En mielelläni palaisi – jälleen kerran – erääseen kriitikkoja askarruttavaan aiheeseen, joka tietyin väliajoin, joskin onneksi nykyisin yhä harvemmin, nousee esille. Sillä niin kauan kuin puhumme asiasta, ruokimme ilmiötä entisestään. Toivonkin, että tämä on viimeinen puheenvuoroni tästä murheenkryynistä, jota useat ovat kutsuneet kritiikin kriisiksi tai peräti kuolemaksi.

Joskus tuntuu, että jokin asia tai lause jää julkisessa keskustelussa pyörimään kuin vioittunut kela. Kritiikin kuolema on yksi tällainen useasti ja eri suunnista kuultu hokema, joka sakkaa jo pahasti. Vähän aikaa sitten Kirkko ja kaupunki -lehti nosti kriitikko Otso Kantokorven haastattelun otsikoksi lauseen ”Taidekritiikki on kuollut, suree Kirkko ja kaupungin kolumnistina aloittava Otso Kantokorpi”. Itse haastattelussa puhutaan myös yleisemminkin kulttuurijournalismin nykytilasta.

Mietin usein, kenelle me kriitikot haluamme tästä kriisistä ja kuolemasta hokea ja kertoa? Itsellemmekö, kollegoille vai kenties maksaville, juttuja tilaaville tahoille? Mikäli haluamme herättää keskustelua, mennään pahasti metsään. Kuolema on päätepiste, josta harvoin enää saadaan rakentavaa keskustelua aikaiseksi.

Se, että kulttuurijournalismi suosii henkilölähtöisiä juttuja ja kritiikki kärsii klikkitilastoja tuijottavana aikana, ei tarkoita sitä, että peli olisi menetetty. Suomessa on vielä ainakin kaksi pelkästään kritiikille omistettua julkaisua (verkkolehti Kiiltomato sekä Nuoren Voiman Kritiikki). Kaksi on paljon enemmän kuin nolla.

Tämä kertoo, että kritiikki on korkeintaan pahoin kaltoin kohdeltu tekstimuoto, jota osa on julistamassa suureen ääneen kuolleeksi ennen aikojaan.

Liekö toista ammattikuntaa, joka näin ahkerasti on sahaamassa omaa jalkaansa? Kritiikin kuolemaa toistelevat eivät ymmärrä, että vaikuttavat välillisesti myös kritiikkejä ostavien tahojen mielikuviin ja vaikeuttavat kollegojensa työllistymistä – puhumattakaan alalle pyrkivien mahdollisuuksista myydä ensimmäisiä juttujaan. Tai vielä pahempaa: eivät välitä.

On myös epäreilua, että me, jotka koemme kritiikin olevan elossa, joudumme alati kohtaamaan väitteitä, joiden mukaan se ei sitä olisi.

Mikäli kritiikistä jotakin on kuollut, niin sen vanhanaikainen muoto, johon yhdistetään usein perinteinen sanomalehtimuoto, vahva arvottaminen sekä norsunluutornimainen elitismi. Kritiikki on 2000-luvun puolella monipuolistunut. Ja sen, ettei kaikkia tekstejä välttämättä enää edes tunnista kritiikiksi, pitäisi olla hyvä asia.

On ironista, että juuri kriitikkoja, joiden tulisi kyseenalaistaa eri näkökulmia, vaivaa tämän asian tiimoilta usein puusilmäisyys; kritiikin kuolemasta kohkaavat eivät syystä tai toisesta kykene näkemään kritiikkiä laajana instituutiona ja journalismin muotona. On vanhanaikaista ajatella, että siinä missä koko media-ala muuttuu ja tehtävänimikkeet monipuolistuvat, kritiikko pysyisi samanlaisena kuin 1980-luvulla ja lahoaisi seisovassa vedessä eristyksissä eläväisestä ja muuttuvasta mediaympäristöstään.

Loistavana esimerkkinä kritiikin ja kriitikon työn muutoksesta on viime aikoina ollut Kantokorpi itse. Hänen tekstinsä Kirkko ja kaupunki -lehdessä yhdistävät kolumnin ja kritiikin piirteitä. Myös paljon kohkattu Osmo Rauhala -gate osoittaa, että kriitikolla on oma tärkeä paikkansa. Kiistasta uutisoitiin Helsingin Sanomissa ja sille sikisi pian oma vastine.

Myös Kantokorpi on ylläpitämässä sekä luomassa uusia tapoja tehdä kritiikkiä ja puhua taiteesta. Se ei kerro kuolemasta, vaan elämästä.

Jaa artikkeli:Share on Facebook141Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone