Kulttuurijournalismi Suomessa -seminaarin esitelmissä, paneeleissa sekä yleisön puheenvuoroissa kyseltiin erityisesti alan koulutuksen perään. Pelkät toimittajan opinnot eivät takaa tasokasta kulttuurijournalismia.

Tiistaina 11.9. Helsingissä pidetyssä eduskunnan poliitikkojen ja taiteilijoiden Arkadia-seuran seminaarissa tarkasteltiin kulttuurijournalismin nykytilaa sekä tulevaisuutta Suomessa. Tilaisuus oli jaettu kahteen osaan laajemman teeman mukaan. Ennen taukoa käsiteltiin kulttuurijournalismin nykytilaa ja tauon jälkeen alan ja etenkin sen koulutuksen tulevaisuutta.

Seminaari alkoi Tampereen ja Göteborgin yliopistossa työstentelevän tutkijan Maarit Jaakkolan esitelmällä.

Jaakkola jakoi kulttuuria ja taidetta käsittelevän puheen kuuteen eri tasoon. Nämä ovat taide- ja kulttuurijournalismi (Art Journalism), kulttuurijournalismi (Cultural Journalism), kulttuurinen journalismi (Journalism On Culture), kulttuurinäkökulmainen journalismi (Journalism With a Cultural Approach), pseudo-journalismi (PseudoJournalistic Communication) sekä ei-journalismi (Other Intermediary Communication).

Ensimmäiseen ryhmään kuuluu taidetta koskevat tekstit, kun taas kulttuuriseen journalismiin kuuluvat muun muassa lehtien life style -jutut. Muut kuin mediaorganisaatioiden piirissä tuotetut tekstit ovat pseudo-journalismia ja viimeisimpään kategoriaan (ei-journalismi) laskettiin erilaisissa sosiaalisissa medioissa käydyt keskustelut.

Jaakkolan mukaan kulttuurijournalismin ja kriitikin tutkimus on lisääntynyt viime vuosien aikana. Tutkimuksen haaste on hänen mielestään kentän moninaisuudessa: kulttuurijournalismi käsitteenä ei edusta tiettyä yhtenäistä kenttää, vaan moniin eri suuntiin hajautuneita toimijoita ja medioita.

Myös kulttuuritoimittajat ovat tutkimuksen mukaan perin moninainen ja järjestäytymätön ammattikunta. Hajontaa on niin koulutustaustoissa kuin ammatti-identiteetin kokemisessa. Osa toimittajista kuuluu journalistiliittoon, osa Suomen arvostelijain liittoon tai muuhun ammatilliseen järjestöön.

”Juttudiversiteetti kapenee koko ajan. Meillä ei aina ole vaadittua rohkeutta.”

Medioiden, tekijöiden ja yleisön hajonta

Päivän ensimmäiseen paneeliin osallistui Jaakkolan lisäksi Ylen uutispäällikkö Ilmari Kontio sekä kansanedustaja Satu Hassi (vihr). Keskustelua moderoi kulttuuritoimittaja Paula Holmila.

Paneelin keskiöön nousi nopeasti kulttuuri- ja taidelehtien nykytilanne sekä toimintaedellytykset ja -mahdollisuudet. Moni yhtyi Jaakkolan näkemykseen siitä, että kulttuurjournalismissa on hajontaa. Tämän vuoksi myös keskustelu muuttuu haasteelliseksi.

Yleisöpuheenvuorossa Teatteri&Tanssi+Sirkus -lehden päätoimittaja Minna Tawast kysyikin osuvasti, milloin puhutaan taide- ja milloin kulttuurijournalismista.

”On hyvä muistaa, että on monenlaisia lehtiä. Yleislehdet ponnistavat journalismin pohjalta, ja heidän tehtäväkseen on klassisesti luettu esimerkiksi kansan valistus. Heillä on tietty myös ajankohtaisuuden vaatimus. Sitten on taidelehtiä ja muita aikakauslehtiä, joissa ensisijaisesti tärkeintä on taide ja aihe, josta kirjoitetaan”, täsmensi Jaakkola.

Lehtien toimintaedellytykset ovat erilaisia, mikäli vertaa esimerkiksi sanomalehtiä erikoistuneisiin aikakausmedioihin.

”Kulttuurjournalismia on paljon ja se voi aika hyvin esimerkiksi Ylessä tai Hesarissa. Mutta taidelehtien tilanne on aivan toinen”, Tawast huomautti.

Nykyisin, lehtien siirryttyä aiempaa laajemmin verkkoon, kävijätiedot ovat nousseet menestyksen mittariksi. Klikkijournalismi sekä yksittäisten juttujen kävijätilastojen tuijottaminen herättivät ajatuksia puolesta ja vastaan.

Missä määrin kulttuurijournalismin täytyy vastata lukijoiden tarpeisiin?

Aihe herätti myös pohdintaa siitä, kenelle kulttuuritoimittaja juttunsa kirjoittaa tekee. Kuten aiemmin huomattiin, valtamedioiden yleisö on jo lähtökohtaisesti erilainen kuin pienessä taidelehdessä.

”Jonkinlaiseen kattavuteen pyrittiin 1980-luvulla. Nykyisin se on mahdollista vain verkossa: siellä on tilaa julkaista sekä pohjustavia juttuja että analyyttisempiä”, Holmila totesi.

Klikkien seuraamisella nähtiin myös huonoja vaikutuksia: ”Juttudiversiteetti kapenee koko ajan. Meillä ei aina ole vaadittua rohkeutta kokeilla”, Kontio aloitti.

”Pelko on menestymisen suurin este: mikäli katsotaan ja pohditaan liikaa sitä, mistä jutusta voisi tulla klikkihitti, voidaan jättää tekemättä jokin oikeasti mielenkiintoinen juttu. Siinä häviävät kaikki tahot.”

Helsingin Sanomien toimitussihteeri Pirkko Kotirinta piti kulttuurijournalismin ensisijaisena ongelmana uusien yleisöjen löytämistä.

”Printtien sivut eivät yksinkertaisesti enää riitä kaikille uusille lajeille, jutuille ja kritiikeille. Verkossa on tilaa, mutta mistä yleisö löytää jutut?” hän summasi.

 

Kulttuurijournalismin maisteriopinnot

Tauon jälkeen pohdittiin koulutusta. Tampereen yliopiston tiedotusopin professori Janne Seppänen aloitti keskustelun kulttuurijournalismin tulevaisuudesta pohtimalla esitelmässään alan koulutuksen tulevaisuuden näkymiä.

Seppänen ehdottaa kulttuurijournalismin maisteriopintojen kokonaisuutta, joihin voisi hakea suoraan oman alan opinnoista. Näin esimerkiksi taidehistoriaa opiskellut humanististen tieteiden kandidaatti voisi hankkia journalistisen osaamisen ja työkaluja aiemman tiedon sekä viestinnän yhdistämiseen syventävistä opinnoista.

”Kun kandi- ja maisteriopinnot erotetaan entistä enemmän toisistaan, se luo rakenteelliset edellytykset tämänkaltaiselle kulttuurijournalismin koulutukselle”, Seppänen kertoo.

Venäjällä toimittajien ja kriitikoiden osaaminen ja taiteenalan tuntemus tulee taidekoulutuksen puolelta.

Tällä hetkellä kulttuurijournalismin koulutusta ei ole vakinaisesti tarjolla. Viestintää voi opiskella muun muassa Helsingissä, Tampereella sekä Jyväskylässä.

Jaakkolan mukaan Pohjoismaissa oli kaiken kaikkiaan vähän tarjolla kulttuurijournalismin opetusta, lähinnä yksittäisiä kursseja. Kulttuuri on kuitenkin ollut opiskelijakyselyissä lähes poikkeuksetta kolmen kiinnostavimman aiheen joukossa.

Seppänen listaa kolme kulttuuritoimittajalle tärkeää taitoa: substanssin-, yhteiskunnan sekä journalistinen tuntemus. Taiteesta ja kulttuurista kirjoittavan toimittajan on oman erityisalansa lisäksi tunnettava hyvin yhteiskunnallinen tilanne, eli osattava sijoittaa aiheensa joko historialliseen tai nyky-ympäristöön.

Lisäksi toimittajan on tiedettävä paikkansa journalistisella kentällä, sillä ilman tällaista itsereflektion kautta tulevaa tietämystä hän ei Seppäsen mukaan tunne omia rajojaan eikä voi tietää, mitä tekee.

Iltapäivän viimeinen paneeli jatkoi keskustelua kulttuuritoimittajan välttämättömistä taidoista sekä vaadittavasta koulutuksesta. Toiseen paneeliin osallistui Seppäsen lisäksi SARVin puheenjohtaja Maria Säkö, Pirkko Kotirinta sekä kansanedustaja Sanna Lauslahti (kok).

Teatterikriitikko Kirsikka Moring huomautti, että Itä-Euroopassa ja esimerkiksi Venäjällä toimittajien ja kriitikoiden osaaminen ja taiteenalan tuntemus tulee taidekoulutuksen puolelta, ei suinkaan journalismin opinnoista. Suomessa mennään yhä journalismi edellä kulttuuritoimittajan pestiin.

Myös Säkö piti taidelähtöistä tulokulmaa hyvänä ja kaikkia hyödyttävänä koulutuspolkuna.

”Se rauhoittaa taiteilijoita kun he tietävät, että kriitikolla on jonkinlaista tietämystä taiteen tekemisen prosessista. Tällöin pelko sen suhteen, mitä kritiikeissä kirjoitetaan, on huomattavasti pienempi.”

Vuodesta 2013 lähtien on Suomen kulttuurirahasto on järjestänyt kaksi kulttuurijournalismin mestarikurssia, jolla keskitytään kouluttamaan kulttuurijournalismin osaajia. Holmilan mielestä koulutusta ei tule kuitenkaan jättää täysin säätiöiden varaan, vaan se olisi korkeakoulujärjestelmän vastuulla.

Paneeli oli yksimielinen kulttuurijournalismin vakituisen koulutuksen saamisen tarpeellisuudesta. Pelkkä journalistinen opetus ei kuitenkaan riitä, vaan monitieteisyys ja taidelähtöisyys nähtiin oleellisena osana tulevaisuuden koulutusta.

Jaa artikkeli:Share on Facebook15Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone