Arkkitehtuurista koko uransa ajan kirjoittanut arkkitehti Tarja Nurmi on huolissaan arkkitehtuurikritiikin visualisoitumisesta. Hän linjaa hyvän arkkitehtuurikritiikin olevan perehtynyttä, moniaistista ja kontekstualisoivaa.

Kello lyö kymmenen ja Marmoripihan suihkulähde herää solisemaan. Arkkitehti ja arkkitehtuurikriitikko Tarja Nurmi on valinnut haastattelupaikaksi Helsingin Rautatalossa sijaitsevan Marmoripihan kahvilan, joka tänä syksynä avautui yleisölle parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Nurmi muistaa Alvar Aallon suunnitteleman katetun sisäpihan 70-luvulta ja on mielissään, että hieno kohde on jälleen kaikkien koettavissa.

”Suihkulähde täydentää Aallon haluaman vaikutelman, että tämä olisi kuin italialainen piazza”, hän sanoo. Mukana on amerikanstaffordshirenterrieri Reina, joka seuraa Nurmea myös työmatkoille, aina kun vain mahdollista.

Tarja Nurmi tunnetaan terävänä arkkitehtuuriasiantuntijana. Hän tuo usein esiin, miten arkkitehtuuri on ympäristön, elämisen ja taiteen kokonaisuus, jossa kaupunkisuunnittelu, tilat ja rakennustaide yhdistyvät. Monilla nuorilla arkkitehdeillä tämä kokonaisuuden taju on hänestä hämärtynyt, mihin yhtenä syypäänä on laiskistunut arkkitehtuurijournalismi.

”Myyntikuvilla pelaava arkkitehtuurijournalismi on tuottanut arkkitehtisukupolven, jonka rakennukset eivät asetu ympäristöönsä vaan muuttuvat ’uuden arkkitehtuurin’ yksittäissuorituksiksi.”

Samaa kontekstin tajua hän edellyttää arkkitehtuurikritiikiltäkin. Kriitikon tulee asettaa arvioitava kohde laajempaan yhteyteen niin ympäristössään, suunnittelijansa tuotannossa kuin kansallisissa ja kansainvälisissä kehityslinjoissa.

Jos arkkitehtuurijournalismi on yhä enemmän näyttäviä kuvia, jotka media asettaa yleisön peukutettaviksi, se heijastuu myös itse arkkitehtuuriin.

Tällaista analyysiä ei saada aikaan parissa tuhannessa merkissä. Siksi Nurmi kritisoi ankarasti arkkitehtuurikritiikin palstatilan vähentymistä. Jos arkkitehtuurijournalismi on yhä enemmän näyttäviä kuvia, jotka media asettaa yleisön peukutettaviksi, se heijastuu myös itse arkkitehtuuriin.

Kritiikillä on suuri merkitys, mutta nykyisessä kulttuuri-ilmapiirissä tätä ymmärretään yhä huonommin.

”Arkkitehtuurikritiikille on tällä hetkellä todella kapea taloudellinen rako.”

Mutta Nurmi ei lannistu. Hän kirjoittaa kansainvälisiin julkaisuihin, toimii asiantuntijatehtävissä sekä valmistelee kirjaa Viron nykyarkkitehtuurista. Kotimaassa hän kirjoittaa esimerkiksi Betoni-lehteen ja seuraa arkkitehtuurikenttää Arkkivahti-blogissaan.

 

Rakkaus tiloihin syntyi jo lapsuudessa

Kritiikin pariin Tarja Nurmi ei niinkään päätynyt arkkitehtiuransa seurauksena, vaan kirjoittaminen on ollut osa hänen elämäänsä lapsesta alkaen. Ensimmäisen kaunokirjallisen teoksensa Nurmi kirjoitti jo teinityttönä kirjankustantajien liiton julkaisusarjaan. Palkkiorahoillaan hän hankki – juuri täältä Rautatalosta – Olivetti Valentine -merkkisen paloautonpunaisen kirjoituskoneen.

Myös kiinnostus arkkitehtuuriin kylvettiin kulttuurisuvun vesaan jo nuorena. Lapsuutta leimasi moderni kaupunkiasuminen. Perheellä oli koti Mannerheimintien loppupäässä Suomen Naisten Huoltosäätiön White Ladyn talossa, joka edusti uuden sukupolven perheasumista.

Perhe teki huolella suunniteltuja matkoja Keski-Euroopan kulttuurikaupunkeihin ja uljaisiin maisemiin, joissa Tarjalle ja hänen veljelleen esiteltiin merkkirakennuksia. Myös kotimaassa vanhemmat kiinnittivät lasten huomiota arkkitehtuuriin. Pikkulapsena Tarjaa kiinnosti kodin ikkunasta näkyvä Olympiastadionin torni. Sen innoittamana hän kokosi puisista rakennuspalikoista kunnianhimoisia tornirakennelmia.

Arkkitehdin urasta Nurmi alkoi haaveilla varhaisteini-iässä.

”Ensimmäisen taloni piirsin alakerran naapureille, jotka olivat ostamassa valmiskatalogin mukaista hirsimökkiä, mutta eivät löytäneet mieleistänsä. Ja he todella toteuttivat mökkinsä piirrokseni perusteella!” hän kertoo.

Myyntikuvilla pelaava arkkitehtuurijournalismi on tuottanut arkkitehtisukupolven, jonka rakennukset eivät asetu ympäristöönsä vaan muuttuvat ’uuden arkkitehtuurin’ yksittäissuorituksiksi.

Tärkeä kokemus oli vaihto-oppilasvuosi Yhdysvalloissa. Isäntäperheen taidehistoriaa opiskellut rouva kierrätti 15-vuotiasta suomalaistyttöä paikallisissa arkkitehtuurinähtävyyksissä ja esitteli esimerkiksi Frank Lloyd Wrightin kohteita Chicagossa. Arkkitehtuurista innostuneelle teinitytölle oli arvokasta huomata, että hänen kiinnostuksensa otettiin vakavasti.

Yhdysvalloissa myös arvostettiin Suomea ja suomalaisia suunnittelijoita; isäntäperheelläkin oli Charles ja Ray Eamesin sekä Eliel Saarisen tuoleja. Naapurissa asui designjätti Herman Miller Companyn tiedotusjohtaja Glenn M. Walters, jonka kanssa Tarja Nurmi pääsi tehtaalle seuraamaan huonekalujen valmistusta.

Arkkitehtuuri oli Nurmelle intohimo, mutta unelma-ammatteja oli muitakin. Hän kallistui lopulta arkkitehtuurin kannalle ja pääsi Teknillisen korkeakoulun arkkitehtuuriosastolle. Alusta alkaen oli selvää, että kirjoittaminen pysyisi työurallakin arkkitehtuurin rinnalla.

Arkkitehtiopiskelija-lehden päätoimittajana Nurmi oppi journalismin perusperiaatteet, ja vuonna 1982 Arkkitehti-lehden silloinen päätoimittaja Marja-Riitta Norri pyysi hänet vakituiseksi avustajaksi. Silloin Nurmi alkoi kirjoittaa arkkitehtuurista säännöllisesti.

”Ensimmäisen artikkelini otsikko oli ’Las Vegasko Dipoliin’. Reima ja Raili Pietilän suunnittelema Dipoli oli minulle merkkirakennus, ja innostuin kirjoittamaan tilojen kaupallistamista vastaan. Se oli ärhäkkä artikkeli, jossa puolustin alkuperäistä Dipolia”, Nurmi kertoo.

”Jos rakennus tiloineen ja tunnelmineen nostattaa ihon kananlihalle, ollaan rakennustaiteen äärellä”, Nurmi toteaa. Kuva: Pia Petterson

Kriitikko tarvitsee luottamusta

Arkkitehtitoimistoissa Nurmi alkoi työskennellä parikymppisestä alkaen. Yksi hänen ensimmäisistä töistään oli Tuusulan rantatien suojeluhenkinen osayleiskaava. 1980–90-lukujen vaihteessa hän perusti oman arkkitehtitoimiston, mutta lupaava alku tyssäsi lamaan.

”Lama kosketti arkkitehtikuntaa ankarasti. Minä päätin, etten ryhdy työttömäksi arkkitehdiksi.”

Nurmi otti yhteyttä Yleisradioon ja sai läpi idean tv-sarjasta, joka käsitteli ekologian ja arkkitehtuurin yhteyksiä. Terve talo -tv-sarjasta muotoutui Nurmelle merkittävä kokemus. Hän halusi esitellä Suomessa silloin vielä tuntemattomia ekologisen rakentamisen ilmiöitä, joista suomalaiset arkkitehdit tuskin edes tiesivät.

Ideaan uskottiin, ja tukea saatiin mm. Ympäristöministeriöltä ja Pohjoismaiden neuvostolta. Nurmi painottaa, miten vaikeaa on toimia ilman luottoa, niin taloudellisesti, henkisesti kuin käytännön tasolla.

