Käsitys ”totuudenjälkeisestä aikakaudestamme” on levinnyt kaiken maailman mediasisällöistä aitoon journalismiin ja yleiskieleen. Julkisen sanaston muutos paljastaa aikakauden keskeisiä huolia. Toisaalta käyttämämme käsitteet ohjaavat ajatteluamme ja toimintaamme uusissa olosuhteissa.

”Totuudenjälkeisyys”, ”vaihtoehtoiset totuudet” ja ”valeuutiset” sekä maailmanpolitiikassa käytetty ”informaatiovaikuttaminen” kuuluvat nykyisen journalismin ja julkisen keskustelun käsitteelliseen vakiokalustoon.

Totuus on kuitenkin sekä filosofisena käsitteenä että käytännön ohjenuorana helppo kohde sen väärinkäyttäjille – käyttivät he sanaa vilpittömässä tiedollisessa tarkoituksessa tai vaikkapa propagandistisiin tarkoituksiin. Ongelma ulottuu uutisjournalismista mielipiteellisten pääkirjoitusten kautta aina taide- ja kulttuurikritiikkiin asti.

Kotimaisia esimerkkejä ensin mainitusta löytyy MV-verkkolehden kaltaisista suoranaisen valheellisista ja demagogisista julkaisuista aina sosiaalisen median tietämättömiin, pelokkaisiin tai rahanahneisiin trollipäästöksiin. Viattomammin: myös kritiikkiä kirjoitetaan Suomessa huomioimatta varmennettavia paikkansapitävyyksiä.

Ulkomailta tuoreimpia ja maailmanlaajuisesti vakavammista tapauksista kuullaan Venäjän ja Yhdysvaltain presidentilliseltä tasolta. Sananvapautta rajoitetaan ja kiistämättömiäkin tosiasioita vääristellään häikäilemättä. Turkin diktatorinen ote aiemmin vapaammasta sanasta sekä Euroopassa Puolan ja Unkarin yhtä lailla suoranainen sensuuri nostavat rumaa päätään. Suomen julkisessa keskustelussa totuutta on yritetty rajoittaa valtiovallan ja verovaroin tuetun median uutisjohdon toimesta.

Sensuuriakin vakavampaa huolta aiheuttaa totuuden käsitteen ymmärtäminen väärin.

Totuus ei silti ole joutunut kriisiin ainoastaan näiden ilmiöiden takia. Suurempi syy sen arvioinnin hankaluuteen piilee totuuden käsitteessä itsessään. Sitä tuleekin tutkia ja tarkastella, jotta ”totuudenjälkeisyys” ei normalisoituisi journalistisessa kielessä ja ihmisen mielessä. Siitä on vaarassa tulla vallitseva puhetapa sekä journalistinen arviointikriteeri yhtä lailla politiikan kuin taiteen journalistisessa esittämisessä ja tutkimuksessa.

Entä kuinka liberaalin sivistysdemokratian prosessia voitaisiin pitää yllä ilman yhteisymmärrystä perusasioista? Kuinka voimme tavoitella yhteisymmärrystä, joka ylittää ryhmäuskomukset? Elämme kaikki kuitenkin yhteisessä todellisuudessa, josta olemme vuosituhansia tarvinneet totuudenmukaista tietoa jo pelkästään selvitäksemme elossa.

Myös niin sanotut mielipide-erot ja julkisen keskustelun erimielisyydet edellyttävät taustakseen tietoa. Ajankohtaisasioissa tehtävä lankeaa journalismille sekä sen tutkimukselle. Myös tulkinnallisuudeltaan monimutkaisemmat kulttuurikritiikit ovat osa samaa todellisuutta, jonka moniarvoisuudessa dialogisuus pysyy olennaisena osana.

Haluammehan keskustelun säilyvän keskusteluna. Sitä seuraavat askeleet johtavat riitelyyn ja väkivaltaan.

Miksi ”totuus” ei riitä

Sensuuriakin vakavampaa huolta aiheuttaa totuuden käsitteen ymmärtäminen väärin, erityisesti muuten tosissaan otettavien journalistien joukossa. Valehtelemisen, propagandan ja harhaanjohtamisen käsitteet näet menettävät merkityksen ilman jonkinlaista käsitystä totuudesta.

Samasta syystä niin sanottu akateeminen tai filosofinen relativismi kumoaa ajatuksena itsensä. Jos ”kaikki käy” totuudesta, myös relativistien väittämät kuuluvat ainoastaan puheenparsien joukkoon. Puhe ja kirjoitus irtautuvat todellisuudesta.

Amerikkalaisista oikeusistuimista tuttu vala ”koko totuus ja ainoastaan totuus” ei tietoteoreettisesti eli filosofisesti, saati käytännössä, ole mahdollista inhimillisesti edes parhaalle journalistille. Sama kritiikki pätee myös journalistiseen vaatimukseen ”pelkistä tosiasioista”. Taide- ja kulttuurikriittinen journalismi ei siis yksin kärsi väistämättömästä inhimillisestä tulkinnallisuudesta.

Vahvistetutkin tosiasiat eli ”yksittäiset totuudet” ovat helposti käytettävissä myös epäilyttäviin ja jopa vaarallisiin tarkoituksiin. Ihminen – ei edes journalisti tai kulttuurikriitikko – pysty kattamaan koko tapahtumaa tai ilmiötä ilman tulkintaa ja faktantarkistusta kollektiivisesti. Tässä tieteellisesti ja empiirisesti todennettu esimerkki:

Psykologisessa kokeessa käsikirjoitetaan ja lavastetaan pankkiryöstö. Viisi koehenkilöä on valittu tämän dramatisoidun rikoksen välittömiksi silminnäkijöiksi. He seuraavat vierestä, kuinka ryöstö toteutetaan ja rosvot pakenevat paikalta autoillaan. Tapahtuma tallennetaan videolle niin, että kuvassa näkyvät konnien lisäksi kaikki koehenkilömme.

Testitilanteen jälkeen silminnäkijöitä pyydetään kuvailemaan yksityiskohtaisesti kaikki näkemänsä. Heidän vilpittömät kertomuksensa tästä yhdestä ja samasta tapahtumasta poikkeavat toisistaan merkittävästi. Yksi muistaa rosvoja olleen kolme, toinen väittää heitä olleen neljä. Pakoautojen liikkeistä, väreistä ja ajosuunnista on erimielisyyksiä.

Olisi akateemisesti – varsinkin kulttuurintutkimuksen piirissä – muodikasta todeta, että kaikilla testitilanteen silminnäkijöillä on niin sanottu oma totuutensa tapahtuneesta. Tämä tukisi niin sanotun ”totuudenjälkeisen aikakauden” todenmukaisuutta.

Voimme kuitenkin tarkistaa testitilanteen tapahtumien todellisen kulun käsikirjoituksesta sekä videotallenteesta. Silminnäkijöiden vilpittömät lausunnot osoittautuvat virheellisiksi.

Aistimme ja aivomme johtavat meitä harhaan. Erilaisia kognitiivisia eli tiedollisia vinoumia on tunnistettu psykologiassa lukuisia. Tositilanteissa meiltä usein puuttuu tallenteen kaltainen objektiivinen ja mainitun testin perusteella myös totuudellisuuden vertailukohta.

Toimittajat ilman rajoja -järjestön kartta sananvapauden tilanteesta eri maissa vuonna 2017. Kuva: Reporters sans frontieres, rsf.org.

Taide- ja kulttuurijournalismissa tulkinnallisuuden aste kyseisestä kohteesta on suurempi kuin uutisjournalismissa. Siksi Journalistin ohjeissa mainittu totuudenmukaisuus vaatii asteittaisuutensa selvittämistä. Jos ”totuutta” ei ole, voimme pyrkiä huolellisesti ja epäilevällä asenteella kuitenkin totuudenmukaisuuteen – omat intressimme vaikkapa kritiikissä paljastaen.

Journalistista tiedonhankintaa nimittäin häiritsevät samat kognitiiviset vinoumat – mielipiteellisissä kritiikeissä ja pääkirjoituksissa tietysti enemmän. Kun niihin lisätään journalismin riippuvuus toisen käden tietolähteistä, käsitteellistämistapojen moninaisuus sekä ajatteluumme vaikuttavat ideologiat ja intressit, totuudellinen tieto näyttää muuttuvan loogisesti mahdottomaksi ”näkökulmattomaksi näkökulmaksi”.

Ikään kuin journalistikriitikolla olisi maailmaan tai teokseen sen ulkopuolinen ”jumalan näkökulma”. Millä perusteilla journalistinen raportti – ”totuutta” esittävä uutinen, saati arvioiva taidekritiikki – voisi sitten vastata vaikkapa samankaltaisuuden merkityksessä sen ulkopuolista todellisuutta?

Universaaliin matematiikkaan perustuvan luonnontieteenkään mukaan todellisuus ei ole valmiiksi – ikään kuin itsestään – jakautunut esimerkiksi uutisten muotoisiin palasiin, saati laajemman journalistisen kokonaisraportin tai kriittisen eli tulkinnallisemman tekstin kaltaisiin kokonaisuuksiin. Kun psykologisen esimerkkimme yksittäinen todistajanlausuntokin on ongelma, kuinka tavoitella tai arvioida journalistista kokonaisraporttia ja sen totuudenmukaisuutta.

Totuus venyy eri suuntiin

Totuuden käsite onkin parempi ymmärtää yksittäisen väitelauseen tarkkuutena, ja erottaa se kokonaisraportin totuudenmukaisuudesta. Ehdotus on sekä tiedollinen että eettinen. Totuudenmukaisuuden tulee perustua tosiasioihin eli lauseenmuotoisiin totuuksiin.

”Totuus” tarkkuutena tarkoittaa yksittäistä tosiasiaväitettä. Totuudenmukaisuus koskee koko raporttia, kritiikkiä tai muuta journalistista tuotetta. Onneksi todellisuus itsessään vastustaa siitä sanottavia valheita, mutta tämä erottelu jää ihmisten parissa journalistien ja kriitikoiden työksi.

Heidän eli meidän tehtäväksemme jää tulkita todellisuutta mahdollisimman totuudenmukaisesti sekä uutisissa että arvottavimmissa eli kritiikin kaltaisissa raporteissamme. Yksittäisiä faktoja kun voi käyttää lähes minkälaisia tarkoitusperiä palvelemaan – kuten nykyään näköjään valtioitaan johtavat miehet ”suurvaltojaan” eli omaa valtaansa kasvattaakseen tekevät.

Tässä on kriitikoille ja muille journalisteille suuri faktuaalinen ja tulkinnallinen haaste, eli syvällisemmän harkinnan paikka.

Yksittäisten ”totuuksien” tai ”tosiasioiden” sijasta heidän tulisikin ymmärtää kokonaisraporttinsa konteksti paremmin. Myös kirjallisuus- ja muussa taidejournalismissa arvion pitää perustua todelliseen esineeseen, jonka kokemiseen myös mielikuvitus ja arviointikyky luonnollisesti liittyvät. Niiden rooli pitää vain tehdä journalistisessa tekstissä läpinäkyväksi. Taidekritiikilläkin on loppujen lopuksi luonnollinen fyysinen kohde, jota tulkitaan ja arvioidaan.

Relativistinen ajattelu osuu oikeaan siinä, että ihmisillä on erilaisia uskomus- ja käsitejärjestelmiä, joiden perusteella jäsennämme maailmaa. Vladimir Putin ja Donald J. Trump saattavat hyvinkin tuumia vallantahtonsa ja valheittensa olevan totta ja oikein. Sellaisiksi ne kuitenkin jäävät vain heidän kokemuksessaan. Todellisuus puhuu toista kieltä: sen tapahtuma, ilmiö tai inhimillinen tekele ei ole sellaisenaan monen oppineen mielestä kokonaan katettavissa.

Siksi journalismin kaikissa muodoissa ”totuus” pitää erottaa ”totuudenmukaisuudesta”.

Journalistisen tulkinnallisuuden takia taidekritiikki kaivannee tiedollista taustatukea enemmän kuin monet muut journalismin muodot.

Filosofisessa mielessä totuus venyy ja muovautuu käsitteenä eri suuntiin. Ihminen tuottaa ”totuuksia” maailmaan, joka inhimillisen tiedon piiriin mahtuvana todellisuutena on tietävän henkilön kanssa vuorovaikutuksessa – esimerkiksi kriitikko käsittelemänsä teoksen kanssa niin kuin fyysikko havaittavan tai matemaattisesti oletetun aineen kanssa.

Totuudenmukaiseen kokonaisraporttiin liittyy tiedonhankkijan tulkintaa kaikissa tilanteissa. Siihen kuuluu potentiaalinen erehtymisen riski niin kuin kaikessa inhimillisessä toiminnassa, sekä avoimuus oman kritiikkinsä kritiikille toisilta.

Molemmissa ”ideat” tulevat mieleen ja tehdään tosiksi prosessuaalisesti. Uutisjournalismissa ja tieteessä – mutatis mutandis – prosessi tarkoittaa todentamista ja varmentamista; taidekritiikissä esimerkiksi toimittajan ammattitaitoa, kokemusta alastaan.

Totuuden käsitettä venyttämällä prosessi tuottaa parhaimmillaan totuudenmukaisen raportin. Tutkimustieto tulee joka tapauksessa kirjoittaa läpinäkyväksi myös suurille yleisöille – päättäjille ja kansalaisille –, jotta he paremmin osaisivat tehdä tärkeitä ratkaisuja ja ymmärtää saamaansa tietoa.

Journalistisen tulkinnallisuuden takia taidekritiikki kaivannee tiedollista taustatukea enemmän kuin monet muut journalismin muodot. Siksi kriitikon pitää ”totuuksien” lisäksi kiinnittää erityishuomiota raportin totuudenmukaisuuden asteittaisuuteen.

Totuudenmukaisuus tavoitteena

Journalismiin sopiva arkielämän skeptisismi – toisin kuin epäilyn teoreettinen filosofinen vastine – ei koske niinkään banaaleja tosiasioita. Niistä on harvoin erimielisyyksiä. Sen sijaan journalistin tehtävä vaatii enemmän kuin toteamuksen siitä, että lentokone on tullut ammutuksi alas tai uusi kirja on ilmestynyt.

Käsitteiden venyvyydestä seuraa, että totuudenmukaisuuskaan ei ole kiinteämerkityksinen monoliitti. Sitä voi kuitenkin tarkastella journalistisen tiedon hankinnan ja esittämisen kautta – toistaiseksi parhaimmiksi osoittautuneita käytäntöjä ohjaavana arvona ja tavoitteena. Yleisöjen näkökulmasta sama mahdollistaa raportin totuudenmukaisuuden arvioinnin, kunhan käsite ensin selvennetään.

Avain totuudenmukaisuuden ymmärtämiseen löytyy sen asteittaisuuden tunnistamisesta ja käsitteen kehittämisestä. Tämä ei riipu alati muuttuvista julkaisualustoista, sillä tietoa esitetään monin tavoin. Totuudenmukaisen tiedon tuottamisen ja sen arvioinnin avuksi tarvitaan kuitenkin asteittaisuuden huomioivat kriteerit.

Esimerkiksi Journalistin ohjeissa ainoana vahvana tiedollisena imperatiivina mainitaan nimenomaan totuudenmukaisuus. Käsitteelle ei kuitenkaan tarjota minkäänlaista selvennystä tai tarkennusta. Käsitteellä on monet Januksen kasvot:

Ensinnäkin potentiaalinen totuudenmukaisuus on tavoite, jota kohden journalisti tiedonhankinnassaan tähtää – oli kyse sitten niin sanotusti tosiasiallisesta uutisesta tai mielipiteellisestä eli arvioivasta kirjoituksesta. Keskeistä roolia näyttelee tällöin prosessuaalinen tiedonhankinnan menetelmä, jollainen on kehitetty väitöskirjassa Journalismin objektiivisuus: pragmaattinen tieto ja relativismin haaste moniarvoisessa maailmassa (Aki Petteri Lehtinen 2016, ks. http://ethesis.helsinki.fi/).

Journalisti joutuu myös usein tyytymään valikoituun ja tulkittuun totuudenmukaisuuteen kokonaisraporttia laatiessaan. Taidekriitikolle tämä haaste näyttäytyy suurempana. Siitä ei seuraa, että kaikki ”totuudet” olisivat yhtä paikkansapitäviä. Tämä tulee journalistien yhtäältä sisäistää ja toisaalta läpinäkyvästi artikuloida yleisöilleen luottamuksen vuoksi.

Kolmas tekijä liittyy kritiikin tai raportin laatimiseen. Totuudenmukaisuuden asteittaisuus antaa vapauksia esittää (representoida) sama tapahtuma tai ilmiö totuudenmukaisesti eri tavoin erilaisilla muuttuvilla media-alustoilla. (Ks. esittämisestä Tarja Knuuttilan ja Lehtisen toimittama antologia Representaatio, Gaudeamus 2010).

Tiedonhankintavaiheessa on myös huomioitava yleisöjen vastaanottama totuudenmukaisuuden aste, ja tämä jää journalistin tai kriitikon vastuulle. Kaikkia ihmisiä ei voi vakuuttaa tutkitusta ja todennetusta tiedosta. Haaste on jo tiedonhankintavaiheessa huomioitava. (Aiheesta on luettavissa viestintäammattilaisten kirjoittamia blogeja osoitteessa etiikka.fi.)

”Totuudenjälkeisenä aikakautena” tarvitaan kipeästi siirtymistä totuudenmukaisuuden aikakauteen.

* * *

Totuudenmukaisuus ”totuudenjälkeisenä aikana” ansaitsee tätä ehdotusta tarkempaa analyysiä, jota myös kriitikot voivat käyttää työssään. Kritiikin Uutiset ja tämän kirjoittaja ottavat mieluusti tarkentavia ehdotuksia vastaan.

Kirjoittaja on journalisti ja valtiotieteiden tohtori, joka tutkii totuudenmukaisuutta Journalistisen kulttuurin edistämissäätiön ja Helsingin Sanomain Säätiön apurahoituksella.