän moninaiset muodot ovat yhä osa yhteiskunnan rakenteita, ja tasa-arvon unelman eteen on edelleen tehtävä runsain mitoin töitä. Kertoessaan niistä kuuluisista ja historian kätköihin jääneistä yksilöistä, jotka ovat ottaneet askelia kohti oikeudenmukaisempaa, kannustavampaa ja kauniimpaa maailmaa, museo onnistuu kuitenkin antamaan kävijöilleen voimakkaan sanoman: on myös toivoa. Kuten museon seinälle heijastettu lainaus mustalta feministiajattelijalta bell hooksilta kiteyttää: ”Ihmiset kapinoivat… kertomalla tarinansa”.

Museo todisti ensimmäisen vuotensa aikana, kuinka suuri tarve Yhdysvalloissa on afrikkalaisamerikkalaisten kokemusten käsittelylle sekä historian tuntemukselle.

Kuva: Alan Karchmer (Smithsonian Institution, National Museum of African American History and Culture)

Nykyisyyden historia

Kun museosta astuu takaisin National Mallin laidalle ja Washington DC:n katujen vilskeeseen, tuntuu siltä, kuin olisi todella käynyt jossakin kaukana. Kuuden tunnin vierailu ei tuntunut riittävän valtavan aineiston läpikäymiseen. Historiallinen matka on kuitenkin tullut johdonmukaiseen päätepisteeseensä: maailmaamme tässä ja nyt.

National Mallin ilta-auringossa kävellessä ei voi olla ajattelematta sitä, kuinka vaikeaa Yhdysvalloissa on ollut – ja on yhä – käsitellä maan omaa historiaa. Ensimmäiset aloitteet kansallisen afrikkalaisamerikkalaisen museon perustamiseksi tehtiin jo aivan 1900-luvun alussa. Tarvittiin kuitenkin yli sata vuotta aktivismia, tutkimusta ja poliittista vaikuttamista ennen kuin tämä museo lopulta avasi ovensa.

Ensimmäiset afrikkalaisamerikkalaiset tutkimuskirjastot ja arkistot oli avattu 1920-luvulla Howard Universityn yhteyteen sekä New Yorkin Harlemin 135. kadun kirjastoon, minne Arturo Alfonso Schomburg perusti erään alan merkittävimmistä instituuteista, Schomburg Center for Research in Black Culture. 1960-luvulta lähtien ympäri Yhdysvaltoja avattiin useita paikallisia sekä tiettyihin afrikkalaisamerikkalaisen kulttuuriperinteen osa-alueisiin keskittyviä museoita. Aloite kansallisesta museosta maan pääkaupungissa ei kuitenkaan saanut senaatin hyväksyntää, ja hanke joutui odottamaan vielä vuosikymmeniä toteutuakseen.

Museo todisti ensimmäisen vuotensa aikana, kuinka suuri tarve Yhdysvalloissa on afrikkalaisamerikkalaisten kokemusten käsittelylle sekä historian tuntemukselle. Suosiosta kertoo se, että yhä vuoden 2018 alussa museoon pääseminen edellyttää suunnitelmallisuutta ja vaivannäköä: liput ovat ilmaisia, mutta ne on varattu loppuun moniksi kuukausiksi eteenpäin. Kun lippuja tiettyinä päivinä vapautetaan, ne menevät muutamassa minuutissa. Samalle päivälle on saatavissa vain yksittäisiä lippuja, joita täytyy kärkkyä netissä aamukuudelta. Museossa on sen avaamisen jälkeen vieraillut miljoonia kävijöitä, mutta kysyntä ylittää yhä monin verroin museon kapasiteetin. Niin museonjohtaja Lonnie Bunch kuin presidentti Obamakin ovat korostaneet sitä, että tämä museo ei kerro vain mustien vaan kaikkien amerikkalaisten tarinan. Kaikki amerikkalaiset eivät kuitenkaan suunnittele museokäyntejään kuukausia etukäteen, ja ainakaan tällä hetkellä museo ei palvele erästä merkittävää kohderyhmää: satunnaisia ohikulkijoita.

Vierailtuaan museossa helmikuussa 2017 presidentti Trump puhui lehdistötilaisuudessa juutalaisen yhteisön kokemasta antisemitismistä ja uhkailusta mainitsematta poliisiväkivaltaa tai muita Yhdysvaltojen mustaan väestöön kohdistuvia ongelmia. Lähes Valkoisen talon etupihalla sijaitseva museo onkin koko Trumpin presidenttiyden ajan muistuttanut siitä, että afrikkalaisamerikkalaisen väestön historia ja kokemukset, saavutukset ja kärsimykset ovat Yhdysvalloissa yhä suurelta osin tabuja. Samalla National Museum of African American History and Culture osoittaa sen, että nykyhetken syvällinen ymmärtäminen edellyttää paluuta syvälle historiaan.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja opettaja, joka työskentelee afrikkalaisamerikkalaisen tanssiperinteen parissa Suomessa ja Yhdysvalloissa.