Arkkitehtuurikriitikko tarvitsee päätoimittajien luottamusta sekä asiantuntevien kollegoiden apua päästäkseen kunnolla tutustumaan kohteisiin. Myöskään palautteen merkitystä ei voi väheksyä. Nurmi sanoo, että kriitikko saattaa kokea huutavansa ”mustalla sametilla vuorattuun kaivoon”. Pienikin kannustava palaute, reaktio, että kirjoittaja on ollut oikean asian äärellä, kantaa eteenpäin.

Nurmelle tärkeä mentori on ollut keväällä 2017 edesmennyt arkkitehti, professori ja rakennushallituksen entinen pääjohtaja Matti K. Mäkinen, jolta hän sai tekemisilleen pontta ja kirjoittamisilleen vastakaikua.

Terve talo herätti paljon positiivista huomiota, ja Nurmea jopa pysäytettiin kadulla ja kiiteltiin. Hän sai huomata, että pystyi toimimaan tv-ammattilaisten kanssa ilman media-alan koulutusta.

”Olin iloinen, että pystyin arkkitehtinä tekemään myös jotain muuta, joka kuitenkin liittyi kiinteästi arkkitehtuuriin.”

Kollegoilta herui kuitenkin niukasti ymmärrystä. Nurmi kertoo tyrmistyneenä, miten hänen mediatyötään ja kirjoittamistaan on vähätelty arkkitehtien keskuudessa.

”Sanotaan päin naamaa, että vieläkö sinä vain kirjoitat.”

Hän muistuttaa, että toisin kuin moni arkkitehti tulee ajatelleeksi, myös esimerkiksi Aalto oli erinomainen kirjoittaja.

Arkkitehtuurikriitikko tarvitsee päätoimittajien luottamusta sekä asiantuntevien kollegoiden apua päästäkseen kunnolla tutustumaan kohteisiin.

1990-luvulla Nurmen asemapaikaksi muodostui seitsemän vuoden ajaksi Kauppalehti. Elintärkeää luottamusta löytyi, kun silloinen toimituspäällikkö Heikki Nenonen otti Nurmen vakituiseksi avustajaksi.

Yhteistyön alkusysäyksessä oli mukana myös Amerikan-vuodelta tuttu Herman Miller Company, jonka Aeron-tuolin Nurmi näki Habitare-messuilla. Hän aavisti, että uuden sukupolven toimistotuolista tulisi iso ilmiö, ja tarjosi aiheesta artikkelia Kauppalehteen. Nenonen otti idean vastaan, ja Nurmen ennustus osui oikeaan: Aeron-tuoli on tällä hetkellä ikoninen toimistokaluste ja statussymboli.

”Sain kirjoittaa Kauppalehden erikoisliitteeseen laajalti arkkitehtuurista. Pyrin tuomaan esiin suomalaisille uusia ilmiöitä, ja minulle annettiin edellytykset kirjoittaa kansainvälisiä reportaaseja.”

Kansainvälinen työ korostui entisestään, kun Nurmi hyppäsi mukaan hollantilaisen Hans Ibelingsin perustamaan A10-arkkitehtuurijulkaisuun. Arkkitehdeistä ja tutkijoista koostuva monikansallinen kirjoittajakunta analysoi arkkitehtuuria laajasta eurooppalaisesta perspektiivistä.

Nykyään verkkolehtenä toimiva julkaisu on toistaiseksi ulkopuolisen tuen varassa, ja myös Nurmi etsii jatkuvasti lisää taloudellisia toimintaedellytyksiä työlleen lehden Suomen kirjeenvaihtajana.

”Olen ylpeä siitä, että Suomi on ollut esillä kannessa noin kerran vuodessa.”

Nyt 10 vuotta toiminutta Arkkivahti-blogiaan Nurmi kuvailee harrastukseksi, johon kirjoittaa ajatuksiaan spontaanisti, monesti useita kertoja viikossa. Blogissa hän ruotii arkkitehtuurikenttää eri puolilta: kilpailuita, rakennuspolitiikkaa, arkkitehtuuriuutisointia.

”Toivon silti, että voisin kehittää blogistakin jotain enemmän.”

Jos teksti aina editoidaan putipuhtaaksi, virtaviivaistetaan ja tiivistetään, kritiikin väri häviää.

Arkkitehtuuri koetaan kaikilla aisteilla

Entä mitä arkkitehtuurikritiikki käytännössä vaatii?

”Minua ei kiinnosta sellainen, että ajetaan taksilla kohteeseen, käväistään aulassa ja palataan kirjoittamaan juttu. On tärkeää olla fyysisesti läsnä, hahmottaa kohteet sisältä ja ulkoa”, Nurmi kuvailee.

Arkkitehtuuria voi lähestyä monesta kulmasta, kuten toiminnallisuuden tai esteettisyyden kannalta. Nurmi muistuttaa, että ympäristön tuoksut, valo ja värit, tuulen suunta ja paikallinen kulttuuri vaikuttavat kaikki arkkitehtuurin kokemiseen. Näitä asioita ei havainnekuvista löydy. Netin välityksellä ei päästä myöskään tunnetasolle.

”Jos rakennus tiloineen ja tunnelmineen nostattaa ihon kananlihalle, ollaan rakennustaiteen äärellä.”

Arkkitehtuurikriitikon työ on reissaamista, pensaikoissa tarpomista, paikkojen tutkimista säässä kuin säässä. Nurmi painottaa, että kritiikki edellyttää liikkuvuutta ja kentän seuraamista. Tällainen ote on kaukana arkkitehtuuri- ja designtoimistojen tiedotteisiin ja markkinointikuviin nojaavasta kirjoittelusta. Esimerkiksi Dezeen– ja Architizer-julkaisut koostuvat pitkälti toimistojen omista kaupallisista puffeista.

Päivälehdissä arkkitehtuurista kirjoittavat taas usein yleisjournalistit. Nurmen mukaan Suomessa ei riittävästi ymmärretä kokemuksen ja perehtyneisyyden merkitystä korkeatasoiselle arkkitehtuurijournalismille.

”On muodostunut hieman sellainen kulttuuri, että ammattilehdissäkin arkkitehdit kirjoittavat satunnaisesti lyhyitä tekstejä toistensa kohteista. Mutta tarvitaan vakituisia avustajia, joilla on tasainen, laajempi tuntuma ja jotka tekevät tiivistä yhteistyötä toimituksen kanssa.”

Hän muistuttaa, että kritiikki on aina tietyn ihmisen kirjoittamaa. Siihen kuuluu kirjoittajan oma, persoonallinen kirjoitustapa.

”Mutta jos teksti aina editoidaan putipuhtaaksi, virtaviivaistetaan ja tiivistetään, kritiikin väri häviää.”

Helsingin Sanomilla on arkkitehtuurinkin alalla erityisvastuu kansallisena toimijana. Nurmi peräänkuuluttaa lehdeltä koko maan arkkitehtuurikentän tarkastelua, sillä paikallislehtien resurssit eivät riitä alan kritiikkiin.

”Eikä Arkkivahtikaan joka paikkaan ehdi!”

Arkkitehtuurista Nurmi aikoo kirjoittaa ”niin kauan kuin henki pihisee”.

”Ehkä kaivan jossain vaiheessa vielä Olivetti Valentinen esiin ja kirjoitan myös fiktiota.”

 

TARJA NURMI

  • Helsinkiläinen arkkitehti ja arkkitehtuurikriitikko
  • Suunnittellut mm. Tuusulan rantatien osayleiskaavan, Kuopion ns. Turon kortteleiden alueen tulevaisuuden visioinnin sekä yksityistaloja
  • Kirjoittanut lehtijulkaisuihin A10, Arkkitehti-lehti, Kauppalehti, Betoni-lehti, Rakennuslehti, Helsingin Sanomat, Savon Sanomat, Aamulehti, Oris, Archithese, Domus
  • Arkkitehtuuriaiheisia kirjajulkaisuja mm. Finnish Architecture with an Edge (Maahenki 2013) sekä Uusi Helsinki, Det nya Helsingfrors, The Next Helsinki (Nemo 2015)
  • Tuonut Suomeen yhteistyössä Ympäristöministeriön kanssa Ruotsin Historiska museetin näyttelyn ”Luftangrepp – Uhka ilmasta” sekä toimittanut sen jukaisun
  • Kuratoinut suomalaista arkkitehtuuria esittelevän näyttelyn Saksan arkkitehtuurikeskukseen Berliiniin 2007. Kuraattorina Venetsian biennaalissa 2014 (Arkkitehtitoimisto Kirsti Sivén ja Asko Takala, Palazzo Bembo)

 

Kirjoittaja on helsinkiläinen musiikkikriitikko, kulttuuritoimittaja ja runoilija.

 

EDIT. 18.11.2017: Heikki Nenosen työnimike korjattu.

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook207Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone