Minkälainen kokonaisuus Suomen historiaa käsittelevistä uutuustietokirjoista rakentuu itsenäisyytemme satavuotisjuhlavuonna?

Kysymys on aiheellinen, sillä tuo kokonaisuus kertoo meistä itsestämme ja tämänhetkisestä tilanteestamme. Historiallinen tutkimus ja sitä popularisoiva historiallinen tietokirjallisuushan ei synny koskaan ajallisessa tyhjiössä. Se heijastaa aina oman aikansa tarpeita ja asenteita siltä pohjalta, mitä kirjallisuudessa esitetään, mihin aihealueisiin painotutaan, mistä näkökulmista asioita tutkitaan ja mitä puolestaan jätetään tarkastelun ulkopuolelle.

Tähän mennessä julkaistu ja saatujen tietojen mukaan vielä vuoden 2017 aikana julkaistava tietokirjallisuus käsittää ainakin 70 Suomen historiaa koskevaa nimikettä. Tutut ja vakiintuneet valtakustantamot, kuten Gummerus, Otava ja Tammi ovat asialla, mutta mahtuupa joukkoon linjaltaan värikkäämpiä ja tuoreempiakin kustantamoita, joihin kuuluvat sellaiset kuin Into, Like ja Siltala. Kustantajien profiili on siis varsin monipuolinen.

Tämä antaisi perustellun aiheen olettaa, että käsiteltyjen historiallisten aiheiden joukko olisi tältä osin rikas sekä ajallisilta että sisällöllisiltä ulottuvuuksiltaan. Valitettavasti näin ei tapahdu. Ainakaan siinä määrin, kuin sen odottaisi tapahtuvaksi.

Valtaosa tämän vuoden historiallisista tietokirjauutuuksista liikkuu aikajänteellä, joka ei kata juuri enempää kuin reilut 110 vuotta. Suurinta osaa uutukaisista koskee myös seuraava havainto: ellemme käy edelleen kirjallista talvi- tai jatkosotaa, tallustelemme yhä vuosien 1917 ja 1918 tapahtumissa. Karjala, tuo menetetty ja kaivattu maapala, liikuttaa myös meitä vieläkin vaiheillaan.

Joitakin piristäviä poikkeuksia toki löytyy. Ilkka Taipale tarkastelee Sata innovaatiota Suomesta -teoksessaan (Into) eri aikoina syntyneitä kansallisia innovaatioitamme, joiden ansiosta voimme sinänsä aiheellisesti paukutella henkseleitämme maailman turuilla ja toreilla, kun ajatellaan esimerkiksi äitiyspakkauksen, maksuttoman kouluaterian ja jokamiehenoikeuden tuottamaa merkitystä. Aija Kuparisen ja Olga Poppiuksen Vanhojen tie: Suomen romanit, viimeiset kiertolaiset (Like) nostaa päivänvaloon 14 suomalaisen romanivanhuksen vaiheet, joissa kuvautuu menneiden vuosikymmenien kiertolaiselämä ja valtaväestölle vieraaksi jäänyt romanikulttuuri. Riitta Konttinen marssittaa esiin joukon 1900-luvun alun naistaiteilijoita, joiden kohtalona oli jäädä vaille suurempaa huomiota, Täältä tullaan -kirjassaan (Siltala). Yhtenä pikanttina esimerkkinä voitaneen mainita vielä Oikeilla raiteilla (Siltala), jossa Mikko Laakso kertoo raideammattilaisten työn historiasta Suomessa.

Kustantajat miettivät ymmärrettävästi syistä julkaisun taloudellisia kannattavuusnäkökohtia ja pelaavat tältä pohjalta varman päälle. Sota-aiheiden tiedetään kiinnostavan ja niitä käsittelevien kirjojen lasketaan löytävän ostajia. Samat oletukset koskevat Karjala-aiheisia teoksia. Joukossamme on vielä useita ensimmäisen polven evakkoja. Kadotettuun kotiseutuun liittyvät asiat kiinnostavat heidän jälkeläistensä lisäksi arvattavasti muitakin, kuin siirtolaistaustaisia suomalaisia.

Suurinta osaa uutukaisista koskee myös seuraava havainto: ellemme käy edelleen kirjallista talvi- tai jatkosotaa, tallustelemme yhä vuosien 1917 ja 1918 tapahtumissa.

Juhlavuoden tietokirjatarjonnan perusteella runsaan sadan vuoden aikajänteelle mahtuvat vuosien 1917–1918 tapahtumat, sodat sekä Karjalan menetys ja sen jälkeinen elämä. Mutta olisiko tämä samalla oire siitä, että oma historiallinen perspektiivimme on kapeutunut? Elämmekö mieluummin tässä ja nyt – elämää lyhyellä aikajänteellä sekä taakse – että eteenpäin? Tällöin kaukaisempi menneisyys ei kiinnosta, varsinkaan meitä itseämme nuorempia ja siksi Suomen historian vanhempia ydintapahtumia ei tunneta eikä niitä osata sijoittaa ajallisesti oikeille paikoilleen. Lukiossahan ei ole enää pakollista opiskella Suomen historiaa vuotta 1809 varhaisemmalta ajalta. Tämän kaiken valossa ei tunnu ihmeelliseltä, että eräs Miss Suomi-finalisti ei muistanut jokin vuosi sitten edes Suomen itsenäistymisvuotta. Tosin tällä hetkellä luulisi jo jokaisen, vähintään auttavasti lukutaitoisen, sen tietävän.

Toinenkin aiheellinen kysymys herää: jos poliittinen ja sotilaallinen historia korostuvat tuoreessa historiallisessa tietokirjallisuudessa, olisiko se merkki siitä, että koemme jotain ulkoista uhkaa, jota varten meidän koottava, vähintään mentaalisesti, lujia ja järjestelmällisiä rakenteita ja tuotava esiin edellytyksiämme puolustautua uhkaa vastaan. Tämä kokoaminen voidaan toteuttaa epäsuorasti historiallisen tietokirjallisuudenkin aihepainotuksilla.  Jos seuraa aikaansa ja uutisia, ei tarvita kovin suurta mielikuvitusta sen päättelemiseksi, millä ilmansuunnilla nuo koetut uhkat saattaisivat olla.

On toki aiheellista muistaa, että useat vuosiin 1917–1918 keskittyvät tietokirjat sekä jotkut kokoomateokset, kuten Vuosisata – Suomi 100 vuotta (Readme.fi) ja Pieni kansa pyristeli (Into) ovat myös heijastumaa kansallisen itsenäisyytemme merkkivuodesta. Mutta huomiota on aiheellista kiinnittää vielä muutamaan tämänvuotiseen teokseen, jotka jo paljon puhutun satavuotisjuhlavuoden lisäksi ovat ilmentymää jostain muusta, joka koskettaa kansakuntaamme vahvasti tällä hetkellä.

Risto Volanen käsittelee suomalaisten itsenäisyystahtoa ja itsenäistymistä yleiseurooppalaisten muutosten ja mullistusten keskellä teoksessaan Suomen synty ja kuohuva Eurooppa (Otava). Tämän ilmeinen sisarteos on Antero Jyrängin Suurvaltojen välissä – Suomen synty ja asema maailmanpolitiikassa (Art House), jossa pohditaan valtiomme ja hyvinvointiyhteiskuntamme synnyn lisäksi sitä, miten suurvaltojen toimet ovat vaikuttaneet Suomeen ja mitkä ovat haasteemme uudessa globaalissa maailmassa.

Lukiossahan ei ole enää pakollista opiskella Suomen historiaa vuotta 1809 varhaisemmalta ajalta.

Sirkka Ahonen puntaroi puolestaan sitä, millaisia myyttejä olemme kehittäneet itsestämme sotien jälkeen ja miten niitä on tuotu esiin teoksessaan Suomalaisuuden monet myytit – Suomen sotien jälkeiset myytit historian kirjoissa (Gaudeamus). Samalta kustantajalta löytyy muutakin satoa. Jälleenrakentajien lapset – Sotien jälkeinen Suomi lapsen silmin on kirja, jossa Antti Malinen ja Tuomo Tamminen tarkastelevat, millaista oli olla lapsi ajassa, jossa kansakunta oli siirtynyt rauhan ja jälleenrakennuksen aikaan. Useamman kirjoittajan voimin toteutettu Kulkemattomat polut – Historiantutkijoiden arvioita Suomen historian vaihtoehtoisista reiteistä -teoksessa esitetään puolestaan koko joukko Suomen ”mahdollisia historioita”, joissa ns. kontrafaktualismin hengessä mietitään, mitä olisi tapahtunut, jos Suomi olisi esimerkiksi pysynyt katolisena tai jäänyt osaksi Tanskaa.

Mistä ajallisesta hengestä Volasen, Jyrängin, Ahosen, Malisen, Tammisen ja ”Kulkemattomiin polkuihin” kootun kirjoittajaryppään laatimat teokset kielivät? Kun ajatellaan, mitä kaikkea Euroopassa on tapahtunut esimerkiksi tämän vuoden aikana, ei ole vaikea välttää ajatusta, että elämme myös nykyisyydessä kuohuvaa aikaa, jossa meidän on aiheellista pohtia sitä, miten paikannamme tästä eteenpäin itsemme maanosassamme ja mikä on merkityksemme eurooppalaisten valtioiden joukossa. Omalta kohdaltamme joudumme pohtimaan, mitä on se, mihin voimme vielä uskoa ja mihin meidän on uskottava tulevaisuudessa.  Aika näyttää, onko meidän ”synnytettävä” itsemme kansallisesti uudelleen.

Vaikka varsinaista yleismaailmallista tai -eurooppalaista sotaa ei olisikaan nyt taustalla, saatamme kokea astuneemme hyvinkin uudenlaiseen aikaan, joka asettaa haasteita, joita emme vielä tiedä. Postmodernin ajan pirstoutuneisuudessa ns. suuret, yhdenmukaiset ja yhteen ainoaan totuuteen ja kehitysvaihtoehtoon ankkuroituvat kertomukset ovat päättyneet.

Tämä tekee toisaalta luvalliseksi sen, että voimme etsiä muitakin rinnakkaisia selitysmalleja ja vaihtoehtoisia kehityskulkuja. Toteutuneen todellisuuden tieltä poikkeamiset tekevätkin nämä rakennelmat entistä paremmin aikaansa sopiviksi. Kokoavia ja selkeyttäviä tarinoita tarvitsemme juuri nyt, kenties enemmän kuin koskaan. Sen selittää aika, jossa ei ole enää suuria luotsaavia hahmoja eikä rakenteita tuomassa perinteistä turvaa, jota aina kaipaamme. Tältä pohjalta tuorein tapamme rekonstruoida kansallista menneisyyttä vastaa mitä ilmeisimmin myös niihin henkisiin tarpeisiin, joita tunnemme tällä hetkellä.

Kirjoittaja on freelance-toimittaja ja -kriitikko.

Jaa artikkeli:Share on Facebook6Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone