Turun Kirjamessuilla 7.10.2017 ruodittiin nykyrunoutta ja sen kritiikkiä.

SARVin kirjallisuusjaoksen, Nihil Interit ry:n sekä Tuli&Savu -lehden järjestämä keskustelu runokritiikistä keräsi katsomon täyteen.

Keskusteluun osallistui kirjallisuudentutkija Siru Kainulainen ja kriitikot Miikka Laihinen sekä Mervi Kantokorpi. Kolmikkoa haastatteli Tukholman yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden didaktiikan yliopistonlehtori Outi Oja.

Oja aloitti keskustelun kysymällä, mitkä ovat runokritiikin alustoja nykypäivänä. Keskustelijat kokivat kanavat eri tavoin.

”Päivälehdet on edelleen yksi tärkeimmistä alustoista ennen kaikkea runouden tarvitseman näkyvyyden kannalta. Kritiikkiä ilmestyy paljolti muuallakin, ja esimerkiksi blogistien kirjoittavan myös kritiikkiä”, Kainulainen luettelee.

Mervi Kantokorven mukaan päivälehtien asema on laskenut paljon.

”Nykyisin tärkeimpiä runokritiikin julkaisijoita ovat Kiiltomato, Nuori Voima ja sen Kritiikki sekä Tuli&Savu. Joskus runoista kirjoitetaan tavalla, joka ei välttämättä ole runoudelle ja kirjallisuudelle hyväksi. Runous ja runoilijat kuitenkin tarvitsevat yhä päivälehtien näkyvyyttä”, hän sanoo.

Sanoma- ja aikakauslehtien välillä on kriitikkojen mukaan nähtävissä selkeä painotusero siinä, kuinka runokritiikkiä ja runoutta käsitellään.

”Ero on nähtävissä etenkin kritiikkien suhteen. Päivälehtien runokritiikissä rakennetaan paljon tarinaa ja juonellisuutta sekä teemaa. Kysytään mitä teoksessa sanotaan ennemmin kuin miten sanotaan. Hesarin vahva journalistinen ote ei mahdollista teoksen poetiikan käsittelyä syvällisemmin ja kokemuksellisesti”, Kantokorpi täsmentää.

Laihinen piti hyvänä asiana, että kriitikon on annettu esimerkiksi Turun Sanomiin kirjoittaa sellaista kritiikkiä kuin haluaa.

Painotusten suhteen hän on kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka runoilijoiden haastattelut poikkeavat prosaisteista tehtävistä jutuista.

”Runoilijat ovat leimattu vähälevikkisen kirjallisuuden edustajiksi. Jutut ovat usein uutisoivia, kuten esimerkiksi, että Jenni Haukion toimittama runokirja on myynyt paljon.”

Kritiikki on Laihisen mukaan muuttunut kaiken kaikkiaan enemmän esitteleväksi ja puffaavaksi.

Unelmakritiikillä on useita yleisöjä.

Unelmakritiikki ja -kriitikko

Seuraavaksi Oja johdatteli keskustelun kritiikin ja kriitikon mahdollisuuksiin. Keskustelijat kokivat lehtien tilaamien kritiikkien pituuden vaikuttavan negatiivisesti kritiikin sisältöön.

”Jos käytössä on 3 500 merkkiä, on lähes mahdotonta lähteä esimerkiksi kontekstualisoimaan yksittäistä teosta mihinkään laajempaan kokonaisuuteen, esimerkiksi tekijän aiempiin teoksiin”, toteaa Kantokorpi.

”Huomaan usein keskittyväni kritiikkiä kirjoittaessani siihen, että yritän herättää kiinnostusta ja innostusta. Haen teoksen ideaa ja pointtia. Katson olevani onnistunut, jos joku kertoo päättäneensä kritiikin kannustamana tutustua teokseen”, hän täydentää.

”1 500 merkkiä on pituutena aivan mahdoton, silloin en yleensä kirjoita laisinkaan. Esimerkiksi sitaatit ovat tärkeitä lampun sytyttäjiä, ja ne vaativat tilaa”, hän jatkaa.

Miikka Laihinen nostaa esille kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomadon, joka antaa kriitikkojen kirjoittaa juuri niin pitkästi tai lyhyesti kuin on tarve.

Ojan kysyessä pohtiiko kriitikko yleisöä kirjoittaessaan, vastaus tulee kuin yhdestä suusta.

”En ajattele yleisöä, mutta ajattelen ettei kaikkia tarvitse saada kiinnostumaan. Viime aikoina sen mahdottomuus on korostunut entisestään: yleisö on hajautunut todella paljon. Kirjoitan yleisesti runoudesta kiinnostuneille. Pituus määrittää lähtökohtaisesti sen, miten lähden kirjoittamaan teoksesta ja kuinka yksityiskohtaisesti”, Kainulainen kertoo.

Kantokorpi toteaa unelmakritiikillä olevan useita eri yleisöjä.

Vaikka pituus, julkaisualustat ja yleisön sirpaloituminen tuovat omat haasteensa kriitikolle, toivo ei ole kuitenkaan kadonnut.

”En herkeä yrittämästä sitä, että kirjottaisin myös niille lukijoille, joilta ei voi odottaa edes kiinnostusta runouteen”, sanoo Kantokorpi.

Entä millainen on unelmakriitikko?

Laihisen mielestä on tärkeää, että kaikenlaisille runouksille annetaan mahdollisuus.

”Mitään ei saisi automaattisesti sulkea niin sanotun ’hyvän runouden’ ulkopuolelle, kuten esimerkiksi riimillistä tai murrerunoutta”, Laihinen selventää.

”Yksi tärkeimmistä kriitikon piirteistä on myös se, ettei hän hyppää tekstissään liian nopeasti makukysymyksiin: onko teos hyvä vai ei, tykkääkö siitä vai ei?” Kainulainen sanoo.

Kantokorven mukaan olisi tärkeää linkittää teos ja teksti ympäröivään yhteiskuntaan ja tähän päivään.

”Hyvä kriitikko pystyy nostamaan lukukokemuksen tähän nykyaikaan ja vastaamaan kysymykseen, miten teos resonoi tämän ajan kanssa. Sitä lukijat usein kaipaavat”, hän toteaa.

Entä miten nämä kolme kritiikkoa tekevät työtään, eli kirjoittavat kritiikkiä?

Laihinen kertoi tekevänsä käsin tarkat muistiinpanot lukemisen ohessa, minkä jälkeen työstää toivotun pituisen tekstin tietokoneella. Kantokorpi ilmoitti lukevansa teokset moneen kertaan ja sotkevansa kirjat muistiinpanoillaan.

”Ensimmäisellä lukukerralla luen huolellisesti, palaan myös taaksepäin. Toisella lukukerralla kirjotan muistiinpanot suoraan tietokoneelle, minkä jälkeen kirjoitan tekstin”, Kainulainen avaa työskentelytapaansa.

Jos koko ajan toistellaan esimerkiksi, että runous vaikeaa, sitä alkaa uskoa. Tällainen lausahdus kumuloituu ja on itseään ruokkiva.

Nykyrunous kertoo mahdollisuuksista

”Kotimainen nykyrunous on monenlaista ja moniarvoista. Kielen potentiaali on nykyrunoudessa esillä. Siitä näkee mihin kieli ulottuu”, pohtii Kainulainen.

Näkemykset nykyrunoudesta heijastuvat myös kritiikkiin. Motiivit kentän seuraamiselle ja runokritiikin lukemiselle ovat selkeät.

”Viime aikoina myös runokritiikkiä lukemalla on päässyt seuraamaan, mitä kielessä tapahtuu ja voisi tapahtua”, toteaa kokeellisesta kotimaisesta runoudesta väitöskirjaa kirjoittava Laihinen.

”Kritiikkiä seuraamalla pysyy kartalla siitä, millasta kirjallisuutta julkaistaan. Kritiikkien lukeminen voi olla myös itseisarvoista, sillä ne voivat sanoa eri asioita samasta teoksesta”, sanoo Kainulainen.

Käsitys kritiikin kriisistä, kuolemasta saati runouden vaikeudesta saavat täystyrmäyksen.

”En ole ollut todistamassa kritiikin kuolemaa. Niin kauan kun on runoutta, on myös kritiikkiä. Joskus myös kuulee, että runokritiikit olisivat yhtä vaikeita kuin itse runous. Ei kuitenkaan pidä uskoa liian pitkälle vietyihin yksinkertaisuuksiin”, toteaa Laihinen.

”Jos koko ajan toistellaan esimerkiksi, että runous vaikeaa, sitä alkaa uskoa. Tällainen lausahdus kumuloituu ja on itseään ruokkiva”, Kainulainen sanoo.

Myös Kantokorpi kyseenalaistaa runouden vaikeuden, joka perustuu vahvasti nykyrunouden yksipuoliseen määrittelyyn. Hän pitää esimerkiksi runouden ja proosan yhteyttä tärkeänä ja pyrkii lukemaan kumpaakin mahdollisimman paljon.

”Vähälevikkinen runous ja proosa syöttävät toisiaan ja niitä ymmärtää paremmin toistensa kautta”, hän sanoo.

Lopuksi Kantokorpi toteaa saksalaisten romantikkojen hengessä, että ”runous on ihmiskunnan äidinkieli”.