Ajankohtaisuuden ongelma virtuaalisessa keinotodellisuudessa

ARS17 Hello World! on tervehdys, joka jättää jäähyväiset taiteelle kulttuurisena arvona. Nyt olisi tarvetta notkeaan koodaamiseen 24/7 online. Mutta riittääkö välineellinen digitaalisuus ja globaali keinotodellisuus takeeksi korkealaatuisesta taiteesta? Screenin äärellä ollaan someyhteisöstä huolimatta yksin.

ARS-näyttelyiden tavoite on ollut kautta sen historian (1961–) ellei suorastaan vaikea niin vähintään vaativa. Epäsäännöllisesti toistuvan ja nykytaidetta esittelevän suurnäyttelyn tehtävä olisi suomalaisten ”sivistäminen” ajankohtaisella taiteella – niin ettei Suomi jäisi kansainvälisen taiteen ulkopuolelle. Jotenkin tähän tyyliin on kirjattu 1950-luvulla professori Erkki Koposen linjauksia ja suunnitelmia tulevasta kotimaisesta suurnäyttelystä. Ensimmäinen ARS-näyttely vuonna 1961 kurotti jo katoavan kansainvälisen informalismin perään, mutta muotokieleltään se tarjosi 1960-luvulla uutta katsottavaa.

Tavoite taiteen ajankohtaisuuden tavoittamisesta yhdellä näyttelyllä on hankala ja vaikeasti todennettavissa. Varsinkin, jos suomalaisten taidekäsityksen – mikäli sellainen on ylipäätään mielekkäästi sanallistettavissa – jalostaminen ajankohtaista nykytaidetta ymmärtäväksi pitäisi tapahtua nimenomaan tämän ennalta määrittelemättömän ja siten epätasaisesti ilmaantuvan laajamittaisen näyttelyn avulla. Tämän toistaminen on tuskin relevanttia enää vuonna 2017. ARS-näyttelyiden lähtökohta ja tavoite ajankohtaisen kuvataiteen esittämisestä suomalaisille on toteutunut sikäli, ettei suomalainen taide ole erityisen perifeeristä.

Jo reilut kymmenen vuotta sitten sellaisesta ajatuksesta, että Suomi olisi erityisen sivussa kansainvälisestä taiteesta, oltiin päästy irti ja eteenpäin. Kiasman johtaja Tuula Karjalainen totesi vuonna 2006: ”Ennen päätehtävä oli näyttää, mitä maailmalla oli tapahtunut ja tuoda kuvataiteen suhteen syrjäiseen Suomeen nähtäväksi viimeinen sana maailman nykytaiteesta. [–] Nyt tätä tarvetta sellaisenaan ei enää ole, Suomi ei ole syrjässä maailman nykytaiteesta ja me tiedämme täällä erittäin hyvin mitä maailmalla tehdään ja olemme merkittävä osa kaikesta tästä tapahtumisesta. Silti meillä on tarve tehdä aika ajoin suurnäyttely, jossa luodataan jotain tai joitain ydinasioita taiteessa.” (Kiasma-lehti 2006 Vol. 9).

Ainakin se voidaan todeta, ettei ARSin tehtävä ole enää ulkoapäin annettu kansainvälisyyden esittely. Sillä Suomi on osa globaalia taidemaailma, vaikka debatit yhä 2017 saavat tragikoomisia piirteitä, kun suomalaistaiteilijoiden kansainvälisyyttä – erityisesti menestystä – mitataan. Pikemmin on erilaisia käsityksiä siitä, mitä kansainvälinen taidemaailma tarkoittaa. Suomalaiset taiteilijat ovat osa sitä ilman erityisen paatoksellista nationalismia.

Näyttelyn lähtökohta suhtautuu varsin kritiikittömästi internetiin ja siellä vietettyyn aikaan kuvaten niitä ainoastaan posiitivisin sanakääntein.

Internetin mitattomuus

Taiteen mittarointi sen ajankohtaisuudella tai taiteellisella arvolla on samanlainen vaikean absurdi vaade kuin yhden suurnäyttelyn kautta suomalaisyleisön kansainvälistäminen ja sivistäminen. Yksi konkreettinen mittari on syntynyt näyttelyiden historiasta, eli numeraalinen kävijätilasto. Se kertoo seuraavanlaista tietoa: 1961 (39 000 kävijää), 1969 (70 000), 1974 (120 000), 1983 (180 000), 1995 (140 000), 2001 (120 000), 2006 (185 333) ja 2011 (150 000 kävijää). Numeroiden osoittamana on hyvä katsoa totuutta myös aiemmin mainitusta kokonaisen kansan valistamisen toteutumisesta: reilun sadantuhannen kävijämäärä on vain pieni osa yli viidestä miljoonasta suomalaisesta.

Tänä vuonna ARS rikkoi 156 000 kävijämäärän syyskuussa, kun osa näyttelystä jo sulkeutui. Fyysiset teokset Kiasmassa sekä verkkoteokset ARS17+ -kokonaisuudessa jatkavat kuitenkin vuoden 2018 puolelle. Olennaista on se, että keskiössä oleva internet on yksi kulkuväylä näyttelyyn ja sen mittaaminen on sekä mahdollista että mahdotonta: 300 000 verkkolatausta, 35 000 ARSguidea, 22 000 ARS+ -latausta, lisäksi tunnelataamoon on virtuaalisesti kuljettu reilut 20 000 kertaa. Muuttunutta tilannetta kuvaa se, miten paljon kävijöitä jää laskureiden ulkopuolelle.

ARS17 poikkeaa aiemmista siinä, että se on siirtynyt näyttelynä verkkoon. Internet toimii nyt alustana teoksille ja jakaa niitä aivan uudella tavalla ja volyymilla. Kuraattori Leevi Haapala kirjoittaa näyttelykatalogissa, että digitaalinen murros läpäisee eri taiteen tekemisen muodot ja tavat – ja toteaa tämän kaiken siirtyneen taiteen keskusteluun jo 1990-luvun lopulla.

Voimme yhtälailla olla samanmielisiä internetin aiheuttamasta uudesta verkkoajasta; tavalla tai toisella kulutamme aikaa verkossa osana uutta sosiaalista nykyhetkeä. Samanmielisyydestä huolimatta näyttely herättää myös lukuisia kysymyksiä: yhtäältä jo netin aiheuttamista lieveilmiöistä ja dystopioista taidemaailman ulkopuolella, toisaalta juuri taiteena teoreettisesti muotoiltu postdigitaalisen taiteen simuloitu todellisuus, joka jättää jälkeensä tyhjän olon.

Reija Meriläinen: Survivor, 2017. Kuvakaappaus.

Kosketusta hylkivä teflonpinta

Ensin lyhyesti keinotodellisuuden yleisemmästä problematiikasta. Näyttelyn lähtökohta suhtautuu varsin kritiikittömästi internetiin ja siellä vietettyyn aikaan kuvaten niitä ainoastaan posiitivisin sanakääntein. Jos yhdelle maailmanlaajuinen verkkoympäristö avaa globaalin maailman, se ei tee sitä kaikille. Tässä yhteydessä kiinnostus ja kritiikki keskittyy tietenkin taiteeseen ja post-internet taiteilijoihin – termi, joka tekijöitä ei varsinaisesti ole kiehtonut.

Laskennallisesti näyttelyssä on digitaalista, liikkuvaa kuvaa noin 60 tunnin verran. Jos tavoitteena olisi nähdä kaikki teokset edes kertaalleen, yksi vierailu ja katsomiskerta vain raapaisee pintaa, eikä asia helpotu silläkään, että verkossa voi jatkaa katsomista, koska osa teoksista on olennaisesti netissä. Ennen tämän artikkelin kirjoittamista kävin katsomassa näyttelyä kolme kertaa varsin huolellisesti. Halusin nähdä, mitä materiaali sisältää. Yllättävintä oli se, miten raskaaksi katsomiskokemus jätti olon.

Sähköisen kuvavirran fyysinen katsominen ja kokemus – erityisesti installaatioissa, joissa tarkoituksena on tietenkin tilallisuuden välittyminen – oli työlästä. Ihmettelin miksi, mutta vastaus löytyi pikemminkin sisällöstä kuin välineestä. Keinotodellisuuteen samaistuminen on ongelmallista, se jättää kokemuksen kauas ja sen pinta on kuin teflonia: tarttumatonta ja kosketusta hylkivää.

Taide, jota katselin oli muuta kuin mitä näyttelykonsepti lupasi. Teokset tasapainoilevat kahden maailman välillä, joista virtuaalinen uusestetiikka etsii oikeutusta myös huonolaatuisen pikselimössön käyttämiseen. Toisaalla on yltiöminimalistinen osuus, jossa viittaussuhde internetin 30-vuotiseen olemassoloon on toteutettu taideobjektein: Julia Varelan vääntyneet screenit ja Nina Canellin kaapelin läpileikkaukset. Jos niiden tarkoitus on laajentaa sisällön välinellisyyttä, on toteutus varsin yksinkertaistettu. Minimalismin askeesiksi voisi nimittää Juha van Ingenin tuhatvuotista gif-animaatiota ASLAP (2015). Aikajanojen edestakainen liike, digitaalisen taiteen olemassaolon ja nykyhetken suhde saa aikaan retrohenkisen vaikutelman.

Digitaaliseen taiteen keinotodellisuuteen viittaava tai internetistä poimittu kuvamateriaali oli estetiikkana kömpelöä.

Vaikkei olisikaan diginatiivi, internetin vaikutus on kuulunut varmasti monen katsojan koko aikuiselämään; joten voikin kysyä, mitä tarjotaan digitaalisena taiteena. Tämä johtakoon reittiä pohdittaessa, miksi ARS17 jätti kerta toisensa jälkeen kokemuksellisen tyhjiön. Näyttelyn virtuaalinen visuaalisuus oli vähemmän tai laimeampaa kuin mihin nykyteknologia visuaalisuudessaan voisi yltää. Juuri nykyteknologian huimien kehitysnäköalojen olettaisi ulottuvan myös nykytaiteeseen ja tarjoavan aistielämyksellisen ja intellektuaalisesti haastavan taidekokemuksen.

Digitaaliseen taiteen keinotodellisuuteen viittaava tai internetistä poimittu kuvamateriaali oli estetiikkana kömpelöä. En kiellä, etteikö näyttelystä löytynyt myös erinomaisia teoksia, mutta ne olivat ikäänkuin poikkeuksia, sillä vieraanuttamisefektin kokemus ja kuvan teflonpinta hylkivät katsomisen riemua aiempaa enemmän. Pohdin, onko kuraattoriryhmä tietoisesti pyrkinyt vieraannuttamaan, sillä sehän olisi lopulta nerokasta ja osoittaisi keinotodellisuuden käänteisetkin puolet osaksi sitä kritiikkiä, jota jäin kaipaamaan digitaalisuuden negatiivisista vaikutuksista. Ovatko keinotodellisuuden simulaatiot lopulta relevantteja tapoja yleisölle ja ihmisille etsiä kontaktia toisiinsa ja kommunikoida, kun todellisuus on moninverroin kiinnostavampaa?

Jacolby Satterwhite: Genesis Region One, 2015. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Julkkistaidetta someaikakaudella

On selvää, että ARS17 on nuorille notkeammin käsitettävää kuin ikäihmisille. Ehkä yleisöprofiilin vahvistaminen juuri diginatiivein on tulevaisuuteen katsomista, mutta poissulkemista tällaisin primääriperustein – ikä, sukupuoli, ihonväri, asuinpaikka – tulisi perinpohjaisen tarkasti harkita. Kuten edellä esitin, näyttely vaatii useita käyntejä. Samalla kärjistäen voi sanoa, että ARS17 sopii erinomaisesti helsinkiläiselle, alle 30-vuotiaalle museokortin haltijalle, jolle näyttely on koko ajan saavutettavissa. Näyttelyn välineellisyys on osa omaa elämää ja sisäänpääsymaksu ei ole este poiketa vaikka viikottain katsomassa sitä, mikä jäi näkemättä.

Eräänlaiseksi ilmiöksi näyttelyn sisällä muodostui kolmen taiteilijan teos #ALONETOGETHER, jossa luotiin julkisesti yhteys Kiasman yleisön ja kolmen taiteilijan välille. Taiteilijaryhmä LaBeouf, Rönkkö & Turner asui noin kuukauden ajan kolmessa mökissä Suomen Lapissa. He olivat täysin eristyksissä muista ihmisistä, jolloin ainoa väylä ulkomaailmaan ja toisiinsa oli kommunikoida Kiasmassa olleeseen mökkimäiseen tilaan.

Keinotodellisuus ja simulaatiossa eläminen esitetään annettuna ja muuttumattomana kritiikittömästi: simulointi on maailman jäljittelyä tietokonella, joten taidekin voi suoraan eli kritiikittömästi simuloida samaa.

Intendentti Arja Miller kirjoittaa taiteilijoiden tehneen eräänlaisen ihmiskokeen, missä he tutkivat riippuvuuttaan muista. Elintärkeäksi kuukauden mittaista sometusta Kiasmaan ei kyllä usko, mutta toisaalta julkisuuskin voi olla riippuvuutta: ”Eristäydyttyään toisistaan ja muusta maailmasta jokapäiväinen yhteys Kiasman kävijöihin muodostuu heille mitä luultavimmin elintärkeäksi. Teoksen asetelma pohtiikin kiinnostavasti yksinäisyyttä ja eristäytymistä sosiaalisen median tuottaman äärimmäisen läsnäolon aikakaudella, sekä toisaalta digitaalisen teknologian mahdollistamaa uudenlaista yhteisöllisyyttä ja hyvin intiimiäkin viestintää.”

Meemiksi muotoutunut teos toimi valtavan hyvin rajatun joukon suhteen. Vilkas sosiaalisen median välityksellä tapahtunut keskustelu johti taiteilijoiden ja ryhmän fyysiseen kohtaamiseen kuukauden jälkeen, mutta entä muut? Osallistuminen oli keskiössä ja anti sekä sisältö avautui parhaiten heille, jotka olivat mukana. Muille jää nähtäväksi dokumentaatio, joka on on yhä näyttelyssä. #ALONETOGETHER on tyypillinen prosessitaideteos.

***

Kansainvälisissä katselmuksissa jo nähdyt Hito Steyerlin teokset nousivat odotetusti näyttelyn kärkeen, mutta erityisesti Melanie Gilliganin The Common Sense (2014) tarjosi hyvin toteutetun, kiinnostusta ylläpitävän narratiivisen teoksen, jonka sisältö sai paikka paikoin esiin kafkamaista naurua. Teoksen sisältämä teknologinen dystopia ja keinotodellisuuden kaappaama todellinen elämä oli esimerkki siitä, miten globaali digitaalinen liikkuva kuva installaatioksi rakennettuna voi tarjota erinomaisesti toteutettua katsottavaa. Gilligan luo monitasoisen teoksen, joka itsessään sisältää sitä kriittistä näkökulmaa keinotodellisuuteen, mikä näyttelystä kokonaisuutena puuttuu.

Keinotodellisuus ja simulaatiossa eläminen esitetään annettuna ja muuttumattomana kritiikittömästi: simulointi on maailman jäljittelyä tietokonella, joten taidekin voi suoraan eli kritiikittömästi simuloida samaa. Dystopia pohjautuu siihen, että keinotodellisuuden ja digitaalisen taiteen hyväksyminen ja esittäminen sellaisenaan voi nähdä sivuavan filosofi Nick Bostomin simulaatio-argumentin osaa: me elämme melko varmasti tietokonesimulaatiossa.

ARS17 Hello World! 31.3.–10.9.2017 / 14.1.2018 Kiasmassa.

Maaria Salo (ent. Niemi) on taidehistorioitsija ja kuvataidekriitikko.