Pertti Avola
Ruutia valkokankaalla. Elokuvien Villi länsi
Jalava 2017
208 s.

Pertti Avola tunnetaan Helsingin Sanomien pitkäaikaisena kriitikkona, jolla on selvästi aina ollut kiintymys Villin lännen elokuvaan eli länkkäreihin. Avola on nyt saanut valmiiksi pitkäaikaisen urakkansa – hän kuulemma kirjoitti ensimmäiset rivit jo 1990-luvulla – ja julkaissut esikoisteoksensa. Ruutia valkokankaalla käsittelee Villin lännen historian ja lännenelokuvien yhteyksiä ja vastaavuuksia. Sujuvasti kirjoitetun kirjan lukee nopeasti, ja samalla se tarjoilee asiantuntevia näkemyksiä Pohjois-Amerikan ja länkkärien historiasta.

Länkkärit, niin elävät kuvat kuin kirjoitettu sanakin, ovat fiktiota, joka perustuu todellisuuteen. Ehkä missään muussa lajityypissä ei ole tehty niin paljon elokuvia ja romaaneja todellisista historiallisista henkilöistä, mutta samalla näitä on harvoin kuvattu lähimainkaan totuudenmukaisesti. Yhdysvaltain menneisyys on teoksissa kuvattu niin vahvasti myyttinä, että todellinen historia on alkanut näkyä vasta 1960- ja 1970-luvuilla.

Samanlainen kehityskulku on tosin tapahtunut muussakin historiallisessa fiktiossa. Nykyään lukijoilta ja katsojilta eivät mene kovin helposti läpi historialliset epätarkkuudet, minkä osaltaan selittävät koulutustason nousu ja internet. Kaikki on mahdollista tarkistaa saman tien omalta kotisohvaltaan.

Pertti Avolan käsittelyssä pääosaan nousevat cowboyt, lännen valtavat karjanajot sekä Billy the Kidin kaltaiset rikollislegendat. Hän käsittelee myös etnisiä ja muita vähemmistöjä, kuten naisia. Avolalle länkkärit ovat valkoisen miehen historiaa, vaikka erityisen feministisenä kirjaa ei välttämättä voi pitää. Avola nostaa kuitenkin esille sen, miten monet varsinkin John Waynen 1960- ja 1970-luvun elokuvat voi tai jopa kannattaa nähdä osana poliittista historiaa, esimerkkeinä siitä, miten poliittisesti konservatiiviset elokuvantekijät halusivat pönkittää Yhdysvaltain asemaa ja maassa vallitsevaa ideologiaa. Avola käyttää reipasta sanaa ”taantumuksellinen”, mikä on suututtanut joitain asiainharrastajia, se kun vie ajatukset tunkkaisena pidetylle 70-luvulle.

Avolalle länkkärit ovat valkoisen miehen historiaa, vaikka erityisen feministisenä kirjaa ei välttämättä voi pitää.

Kiinnostavinta kirjassa on kuitenkin ehkä se, että Avola käsittelee myös 1970-luvun revisionistisia ja radikaaleja länkkäreitä. Niitä on kutsuttu monenlaisilla lempinimillä, joista mutalänkkäri on käyttökelpoinen. Kyse on elokuvista, joissa Villin lännen myytit pyrittiin ajan radikaalin ilmapiirin mukaisesti kokonaan hajottamaan. Elokuvissa kuvattiin intiaaneihin kohdistunutta kansanmurhaa, cowboytten ja karjaparonien mielivaltaista käytöstä, ylipäätään kapitalismin nousua mutaisissa ja lumisissa maisemissa – ja kaikki ilman puhtoista sankaria, joka korjaisi tehdyt vääryydet.

Osasta näistä filmeistä ei ole suomeksi kirjoitettu koskaan oikein mitään: Stan Dragotin Dirty Little Billy (1972), Philip Kaufmanin Ryövärit eli The Great Northfield Minnesota Raid (1972) ja Dick Richardsin Kesyttömät cowboyt (1972) kuulostavat kaikki mielenkiintoisilta elokuvilta.

Osa mutalänkkäreistä menee ohi pelkällä maininnalla, kuten tämän vuoden puolella kuolleen Edwin Sherinin Valdez on tulossa (1971) tai Arthur Pennin Missouri (1976), jota elokuvakriitikkona muinoin toiminut Matti Apunen kutsui ”maailman toiseksi parhaaksi lännenelokuvaksi”. Puutteitakin on, kuten Robert Bentonin mainio Paha porukka (1972). Lisäksi Avola käsittelee myös selkeämmin taka-ajatuksettomia toimintalänkkäreitä, joilla ei ole ollut itsestäänselvää paikkaa elokuvan historiassa.

Yksi luku on omistettu spagettilänkkäreille, jotka kuvataan neorealismin jatkeena, vaikka niiden rehevä tyypittely ja näyttelijätyöskentely viittaavatkin enemmän renessanssiteatteriin. Luvussa käsittelyn kohteena on enimmäkseen Sergio Leonen elokuvia, mutta Avola mainitsee myös Djangon ja Suuren hiljaisuuden ohjaajan Sergio Corbuccin. Kirjoittaja varmasti aivan oikein näkee, että italowesterneissä käsitellään myyttisen pinnan alla enemmän eurooppalaisille yhteiskunnille tyypillisiä asioita, kuten marxismia ja katolista uskoa.

Viimeisessä luvuissa pääosaan nousevat 2000-luvulla tehdyt länkkärit, joiden määrä onkin noussut kiitettävästi viime aikoina. Avola arvostaa eritoten Coenin veljesten kahta lännenelokuvaa, nykyaikaan sijoittuvaa Menetettyä maata ja perinteisempää Kova kuin kivi -elokuvaa. Jälkimmäisen kohdalla Avola mainitsee elokuvan kirjallisen pohjan, Charles Portisin mainion romaanin, mutta Menetetystä maasta hän ei sano, että se perustuu Cormac McCarthyn kiitettyyn teokseen. Kirjoittajan näkemys onkin paikoitellen oudon ohjaajakeskeinen, aivan kuin ohjaaja olisi yksin vastuussa elokuvan näkemyksistä.

Fiktio määrittelee omalta osaltaan todellisuutta ja lännenfilmit ovatkin varmasti värittäneet amerikkalaisille tyypillistä ideologiaa individualismista ja pärjäämisestä vaikeissakin oloissa.

Ruutia valkokankaalla toimii jonkinlaisena lännenelokuvan lyhyenä historiana, vaikka sen näkökulma onkin nimenomaan siinä, miten historian todelliset henkilöt, tapahtumat ja suuret teemat näkyvät fiktiossa. Avola myöntää, että varsinkin vanhemmista länkkäreistä vastaavuutta on turha etsiä, sillä elokuvat – muun Villin lännen fiktion ohella – kuvasivat enemmänkin myyttiä kuin mitään todella tapahtunutta. Samalla osa merkittävistä lännenelokuvista jää kokonaan vailla mainintaa, kuten Howard Hawksin ikivihreä Rio Bravo (1959). Se onkin puhtaasti myyttinen länkkäri, vailla kosketusta historiaan.

Fiktio kuitenkin määrittelee omalta osaltaan todellisuutta ja lännenfilmit ovatkin varmasti värittäneet amerikkalaisille tyypillistä ideologiaa individualismista ja pärjäämisestä vaikeissakin oloissa. Samalla intiaanien rasistinen ja alentuva kuvaus on osaltaan mahdollistanut alkuperäiskansojen syrjivän kohtelun, puhumattakaan siitä, kuinka vähän afrikkalais-amerikkalaisia tai meksikolaisia lännenelokuvissa on nähty. Tätä hankalasti todistettavaa vaikutusta Avola ei kuitenkaan kirjassaan käsittele.

Seitsemänkymmentäluvun mutalänkkärien radikaalius on 2000-luvulla näkynyt uudestaan pitkäkaarisissa televisiosarjoissa. Avola kehuu eritoten David Milchin kehittämää Deadwoodia (2004–2006), josta hän sanoo: ”Tällaista poliittista suhmurointia ei ollut käsitelty westerneissä näin suoraan ja perusteellisesti ennen Deadwoodia.” Sarjan esittämää raakaa kapitalismia on tietty käsitelty useissakin elokuvissa (kuten Michael Ciminon marxilaisessa elokuvassa Portti ikuisuuteen, jota Avola kritisoi poliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta), mutta useimmiten historiallisesti väärin, hyssytellen tai liioitellen. Deadwoodissa oikein ovat niin historialliset kontekstit kuin ajankuvakin. On totta, että joskus taide kehittyy.

Ruutia valkokankaalla jää kuitenkin harmillisesti puolitekoiseksi. Kuten sanottu, se toimii lännenelokuvan lyhyenä historiana, mutta ehkä vain sellaiselle, joka jo tuntee alaa ennestään. Avola heittelee tunnettujen ohjaajien nimiä – John Ford, Delmer Daves, Howard Hawks –, mutta ei kytke heitä Hollywoodin historiaan tai studiokauden toimintatapoihin. Villin lännen historiakirjana teos varmasti ajaa asiansa suppeanakin, mutta historiallisten aiheiden käsittelyn katkaisee usein jonkin elokuvan kapea kritiikki, jossa käytetään päivälehtiarvioille tyypillistä kieltä (”täyttä roskaa”).

Puutteineenkin Avolan kirja on tervetullut lisä vähälukuiseen suomenkieliseen elokuvakirjallisuuteen.

Kirjoittaja on turkulainen tietokirjailija ja populaarikulttuurin historioitsija sekä Suomen Länkkäriseuran puheenjohtaja.

Jaa artikkeli:Share on Facebook4Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone