Kolumnini nimi on New York Times -lehden pitkäaikaisen arkkitehtuurikriitikon ja kaikkien aikojen ensimmäisen Pulitzer-palkinnon kritiikkikirjoituksistaan saaneen Ada Louise Huxtablen (1921–2013) vuonna 1979 ilmestyneen artikkelikokoelmakirjan nimen vapaamuotoinen käännös. Kirjan englanninkielinen nimi on Kicked a Building Lately?. No potkitkos? Todennäköisesti et.

Olin äskettäin tutustumassa tanskalaiseen arkkitehtuuriin matkalla lähinnä Kööpenhaminan ulkopuolella. Pari kertaa olisi tehnyt mieli potkaista – muun muassa, kun miltei liukastuin aivan uuden ja parhaillaan Nordic Architecture Fair Awardista kilpailevan, sodanaikasta bunkkeria esittelevän Tirpitz-museon eteisen lattialle Riben kaupungin lähistöllä.

Suunnittelutoimisto BIG oli päättänyt käyttää lattiassa käsittelemättömiä mustaa terästöä olevia teräslevyjä. Ihan kivaa ja konseptiin sopivaa, mutta kun sisään tullaan pientä kiveä olevan hiekkarannan poikki, niin asiakkaiden mukanaan tuoman hiekan ansiosta lattioilla kulkeminen on kuin jäisellä kotipihalla keskitalvella.

Tämäntapaisille mökeille ja mokille ei pitäisi antaa mitään mahdollisuuksia kilpailla edes paikallislehden lukijakilpailuissa. Uskaltaisin väittää, että valinta loppukilpailuun on tehty ainoastaan valokuvien ja pohjapiirrosten perusteella, sen verran heikkotasoinen ja osin keskeneräinen oli museon muukin suoritus.*

Samantapainen, potkaisemista vaativa kokemus tuli Jean Nouvelin Sinisessä kuutiossa (Tanskan radion konserttitalo) Kööpenhaminassa. Olen käynyt rakennuksessa aiemminkin, mutta tuolloin WOMEX-illan aikana pääsali ei ollut täynnä ja aulatilat sekä kaikki rakennuksen salit olivat laajasti käytössä. Nyt oli pakko kysyä, mitä ranskalaisen arkkitehdin päässä oli mahtanut liikkua, kun ison salin aulasta on tehty ahdas, pimeä ja kaikin puolin materiaaleiltaankin epämiellyttävä. Sali on hieno ja akustiikkakin ilmeisesti pelaa: osa vapaamuotoisten seinien ratkaisuista on myös edellyttänyt todellista wow-puusepäntaitoa.

”Maailman parhaaksi arkkitehtuuriksi”** en kyllä tätäkään taloa lähtisi nimittämään, vaikka syksyisessä öisessä maisemassa hehkuva sininen kuutio onkin kiistatta kaupunkikuvallisesti oivaltava ja konseptina hieno ratkaisu.

Arkkitehtuuri on vastuullista toimintaa, ja tämän vastuun kantamisen arviointi on ensisijaista, ei ympäristön hetkellinen ensikatsannon wow-efektien ihmettely.

Arkkitehtuurin arviointi on tietenkin muutakin kuin talojen potkimista. Mutta samaan tapaan kuin taloudessa, osan arvioista tulee olla selkeitä ja kansankielisiä (toimittaja-kirjoitukset) ja osan alan ymmärrystä vaativia (talousanalyytikko-kirjoitukset). Molemmat kirjoitusmallit ovat tarpeellisia, myös päivälehdissä. Valitettavasti arkkitehtuurin asiantuntijoita – jotka suostuisivat ja haluaisivat myös kirjoittaa – on vain muutama maassamme.

Otan esimerkin. Helsingin Sanomain musiikki- ja kulttuurin yleistoimittaja Vesa Sirénille oli annettu miltei kaksi ja puoli sivua tilaa kirjoittaa Sinisen kuution arkkitehdin Abu Dhabiin suunnittelemasta Louvren sivurakennuksesta (HS 10.11.2017). Kirjoitus oli tyypillisesti ensimmäistä kategoriaani.

Jäin todella kaipaamaan rakennuksen arkkitehtuurin syväluotaavaa analyysiä. Kuinka Louvre 2 toimii taidemuseona: miten 55 salia on valaistu, minkä kokoisia näyttelytilat ovat, millaisia materiaaleja on käytetty, kuinka yleisö liikkuu mitä ilmeisemmin itämaisesta kasbahista ideansa saaneessa rakennuksessa – miten ainakin kuvassa seinille katon läpi koko ajan auringon liikettä heijastuvat pikku aukot toimivat mahdollisissa taiteen ripustustilanteissa? Miten koko museon kattava huikea kattorakenne on rakenteellisesti toteutettu – ja niin edelleen.

Kun keskeinen päivälehti kerrankin antaa paljon tilaa arkkitehtuurille (ainakin sivun yläosan otsikon mukaan näin oli), niin tähän olisi hyvin voitu liittää sinänsä kiinnostavalla tavalla kirjoitetun Sirénin toimittaja-artikkelia täydentävä ja syventävä analyytikkokirjoittajan asiantuntija-arvio.

Arkkitehti Jean Nouvel: Tanskan radion konserttitalo Kööpenhaminassa. Kuva: Esa Laaksonen

On tärkeää kertoa rakennustyön eettisistä ja sen ympäristöön sekä tulevaisuudensuunnitelmiin liittyvistä (keskeneräinen Guggenheim ja muut uudet suunnitellut, mutta vielä toteutustaan etsivät kulttuurirakennukset alueella) ongelmista, mutta lukijaa kiinnostaa myös millainen rakennus todella on, millaisessa ympäristössä se seisoo, kuinka sinne pääsee ja onko sisällä liikkuminen sujuvaa. Millainen olo rakennuksen sisällä liikkuvalle tulee – onko esimerkiksi iso kattopinta ahdistava?

Arkkitehtuuri on paljon muutakin kuin se, millaiselta rakennus valmistuttuaan näyttää. Kaikkein surkeimpia lukemiani arvioita ovat olleet sellaiset, jotka koettavat epätoivoisesti löytää modernista talosta taidehistoriallisia tai esteettisiä ratkaisuja tai joissa kirjoittaja ei selvästikään ole edes käynyt paikan päällä tutustumassa arvioimaansa rakennukseen.

Arkkitehtuuri rakentaa ympäristöämme pitkällä tähtäimellä ja luo mielikuvia, ja todennäköisesti ympäristömme myös muokkaa aivojamme***. Arkkitehtuuri on vastuullista toimintaa, ja tämän vastuun kantamisen arviointi on ensisijaista, ei ympäristön hetkellinen ensikatsannon wow-efektien ihmettely.

Toivottavasti joskus vielä pääsen katsomaan potkaisenko Lähi-idän Louvrea. Ainakin sen orjatyönä rakentaneet todennäköisesti haluaisivat niin tehdä.

Kirjoittaja on arkkitehti ja kriitikko.

*= Onneksi Tirpitz-museo ei voittanut Nordic Architecture Fair Award -kilpailua, muuten olisi pitänyt mennä potkaisemaan tuomareita.

**= Näin Jean Nouvel oli todennut, kun tilaajan, Tanskan Radio- ja televisioyhtiön edustajat olivat tulleet Pariisiin kysymään, miten työtä jatketaan, kun budjetti oli jo ylittynyt mutta talosta vasta rakennettu alle puolet. Edustajien oli annettu ensin istua odotustilassa muutama tovi, kunnes Nouvel oli suostunut ottamaan lähetystön vastaan. Arrogantti ranskalainen oli vastannut rahahuoliin että ”Sillä rahallahan te, hyvät herrat, saatte maailman parasta arkkitehtuuria”. Veisin Nouvelin mieluusti Sinisen kuution lähinnä halpaa diskoteekkia vastaavaan aulaan ja kysyisin, vastaako ympäristö todella hänen aiempaa lausuntoaan.

***= Maailman johtaviin aivotutkijoihin kuuluva Salk-instituutin professori Fred Gage kirjoitti jo vuonna 2003: ”… ympäristö voi moduloida geenien toimintaa ja lopulta myös aivojemme rakennetta. Ympäristömuutokset muuttavat aivojamme, ja siksi myös käyttäytymistämme. Kun suunnittelemme ympäristöä, jossa elämme, niin arkkitehtuuri muuttaa aivojamme ja käyttäytymistämme.” (käännös kirjoittajan)