Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 3/2016.

Kirsikka Moring rakastui jo nuorena teatteriin ja Siperiaan. Sittemmin hän lähti mukaan politiikkaan.

KRIITIKKOJEN ”GRAND OLD LADY” Kirsikka Moring on tätä haastattelua tehtäessä palaillut kesäparatiisistaan Turun saaristosta. Meri on hänelle rakas kuten taidekin. Niin ja purjehdus. Moring on kunnostautunut kilpapurjehtijana ja purjehtijoiden kouluttajana. Tekeekin mieli kysyä, mitä yhteistä taiteen kritiikillä ja purjehduksella on.

– Molemmissa tarvitaan näkemystä siitä, mitä tulee seuraavan saaren ja mutkan takaa. Yhteistä on myös se, että vaikka etenisi kuinka sumussa, pitää uskoa siihen, mitä navigaattori sanoo. On mentävä, minne opastetaan. Myös teatterikritiikin kirjoittajalla pitää olla jonkinlainen päähän rakennettu navigaattori. On ymmärrettävä, mistä esitys lähtee ja minne se vie. Tärkeää kummassakin lajissa on myös päämäärätietoisuus, Moring tähdentää.

Hän on tehnyt Helsingin Sanomissa yli neljänkymmenen vuoden mittaisen teatteritoimittajan uran ja toiminut teatterin kentällä monissa muissakin tehtävissä.

Haastattelu oli tarkoitus tehdä Tampereen Teatterikesän aikaan. Se kuitenkin peruuntui, sillä Moringin piti kiirehtiä kirjoittamaan Jouko Turkan nekrologi. Hänelle Turkka on ollut suuri vaikuttaja.

– Olen seurannut hänen ohjaustöitään aivan alusta alkaen. Teatterikorkeakoulussa opiskellessani Turkka oli paria kurssia ylempänä.

Moring ihasteli jo tuolloin sitä, kuinka Turkan tavoinkin voi tehdä teatteria.

– Olin ihastunut hänen tapaansa tehdä saksalais-ekspressionistista, erittäin voimakasta teatteria. Jo silloin tajusin, että Turkka on aivan erityinen ihminen. Olen katsonut lähes kaikki hänen ohjaamansa esitykset. Se kaikki, mitä Turkka sai irti käsikirjoituksista – niiden alla olevista tasoista –, mitä hän toi omaan aikaamme, suomalaiseen tuulipukukansaan, avasi minulle teatterin ja ihmisenä olemisen kerroksellisuutta.

Kirjoitimme hyvinkin puolen sivun mittaisia kritiikkejä, kenenkään rajoittamatta.

Ei Turkka Moringin ainoa ohjaajaidoli ole. Heitä on monia, kuten Ralf Långbacka ja vastikään edesmennyt Kalle Holmberg. Turkka oli hänen mielestään heistä kaikista palavin.

– Ralf Långbacka oli edelläkävijä ja filosofi, joka johdatteli näyttämötaidetta kahvikuppirealismista brechtiläisyyteen vieraannuttamisen efekteineen.

Moring nostaa esille myös Max Randin ja Ritva Arvelon, jotka allekirjoittivat Brechtin oppeja. Kiitosta saavat myös monet aikamme lahjakkaat ohjaajat: Juha Hurme, Mikko Roiha, Saara Turunen ja Lauri Maijala. Nämä tunnetut, taitavat ohjaajat ovat vaikuttaneet Kirsikka Moringiin myös kriitikkona.

– He ovat kasvattaneet minua todella paljon. Eniten olen oppinut Långbackalta. Hän on ohjaajana analyyttinen tekstin pilkkoja ja uudelleen rakentaja. Opin häneltä katsomaan ja analysoimaan, miten esityksen logiikka rakentuu, ja kuinka olosuhteet sekä yhteiskunnalliset ja sosiaaliset taustat vaikuttavat henkilöiden käyttäytymiseen ja tekoitekoihin. Ja sen, kuinka ohjaajan yhteiskunnallinen ajattelu vaikuttaa kokonaistulkintaan.

Ralf Långbacka oli myös Moringin opettaja Teatterikoulussa.

– Ensimmäisen kontaktini brechtiläiseen teatteriin sain hänen välityksellä. Sittemmin minusta tuli armoitettu ”Brecht-hullu”. Kävin usein Berliinissä ja luin kaikki Brechtin tekstit alkukielellä. Koko maailmankuvani muuttui, Moring kertoo.

Hänen mielestään Bertolt Brecht on taitelijana ymmärtänyt selkeimmin kuinka taide kytketään siihen yhteiskunnalliseen todellisuuteen, jossa ihmiset elävät.

– On sääli, ettei Brechtin suuria näytelmiä juurikaan esitetä Suomessa, vaikka syytä olisi. Hänen näytelmänsä ovat nyt jopa ajankohtaisempia yhteiskunnan peilejä kuin aikanaan.

Kuka voisi olla aikamme Bertolt Brecht, teatterin tärkeä uudistaja? Pitkän miettimisen jälkeen Moring toteaa heitä olevan useampiakin, perheen olemusta tutkiva Lars Norén ehkä tärkeimpänä, tosin pienemmässä mittakaavassa kuin Brecht.

Moring on huolestunut siitä, kuinka paljon kriitikoiden oman alan seuraaminen on vähentynyt. Kuva: Pia Petterson

Huithapelista dramaturgista kriitikoksi

Kirsikka Moring kasvoi akateemisessa perheessä. Vanhemmat olivat karelianisteja, jotka usuttivat jälkikasvuaan taiteen pariin.

– Valtavat kirjahyllyt notkuivat ympärilläni. Niistä kaivoin monenmoista luettavaa ja sain ensikontaktini sittemmin tärkeiksi tulleisiin Siperian matkoihini.

Moring pyrki samanaikaisesti teologiseen tiedekuntaan sekä Teatterikouluun ja pääsi molempiin.

– Teologinen tiedekunta kiinnosti minua, sillä siihen aikaan siellä esiintyi runsaasti kriittistä ajattelua ”punapappien” taholta. Siellä oltiin yhteiskunnallisen, humanistisen kumouksen ytimessä. Opiskelin siellä vuoden ja avioiduin teologin kansa. Olen nähnyt läheltä, kuinka suomalainen valtion kirkko toimii. Nähtyäni sen erosin kirkosta, mutta uskontoihin liittyvä filosofinen ajattelu jäi kiinnostamaan ja kiinnostaa edelleenkin.

Teologian opiskelu vaihtui Teatterikouluun, josta Moring valmistui ”huithapeli dramaturgiksi”, kuten hän itseään nimittää. Radioteatteri ja muutkin teatterit kiinnostivat häntä, mutta pieni ilmoitus lehdessä muutti suunnan. Siinä Sanoma Oy:n silloiseen toimittajakouluun etsittiin opiskelijoita. Moring päätti jättää teatterin, sillätoimittajan työ vaikutti oikealta, elävältä elämältä. Kahden tuhannen hakijan joukosta hänet valittiin kouluun.

Moring opiskeli journalismia ja sai koulusta päästyään pestin Helsingin Sanomien kotimaan osastolta.

– Opin kantapään kautta sen, että journalismi on käsityötaidetta. Tein aluksi raakaa uutisjournalismia yövuoroineen. Se oli todella opettavaista. Tunsin olevani jalat maassa ja näin, mitä tapahtuu todella.

1960-luvun lopulla kulttuuriosastoon tarvittiin teatterikriitikkoa. Teatteritoimituksen päällikkö Sole Uexküll nappasi Moringin tehtävään.

– Hän opetti minut siihen työhön. Punaiseksi paronittareksi kutsumamme Sole oli loistava tuutori ja aivan ihana ihminen. Hän oli vallankumouksellinen henkilö, ketään pelkäämätön aatelinen anarkisti. Suhteessa suomalaiseen teatteriin hän oli erittäin kriittinen. Hänen kuoltuaan teatteritoimitukseen tuli legendaarinen Jukka Kajava, Moring muistelee lämmöllä.

Erityisesti hän muistaa, että heillä oli tavattoman hauskaa yhteisessä deskissään. Moringia harmittaa, että Sole Uexküll on unohdettu suomaisen teatterikritiikin kontekstissa.

– Hän oli loistava kirjoittaja, ja kritiikki sai tilaa kulttuurisivuilla. Kirjoitimme hyvinkin puolen sivun mittaisia kritiikkejä, kenenkään rajoittamatta.

Vihantunteet nousevat pintaan silloin, kun tehdään keskinkertaista ja mitäänsanomatonta teatteria.

Itseään hännästä syövä käärme

Suurimmiksi muutoksiksi kritiikin kentällä Moring nimeää sen, mitä on tapahtunut hänen jäätyään eläkkeelle kuusi vuotta sitten.

– Sain elää työssäni eräänlaista kritiikin kulta-aikaa Helsingin Sanomissa. Kulttuuritoimituksessa työskentelimme myötätuulessa. Koimme lehden nousun, jolloin kriitikollekin kaikki oli mahdollista. Kulttuuria arvostettiin ja se sai paljon palstatilaa ja rahaa. Saimme matkustaa seuraamaan ulkomaista teatteria mielinmäärin eri festivaaleille ja muutenkin, puhumattakaan kotimaan teatterista.

Nyt sellainen ei enää ole mahdollista.

– Kriitikoiden elämäpiiri ja oman alan seuraaminen on vähentynyt huolestuttavasti taloudellisista syistä ja lehden osittain siirtyessä internettiin. Uskoako voittoa tekevän Sanoma Oy:n taloudelliseen kriisiin, kun toimittajia irtisanotaan ja lehti on välillä melkoinen lituska? Moring toteaa.

Entä kritiikin tulevaisuus, minkälainen sija sillä tulee olemaan taiteen kentällä?

– Taiteen kritiikin tulevaisuuden pitäisi olla aivan selkeä, sillä kritiikki on se väline, jolla mitataan mitä esitys merkitsee suomalaisessa yhteiskunnassa, teatterikontekstissa ja katsojille. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole, vaikka taiteen kritiikkiä tarvitaan ehdottomasti. Myös kritiikin koulutusta kaivataan kipeästi. Pienet kurssit, joita esimerkiksi Kulttuurirahasto järjestää, eivät riitä. Kriitikoiden pitäisi olla monipuolisesti sivistyneitä, akateemisen koulutuksen saaneita oman taiteenalansa asiantuntijoita. Mutta, tämäkään ei riitä, kriitikoiden pitää olla myös journalisteja ja heillä tulee olla näkemyksiä siitä, mitä kriitikon työ on. Esimerkiksi Venäjällä teatterikoulutuksessa yksi opintosuunta kouluttaa teatterikriitikoita ja teatteritoimittajia.

Kirsikka Moringin mielestä taiteen kritiikin tila on kuin itseään hännästä syövä käärme.

– Jos ei ole hyviä kriitikoita, eivät lehdetkään heitä hamua. Kriitikoiden työ on tänä päivänä huomattavasti monimuotoisempaa ja vaikeammin hahmotettavaa. Heidän pitäisi olla kaikkea mahdollista rikostoimittajista taiteen asiantuntijoiksi. Enää ei ole olemassakaan sellaista kriitikkoutta, jota esimerkiksi Erik Tawaststjerna edusti, hän kertoo.

Tawaststjerna kävi taksilla toimituksessa turkki hulmuten ja silkkihansikkaissaan sanelemassa kritiikkinsä. Hänen kaltaisilleen suurille kriitikkopersoonille lähes levitettiin punaisia mattoja ja resurssit olivat rajattomat.

– Nykyään etenkin nuoret kriitikot joutuvat toimimaan vaatimattomin resurssein, Moring toteaa.

Nykyistä kritiikin tasoa Kirsikka Moring pitää huolestuttavan kirjavana, osittain jopa heikkotasoisena.

– Meillä on hyviä, asiantuntevia ja analyyttisiä kriitikoita. Lehdissä kuitenkin käytetään luvattoman paljon muun alan toimittajia taiteen kriitikoina tyyliin ”menepäs sinä tekemänään kiva pieni juttu tästä teatteriesityksestä”. Muun alan toimittajilla on aivan eri lähtökohdat taiteen kritiikin kirjoittamiseen kuin ammattikriitikoilla, eivät he osaa kirjoittaa analyyttisiä kritiikkejä. Laadukasta kritiikkiä julkaistaan nykyään todella vähän, hän suree.

Leipiintymistä teatterikriitikkona hän ei omalla kohdallaan usko tapahtuvan, sillä teatteri liikkuu. Esitykset, tekijät, tapa ilmaista ja ajatukset vaihtuvat kaiken aikaa, jolloin omat näkökulmat seuraavat niiden mukana.

– Minulla on voimakas ”viharakkaussuhde” teatteriin. Vallalla on useammin rakkaus kuin viha. Kun näen jotakin, joka sytyttää ja tulee kohti teatterissa, kyllä minä sen kerron. Vihantunteet nousevat pintaan silloin, kun tehdään keskinkertaista ja mitäänsanomatonta teatteria.

Erityisesti Moring kertoo vihaavansa keskinkertaisia farsseja ja musikaaleja, joita tehdään yleisön houkuttelemiseksi ja lipputulojen vuoksi.

– Laitosteattereidemme verkosto on täynnä mahdollisuuksia tehdä hyvää teatteria. Kun niitä ei käytetä, nousee kysymys tarvitaanko näin laajaa teatteriverkostoa. Mikko Roihan idean mukaisesti teattereiden pitäisi muodostaa isompia verkostoja, jolloin yksi huolellisesti tehty, hyvä esitys kiertäisi useassa teattereissa. Idea on mielestäni kannatettava. Silloin esitysten elinkaaret myös pitenisivät. On järjetöntä, että joka paikkakunnalla tehdään oma My Fair Lady, Moring napauttaa.

Siperian suomalaisugrilaisten vähemmistökansojen kanssa työskentely on ollut Moringille tärkeää. Kuva: Pia Petterson

Kulttuuripolitiikkaa Siperiassa ja Suomessa

Voitaisiin sanoa, että Kirsikka Moring joutui jo nuorena Siperiaan. Hän on menettänyt sydämensä suomalaisugrilaisille vähemmistökansoille.

– On valtava etuoikeus, että voi käyttää äidinkieltään kaikissa tilanteissa. Nämä vähemmistökansat pakotetaan käyttämään venäjän kieltä heidän vastustuksestaan huolimatta. Heidän mahdollisuutensa kielen säilyttämiseen on marginaalista. Jos me suomalaisina joutuisimme käyttämään kaikissa tilanteissa vaikkapa englannin kieltä, emme olisi enää samoja. Identiteettimme horjuisi, Moring sanoo.

Oma äidinkieli on tullut hänelle yhä tärkeämmäksi Siperian matkojen seurauksena. Ensimmäisen kerran Moring matkusti sukulaiskansojemme luo vuonna 1976. Sittemmin Siperian matkoja, joilla hän on tutustunut sukulaiskansojen kulttuureihin, kieliin ja alistamiseen, on kertynyt toistasataa.

– Olen myös mukana ”Jäänreunan kansat”-hankkeessa, jonka teatterityöpajoja toteutetaan muun muassa Koneen säätiön tuella näiden kansojen parissa esimerkiksi Marin tasavallan ja Udmurtian alueilla. Ihmiset siellä ovat heränneet tiedostamaan oman kulttuurisen merkityksensä ja kielellisen asemansa, mutta he eivät osaa tehdä niille mitään. Siihen he tarvitsevat kipeästi ulkopuolista apua.

Kirsikka Moring on myös poliittisesti aktiivinen. Hän oli Vihreiden ehdokkaana viimeisissä kunnallisvaaleissa ja Greenpeace-aktivismi on jääkarhupuvussa mieluusti esiintyvälle Moringille tärkeää.

– Katsoin, että minulla on sanani sanottavana. Samalla opin ihailemaan kaikkien puolueiden valtuutettuja, sillä ihmisestätulee sylkykuppi, kun hän menee mukaan politiikkaan. Ihmiset purkavat turhautumistaan valittamalla aivan kaikesta puhumattakaan vihaposteista ja tappouhkauksista.

Moringin agenda politiikkaan mennessä oli ja on kulttuuri.

– Sehän ei ole lainkaan hyvä vaaliteema. Siksi poliitikot eivät juuri kulttuurista piittaa, vaan nostavat agendalle niitä asioita, jotka koskevat ihmisiä konkreettisemmin. Pitäisi kuitenkin ymmärtää, että kulttuuri on kaiken ydin. Kulttuuripolitiikalla ei ääniä saada. Edustajilla ei ole aikaa kulttuuripolitiikalle, kun he pääsevät valtuustoihin tai eduskuntaan, sillä muut suuremmat aiheet jyräävät kulttuuriasiat.

Taiteen tekijät eivät ole samalla tavoin riippuvaisia lehdissä julkaistusta kritiikistä kun aikaisemmin.

Moring ei kuitenkaan näe kulttuurin asemaa päättäjien taholla aivan mustana.

– Se on nousemassa aika voimallisesti esille politiikassa. Esimerkiksi Vihreillä on toimivia kulttuuripoliittisia työryhmiä. Teemme paljon kulttuuriin liittyvää ajatustyötä, joskaan ideat eivät ole vielä siirtyneet puolueohjelmiin.

Moringin mukaan tulossa on suuria analyyttisiä toimenpide-ehdotuksia muun muassa siitä, miten suomalaista kulttuuripolitiikkaa tulisi vahvistaa ja luoda uusia struktuureja.

– Mietimme kuinka kulttuurin valtionosuusjärjestelmää saataisiin kohdistettua muillekin kuin jo vakiintuneille taide-instituutioille. Rahaa pitäisi kohdentaa myös uusille innovaatioille ja tekijöille. Olen itse mukana Helsingin Vihreiden ja valtakunnallisessa kulttuuripoliittisessa työryhmässä.

Moring toivoo, että taiteen vaikutusta yhteiskunnassamme alettaisiin vihdoinkin ymmärtää.

– Hienoa, että nuoret ovat niin kiinnostuneita taiteista, että hakeutuvat taide-aloille enemmän kun sielu sietää. Opiskelupaikkoja on rajoitetusti, ja valmistuneille ei riitä töitä taide-aloilla, Moring suomii nykyisen hallituksen toimia.

– On järkyttävää, että ei ymmärretä, kuinka tärkeitä yliopistot ja muut kansalliset kulttuuri-instituutiomme ovat. Ei niihin saisi kajota, vaikka taloudellisesti ahtaalla ollaankin. Se kostautuu moninkertaisesti tulevaisuudessa.

 

PALATAKSEMME PURJEHDUKSEN, Kirsikka Moring kaikesta huolimatta luottaa taiteen myötätuuliin.

– Yhä enemmän taiteilijat saavat äänensä esille taiteensa ja henkilönsä kautta. Taiteestahan puhutaan ehkä enemmän kuin koskaan. Vaikka taidekritiikki kituu, esimerkiksi sosiaalinen media tuottaa kiinnostavaa ja kriittistäkin taidepuhetta ja informaatiota taiteen kentältä. Taiteen tekijät eivät ole samalla tavoin riippuvaisia lehdissä julkaistusta kritiikistä kun aikaisemmin.

Moringin mielestä taiteen esille tuominen on nykyään joustavampaa kuin aikaisemmin.

– Niin kliseiseltä kun se kuulostaa, en vaihtaisi päivääkään kriitikon urallani pois, kaiken nähnyt kriitikko huoahtaa ja jatkaa:

– Olen saanut tästä työstä erittäin paljon. Maailmani on avautunut teatterikriitikon työn kautta monesta suunnasta niin sisällöllisesti kuin maantieteellisesti. Tuskinpa se missään muussa ammatissa olisi ollut mahdollista. Journalistina minulle joka aamu on ollut ”armo uus”. Olen saanut itse ideoida mistä kirjoitan, mitä esityksiä katson tai keitä haastattelen. Se on ollut suurenmoista. Tai no, ehkä olisin voinut kouluttautua arkeologiksi ja lähteä kaivauksille jonnekin Siperiaan. Mutta parempi näin, sillä olen ollut työssäni hengen arkeologi.

Teatteri on hetkien taidetta, joka parhaimmillaan tuottaa katarsiksen jättäen pysyvän tunnejäljen. Siinä piilee teatterin lumo.

Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja ja kriitikko.

Jaa artikkeli:Share on Facebook10Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone