Kulttuurijournalismia koskevissa keskusteluissa nostalgia tulisi erottaa kriittisestä ajattelusta ja tunteet faktoista – mikä ei ole aina kovin helppoa.

Kulttuurijournalismista keskustellaan vilkkaasti pohjoismaisten lehtien kulttuurisivuilla. Pari tyypillistä esimerkkiä:

Aivan vastikään norjalainen päivälehti Klassekampen vertaili viiden valtakunnallisen päivälehden kirjallisuuskritiikkejä 2007 ja 2017. Tuloksena oli, että kritiikkien määrä oli puolittunut. Iltapäivälehti Aftonbladetin kulttuuriosaston esimies Åsa Linderborg kiirehti ilmoittamaan, että nyt kritiikin kriisi iskee todella!

Jonkin aikaa sitten Ruotsin akatemian jäsen, Tukholman yliopiston kirjallisuustieteen professori Anders Olsson totesi Dagens Nyheterissä, että kritiikki on menettänyt asemansa, sillä kriitikot uhkaavat pelkistyä mielipidekirjoittajiksi, joiden mielipide on samanarvoinen kenen tahansa nettikirjoittajan kanssa. Hän sai aikaan useita reaktioita, joissa häntä syytettiin nostalgian vangiksi jäämisestä.

Kulttuuritoimittaja Victor Malm totesi Expressenissä, että ne, jotka kritiikistä valittavat, eivät itse kirjoita sitä. Sydsvenskanin Gabriella Håkansson täydensi, että koska heidän kokemuksensa kritiikistä juontuu vuosikymmenten takaa, he ovat kykenemättömiä ymmärtämään nykypäivän kulttuurijournalismin tekemisen edellytyksiä.

Se, että kritiikin todetaan olevan kriisissä, tai se, että neuvotellaan oikeudesta määritellä tuota kriisiä, eivät ole uusia asioita. Kriisejä löydetään ja niitä kyseenalaistetaan asettamalla kirjoittajien uskottavuus – kokemus ja mielipiteet – toisiaan vastaan. Olen viime syksyn aikana kahlannut läpi kulttuurijournalismista käytyjä keskusteluja pohjoismaisissa päivälehdissä, joissa kulttuurijournalismin historian ja nykytilan vertaaminen sekä kiistely tämän perusteella tehdyistä johtopäätöksistä ovat hyvin tyypillinen asetelma.

Jostain syystä suomalainen aihetta sivuava keskustelu vaikuttaisi kuitenkin jäävän jälkeen muiden Pohjoismaiden aktiivisuudessa: kun vuosina 2010–2017 isoissa päivälehdissä ilmestyi Norjassa lähes 900 ja Ruotsissa yli 600 kulttuurijournalismia käsittelevää artikkelia, Suomessa vastaava määrä jäi sadan tuntumaan. Tukholman yliopiston elokuvatieteen professori Anu Koivunen päivittelikin kesällä 2017 Hufvudstadsbladetin kolumnissa, että kun vertaa suomalaista kulttuurijournalismia Ruotsin päivälehdistön käymään vilkkaaseen kulttuuridebattiin, vaikuttaa siltä, ettei Suomessa keskustelua käydä lainkaan.

Onko siis niin, että Suomessa kulttuurijournalismista ei ole tarpeen keskustella? Voiko vähäisen keskustelun tulkita myös siten, ettei suomalainen kulttuurijournalismi ole mahdollisesti toistaiseksi vielä kohdannut niitä haasteita, joita muualla Pohjolassa on havaittu? Vai keskustellaanko Suomessa enemmän sisällöistä kuin itse kulttuurijournalismista metatasolla?

Kulttuurijournalismi yhdistetään tyypillisesti kriisiin.

Kriisin ja kuoleman argumentit

Kun kulttuurijournalismi mainitaan julkisissa keskusteluissa, siitä puhumisen tapa on hämmästyttävän usein sama. Yksi toistuva havainto kulttuurijournalismikeskusteluissa onkin, että kriitikot valittavat aina, samaa keskustelua on käyty niin pitkään kuin muistamme, aina samoin sanankääntein ja laihoin lopputuloksin.

Kulttuurijournalismi yhdistetään tyypillisesti kriisiin. Keräämistäni aineistoista, jotka perustuvat kulttuurijournalismi-sanan mainintaan julkisissa lehtikirjoituksissa eri maissa (ks. esim. Jaakkola 2015), yli puolet kirjoituksista liittyi tavalla tai toisella kriisin käsitteeseen. Kulttuurijournalismin todettiin syystä tai toisesta olevan tilanteessa, jossa se oli matkalla kohti jotain ei-toivottua.

Kriisipuheessa on havaittavissa kolme eri astetta. Ensimmäisen asteen kriisi pitää nykyistä kulttuurijournalismia laadultaan kehnona, ja taustaoletuksena on, että ennen kaikki oli paremmin: kulttuurijournalismin kulta-aikana 1980-luvulla tehtiin laadukkaampaa journalismia. Toisen asteen kriisissä puhutaan jo eksplisiittisesti kriisistä ja kehotetaan toimintaan. Kolmannen asteen kriisipuheessa puhutaan jo kuolemasta: kulttuurijournalismi on uhanalainen laji ja sillä ei ole tulevaisuutta.

Kyse ei ole vain valtamediassa käydyistä julkisista keskusteluista, vaan kaava on hyvin samanlainen myös seminaareissa, työpajoissa, konferensseissa ja niistä julkaistuissa kirjallisissa tuotteissa. Kulttuurijournalismin tekijät tuntuvat ylläpitävän koko lailla samoja diskursseja kuin sen kokijat, rahoittajat ja muut sidosryhmät. Toisaalta osittain samat ajatukset toistuvat myös muista journalismin lajeista ja ylipäänsä median tilasta puhuttaessa.

Toki maailmalla on myös vuosituhannen vaihteen molemmin puolin ilmestynyt säännöllisin väliajoin pamflettimaista esseekirjallisuutta, joka tukee kulttuurijournalismin ja kritiikin kriisikehystä. Suomalaisellekin yleisölle tuttuja lienevät esimerkiksi Ronán McDonaldin The death of the critic (2007) ja James Elkinsin What happened to art criticism? (2003).

On havaittu, että kriisiajattelu on koko postmodernin ajan hallitseva paradigma. Ruotsalaistutkijat luonnehtivat pessimismin, alarmismin ja huolen värittävän myös muuta yhteiskunnallista, kuten maahanmuuttoa koskevaa keskustelua. Muutokset nähdään peruuttamattomina sen sijaan, että ne nähtäisiin rakentavammin haasteina, joihin voidaan etsiä ratkaisuja.

On ongelmallista, jos keskusteluissa nostalgia sekoitetaan virheellisesti kriittisen ajattelun kanssa.

Kriisiajattelu on toki inhimillisesti äärimmäisen ymmärrettävää: usein keskustelijat kokevat suhteessa kulttuurijournalismiin jonkinlaista osallisuutta. Kulttuuri ei ole olemassa keskustelijoiden ulkopuolella, vaan keskustelijat ovat osa sitä. Vastuunkanto konkretisoituu huolena journalismin ja erityisesti kritiikin tilasta.

On kuitenkin ongelmallista, jos keskusteluissa nostalgia sekoitetaan virheellisesti kriittisen ajattelun kanssa. Argumentteja esiin tuodessa ei useinkaan täsmennetä, mitä keskeisillä käsitteillä ”kulttuuri”, ”laatu”, ”kriisi” ja ”kuolema” käytännössä tarkoitetaan ja miten niiden rappiotila näkyy nykyisessä journalismissa. Usein synkähköt sanavalinnat osoittautuvat enemmänkin huomiopisteiksi, joiden avulla kulttuurijournalismi saadaan ajettua mukaan keskusteluun. Kun tuossa keskustelussa kriisille ja kuolemalle ei kuitenkaan löydy aivan vedenpitäviä perusteluja, myös ratkaisut ja kehitysehdotukset jäävät ilmaan.

Tutkijana huomaan usein toivovani, että meillä aiheeseen perehtyneillä media- ja journalismintutkijoilla – joka on maailmanlaajuisestikin varsin harvalukuinen joukko – olisi tarjota enemmän yksiselitteistä faktaa keskustelujen selkärangaksi. Jotta käsitteistä saataisiin pitävämpi ote, tarvittaisiin enemmän faktaa.

Kuva: Erik Eliasson

Näkymättömät kulttuurijournalistit

Tutkittua ajantasaista tietoa kulttuurijournalismin sisällöistä ja niiden kehityksestä on tarjolla harmillisen vähän. Tilastoissa kulttuuritoimittajat ovat likipitäen näkymätön kategoria, eivätkä ammattiyhdistykset rekisteröi erikseen kulttuurijournalisteja.

Kulttuurijournalistin määritelmästä ei myöskään vallitse yhteistä ymmärrystä: tarkoitetaanko tällä ryhmällä vain ammattimaisten medioiden kuukausipalkkaisia toimittajia vai myös suurta ja aktiivisuudeltaan suuresti vaihtelevaa freelancereiden joukkoa, lasketaanko mukaan myös esimerkiksi kulttuuriaiheita käsittelevät bloggaajat ja podcastien tekijät sekä muut sosiaalisen ja amatöörimedian sisällöntuottajat?

Kulttuurijournalismi saattaa olla yhtenä alueena mukana suurissa kansainvälisissäkin tutkimusaineistoissa, kuten lähes 70 maan journalistisen kulttuurin vertailuun perustuvassa Worlds of Journalism -hankkeessa, mutta kun aineistoa kerättäessä tarkoituksena ei ole ollut saada edustavaa otosta jonkin maantieteellisen tai kulttuurisen alueen kulttuuritoimittajista, kulttuurijournalisteiksi saattaa olla valikoitunut varsin sekalainen joukko sisällöntuottajia. Tutkijalla ei tällöin ole varmuutta otoksen representatiivisuudesta suhteessa ”kulttuurijournalismin kenttään”, mitä sillä tarkoitetaankaan.

Myös tutkijat saattavat kulttuurijournalismista puhuessaan tarkoittaa aivan eri asioita. Siinä missä toinen tarkoittaa valtakunnallisten päivälehtien kulttuuriaiheisilla vinjeteillä varustettuja erikoisosastoja, toinen laskee mukaan myös liitteet ja kulttuuritoimituksen ulkopuolella tuotetun lehtiaineiston, joka saattaa olla yleisjournalistien tuottamaa materiaalia kulttuurisella näkökulmalla. Joskus kulttuurijournalismista puhuva tutkija keskittyykin vain tietyn taiteenalan journalismiin tai vaikkapa pelkästään kulttuuristen aikakauslehtien sisältöihin. Aina näitä varsin olennaisia rajauksia ja oletuksia ei huomata tehdä näkyviksi ennen kuin keskustelu kulttuurijournalismista käy jo kuumana.

Lisäksi tutkijat tunnetusti varovat antamasta sellaisia totalisoivia kokonaisarvioita, jotka vastaisivat yksiselitteisesti toimittajan kysymään kysymykseen, onko asia nyt niin vai näin. Kulttuurijournalismin tilaa ja kehitystä voi tarkastella eri ulottuvuuksien avulla ja saada vastauksesi erilaisia käsityksiä. Yhden tutkijan kontribuutio tuskin pystyy antamaan lopullista vastausta tähän suureen kysymykseen.

Taidekritiikinkään ei välttämättä enää katsota liittyvän vain taidekritiikin genreen vaan sitä voidaan harjoittaa muissa lajityypeissä ja formaateissa.

Tähän mennessä journalististen kulttuurisisältöjen sisällönanalyysejä on tehty Suomessa ja maailmalla 1970-luvulta lähtien. Tulokset ovat olleet varsin yhteneväisiä, ja leimallisin piirre on ollut muutoksen hitaus – toisin kuin kriisikeskusteluissa annetaan ymmärtää. Kulttuurin osuuden painetuissa lehdissä on havaittu lisääntyneen ja korkeakulttuuristen taiteenlajien säilyttäneen dominoivan asemansa. Suuria muutoksia, kuten arvostelujen määrän laskua tai niissä tapahtuneita sisällöllisiä muutoksia, joista julkisissa keskusteluissa puhutaan pessimistiseen sävyyn, ei ole kyetty havaitsemaan. Juttujen keskipituus on lyhentynyt, kuvien käyttö lisääntynyt ja popularisoitumista on tapahtunut erityisesti musiikin alalla.

Tutkijat kuvaavat kehitystä ”avautumisteesin” käsitteellä, jonka mukaan sekä kulttuurijournalismin tekijöiden kulttuurikäsitys että käsitykset journalismin lajeista ja genreistä ovat muuttuneet avoimemmiksi. Legitiimiksi ja arvostetuksi kulttuuriksi hyväksytään korkeakulttuurin lisäksi myös populaarikulttuurin muotoja.

Tyypilliseksi ”pehmeän journalismin” (soft journalism) edustajaksi luokiteltu kulttuurijournalismi on lähestynyt kovan journalismin muotoja samalla kun uutisjournalismi on tarinallistunut ja muuttunut aiempaa ”pehmeämmäksi”. Taidekritiikinkään ei välttämättä enää katsota liittyvän vain taidekritiikin genreen vaan sitä voidaan harjoittaa muissa lajityypeissä ja formaateissa, ja lisäksi itse taidekritiikkigenre on muuttunut asiantuntijan monologia muistuttavasta yksisuuntaisesta tekstistä monimuotoisemmaksi.

Avautumisteesin perusteella ei kuitenkaan voida vetää johtopäätöstä siitä, että kulttuurijournalismi olisi huonontunut laadultaan.

 

Uutismedian leluosasto?

Miksi kulttuurijournalismista sitten on tarjolla niin vähän tutkimusta? Tähän on useita syitä, jotka liittyvät keskeisesti itse tieteenteon ja tieteenalojen rakenteisiin. Jo mainittu kulttuurin ja kulttuurijournalistin määrittelyn ongelma ei liene näistä merkityksettömin. Kulttuuri on lähdekäsitteenä äärimmäisen dynaaminen ja koska se voi tarkoittaa hyvin erilaisia asioita, se tulee määritellä joka kerta käytettäessä. Kulttuurintutkija Raymond Williamsin mukaan kulttuuri onkin yksi modernin kielen hankalimmista sanoista.

Päivälehtien sisällönanalyysit koetaan rahoittajien ja tieteellisten julkaisijoiden näkökulmasta monesti vanhanaikaisiksi. Pelkästään painettujen lehtien sisällöistä tehdyt sisällönanalyysit eivät enää anna kokonaiskuvaa siitä, mitä ja miten kulttuuriaiheita julkisuudessa välitetään: huomioon pitäisi ottaa paitsi verkkolehtien sisällöt, myös sosiaalisen median sisällöt. On myös kyseenalaista, missä määrin päivälehdistö edustaa koko kulttuurijournalismin alaa, vaikka se tähänastisessa tutkimuksessa onkin siepannut lähestulkoon kaiken huomion kulttuurijournalismista puhuttaessa. Kulttuuri- ja mielipidelehdet sekä verkkolehdet, blogit, vlogit ja podcastit ovat jääneet (toistaiseksi) joko kokonaan huomiotta tai pelkästään maininnan arvoisiksi asioiksi.

Jos aineistojen kokoaminen on aikaavievää, niin on myös julkaiseminen, sillä tieteellisten lehtien julkaisusyklit ovat hyvin pitkiä. Voi kestää jopa useita vuosia, ennen kuin artikkelikäsikirjoitus on päässyt läpi tieteellisen vertaisarvioinnin seulan ja viimein hyväksytään.

Vaikka ajat, jolloin kulttuurijournalisteja pidettiin eksentrikkojen leikkikenttänä tai eläköityvien kriitikoiden sijoituspaikkana, lienevät takanapäin, kulttuuri koettaneen yhä uutismedian ”leluosastoksi”, kuten David Rowen tutkimuksessa urheilujournalistit osastoaan nimittivät.

Kierre on valmis: kun julkisissa keskusteluissa samanaikaisesti ylläpidetään kuvaa henkitoreissaan olevasta marginalisoituvasta lajista, jolla ei käytännössä ole mitään tulevaisuutta, kuka kiinnostuisi sen tutkimisesta? Ei siten liene ihme, että opiskelijat ainakin oman kokemukseni mukaan ovat melko varovaisia tarttumaan kulttuurijournalistisiin aiheisiin esimerkiksi gradutöissään, vaikka pohjoismaiset toimittajaopiskelijat muuten vaikuttavat kyselytutkimusten perusteella pitävän kulttuuria varteenotettavana erikoistumisalana.

Kierre on valmis: kun julkisissa keskusteluissa samanaikaisesti ylläpidetään kuvaa henkitoreissaan olevasta marginalisoituvasta lajista, jolla ei käytännössä ole mitään tulevaisuutta, kuka kiinnostuisi sen tutkimisesta?

Tulevaisuuden tutkimusagendaa

Julkisesti eri osapuolet toimittajista yleisön edustajiin ja rahoittajista poliitikkoihin ovat kuitenkin usein liikuttavan yksimielisiä siitä, että kulttuurijournalismi on tärkeä journalismin osa-alue ja sitä on vaalittava ja kehitettävä. Miten kulttuurijournalismia sitten olisi tutkittava, jotta saisimme vankemman pohjan arvioille sen tulevaisuudesta ja kehitystarpeista?

Tilastollisesti luotettavia laajojen aineistojen sisällönanalyysejä tarvitaan edelleen. Automatisoitujen tiedonkeruumenetelmien ansiosta sisällönanalyysien toteuttaminen ja laajojen tietoaineistojen käsittely ovat entistä vaivattomampia. Tärkeää olisi sisällyttää tutkimuksessa edelleen holistinen ja vertaileva, kaikki taiteen lajit kattava näkökulma. Tapaustutkimukset, jotka keskittyvät tyypillisesti yhden taiteenlajin tai esimerkiksi esityksen tai ohjelman journalistiseen näkyvyyteen, ovat yhtä kaikki tärkeitä, mutta ne harvoin antavat tukea arvioille ”kulttuurijournalismin kohtalosta”, jonka ympärillä julkinen keskustelu pyörii.

Myös suomalaisen tekijäkentän sosiologisen rakenteen kartoitus, jollaista esimerkiksi Norjassa on tehty, vahvistaisi keskustelujen perustaa. Mistä koulutusväylistä ja sosioekonomisista taustoista tämän hetken kulttuurijournalistit tulevat? Kuka kokee olevansa kulttuurijournalisti, ja miten journalistinen toiminta mahdollisesti rajataan erilleen muusta kulttuuriviestintään liittyvistä tehtävistä?

Kulttuurijournalisteja olisi tutkittava myös uuden digitaalisen mediatuotannon kontekstissa, jossa rajat ammattilaisten ja amatöörien, vakavasti otettavan ja viihteen sekä eri media-alustojen välillä häilyvät. Esimerkiksi Tanskassa on meneillään tiedeneuvoston rahoittama hanke, jossa tutkitaan kriitikoiden intellektuelliaseman muutosta uudessa mediamaisemassa.

Journalistiset kokeilut ja yritykset kehittää kritiikkiä tulisi tuoda näkyviin myös tutkimuksen keinoin. Toimituksissa kehitetään tälläkin hetkellä paljon uusia käytäntöjä, joiden avulla kritiikki saattaa löytää uusia yleisöjä. Onneksi kulttuuriteoria kehittyy useiden tieteenalojen risteyskohdassa tällä hetkellä vilkkaasti ja luo pohjaa erilaisille käsitteellistyksille myös kulttuurijournalismin ja kritiikin tutkimuksessa. Liikkeelle kelpaa lähteä esimerkiksi ruotsalaisen kulttuurintutkijan Johan Fornäsin uunituoreen kirjan Defending culture kanssa.

 

Kirjoittaja työskentelee journalismin tutkijana Göteborgin yliopistossa ja journalismin opettajana Tampereen yliopiston toimittajakoulutuksessa.

Mitä kulttuurijournalismista sinun mielestäsi pitäisi nyt ja tulevaisuudessa Suomessa tutkia? Kerro ideasi minulle: maarit.jaakkola@uta.fi.

 

Tuoretta tutkimusta kulttuurijournalismista

Kirjoja (monografioita) verkossa (Open Access)

Jaakkola, Maarit (2015). The contested autonomy of arts and journalism: Change and continuity in the dual professionalism of cultural journalism. Tampere: Tampere University Press. (Taiteen ja journalismin koeteltu autonomia: kulttuurijournalismin dualistisen professionalismin muutos ja jatkuvuus.)

Kristensen, Nete Nørgaard & Riegert, Kristina (toim.) Cultural journalism in the Nordic countries. Göteborg: Nordicom. (Kulttuurijournalismi Pohjoismaissa.)

Artikkeleita

Heikkilä, Riie, Lauronen, Tina & Purhonen, Semi (2017). The crisis of cultural journalism revisited: The place and space of culture in quality European newspapers from 1960 to 2010. European Journal of Cultural Studies, published online before print 4 January 2017.

Heikkilä, Riie & Gronow, Jukka (2017). Stability and change in the style and standards of European newspapers’ arts reviews, 1960–2010. Journalism Practice, published online before print 25 May 2017.

Hovden, Jan Fredrik & Knapskog, Karl Atle (2014). Tastekeepers: Taste structures, power and aesthetic-political positions in the elites of the Norwegian cultural field. Nordisk kulturpolitisk tidsskrift 17(1), 54–75.

Kristensen, Nete Nørgaard & From, Unni (2015). From ivory tower to cross-media personas: The heterogeneous cultural critic in the media. Journalism Practice 9(6), 853–871.

Purhonen, Semi, Heikkilä, Riie & Karademir Hazir, Irmak (2017). The grand opening? The transformation of the content of culture sections in European newspapers, 1960–2010. Poetics: Journal of Empirical Research on Culture, the Media and the Arts 62(2), 29–42.

Jaa artikkeli:Share on Facebook41Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone