Mitä on kulttuurijournalismi? Entä kritiikin rooli kulttuurijournalismissa? Näitä kysymyksiä tulee miettineeksi, kun lukee Suomen Kulttuurirahaston rahoittaman Kulttuurijournalismin mestarikurssin tuloksena syntynyttä Jotkut taas väittävät -antologiaa. Kyseessä on kurssin käyneiden opiskelijoiden kirjoitusten kokoelma. Mukana on laaja kirjo aiheita: antologia kuljettaa Johanna Tukiaisesta kirjallisuuden, kokeellisen musiikin ja tanssin kautta kulttuurisen omimisen ja rodullistamisen kysymyksiin.

Tekstien parissa viihtyy pitkään ja näkökulmat ovat usein elähdyttäviä. Juhani Karila kirjoittaa liikuttavan artikkelin jäniksen kuolemasta ja eräkirjallisuudesta. Janne Sundqvist kysyy Aalto-yliopiston elokuvakäsikirjoittamisen professorin Iiro Küttnerin henkilökuvan kautta fiktion ja faktan rajaa. Sini Kuvaja miettii mikä erottaa kylähullun performanssitaiteilijasta ja Outi Kaartamo rinnastaa runoilija Edith Södergranin laulaja Kikkaan.

Mestarikurssilla opiskelijat perehtyvät kulttuurijournalismin eri muotoihin. Koulun opettaja, Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen entinen esimies, Jaakko Lyytinen on suunnitellut kurssin sisältöä yhdessä mentoreiden, toimittajat Minna Joenniemen ja Veera Luoma-ahon kanssa. Kurssilla on vieraillut alan ammattilaisia puhumassa opiskelijoille omasta työstään. Olin itsekin mukana kritiikkipäivässä yhdessä Helsingin Sanomien musiikkikriitikko Vesa Sirénin ja Turun Sanomien kulttuurin esimiehen Tuomo Karhun kanssa. Kurssilla oli mukava ja keskusteleva tunnelma. Opiskelijat tuntuivat osallistuvan opetukseen aktiivisesti ja paneutuvan työhönsä tosissaan.

Jotkut taas väittävät on tyylikäs kokonaisuus. Itse luen sitä painettuna versiona. Julkaisuun voi tutustua myös verkkosivuilla, joilta löytyy painettua lehteä runsaammin luettavaa. Minulla ei ole kannettavaa tietokonetta pienempää laitetta käytössäni, mutta sivuilla surffaillessa tulee tunne, että ne toimisivat mukavasti vaikkapa älypuhelimen ruudulta koettuna.

Ehkä kritiikki on olemukseltaan hyvin syvällisesti jotain muuta kuin perinteinen journalismi, edes kulttuurijournalismi.

Vaikka kokonaisuus on monelta osin erinomainen, sitä lukiessa tulee kuitenkin tunne, että kriitikkona seison jollakin toisella kentällä kuin nämä journalismin mestarit. Ja ehkä näin onkin. Ehkä kritiikki on olemukseltaan hyvin syvällisesti jotain muuta kuin perinteinen journalismi, edes kulttuurijournalismi.

Jotkut taas väittävät -antologia on osoitus siitä, että nykyjournalismi vaatii draaman kaaren hallintaa. Antologian kirjoittajat osaavat kehystää tarinansa siten, että jännite säilyy alusta loppuun. Jutuissa esiintyvät ihmiset kuvataan kiinnostavalla ja elävällä tavalla. Lauseet ovat puhtaita ja selkeitä. Myös mielikuvitusta on uskallettu käyttää. Antologian – vai pitäisikö sanoa lehden – pääkirjoitus on hauska ja oivaltava sadun muotoon kirjoitettu lyhyt juttu, jossa eläinhahmojen kautta kiteytetään yksi viime vuoden puhutuimmista kulttuurijournalismin teemoista, kulttuurinen omiminen.

Varsinaisten juttujen rinnalla antologian antoisimmiksi osuuksiksi nousevat kirjoittajien omat esittelyt. Niiden kautta pääsee tutustumaan niihin käsityksiin, joita kirjoittajat liittävät kulttuurijournalismiin; Journalismi on tarinaa. Se on unohtuneen historian esiin kirjoittamista. Jutuissa pitää olla hyvä alku, vaikka loppu ontuisikin. Kulttuurijournalismi kertoo, mitä taide voi saada aikaan. Kulttuurijournalismi kuvaa ilmiöitä. Se kertoo myös ihmisistä ilmiöiden takana ja näkee taiteilijan.

Silmiinpistävää näissä käsityksissä ja myös niiden myötä syntyneissä jutuissa on se, että ne eivät käsittele taidetta. Koko antologiassa on vain pari taiteeseen keskittyvää juttua. Iida Sofia Hirvonen on kirjoittanut suhteellisen tunnollisesti populaarimusiikin perinteitä noudattavan jutun Sur-rur-yhtyeen Ville Vuorenmaasta, jossa hän kuvaa Vuorenmaata henkilönä, sanoittaa hänen kuvataidettaan ja musiikkiaan sekä kirjoittaa jutun sekaan esseistisiä jaksoja, joissa hän peilaa omia tuntojaan Vuorenmaan tuotantoa vasten. Kaikkia näitä lähestymistapoja on nähty aikaisemmin populaarimusiikin kentällä, jolla ei ole tavatonta, että toimittaja tuo teksteissä omaa persoonaansa esiin. Jotain tuttua on myös Erkka Mykkäsen tekstissä, jossa hän nostaa unohdettua kirjailija Arto Salmista suomalaiseen kaanoniin. Mykkäsen vankka kirjallisuuden tuntemus välittyy tekstistä. Ilmestyttyään paljon keskustelua herätti myös Sonja Saarikosken haastattelu Sonya Lindforsista, jossa Sonja ja Sonya keskustelevat kritiikistä ja rodullistamisesta.

Yleisemmin antologia tuntuu kuitenkin käsittelevän jotain muuta kuin taidetta tai taiteesta kirjoittamista. Nimensä mukaisesti se käsitteleekin kulttuuria. Kyseessä ei tosiaan ole taidejournalismin mestarikurssi, kuten sanomalehtien perinteisiä kulttuurisivuja lukeneena saattaisi luulla.

* * *

Tiedemaailmassa nähtiin 1970-luvulta alkaen niin sanottu kulttuurinen käänne, joka toi taiteen tutkimukseen kulttuurintutkimuksen ulottuvuutta. Kulttuurintutkimuksen erottaa perinteisestä taiteen tutkimuksesta rankasti yksinkertaistaen sen, että siinä missä taiteen tutkimus tarkastelee taidetta esimerkiksi taidefilosofian kautta, kulttuurinen tutkimus tutkii sitä kulttuurista ympäristöä, jossa taide elää. Kulttuurinen tutkimus onkin merkittävää esimerkiksi populaarikulttuurin ilmiöitä tutkittaessa. Populaarimusiikkia ei ole mielekästä tutkia irrallaan kulttuurista: musiikin sosiaalinen elinympäristö vaikuttaa myös siihen kuinka musiikki koetaan. Samaa voidaan tietysti sanoa mistä vain taiteesta. Kaikki taide on aina jossakin suhteessa maailmaan ja siinä eläviin ihmisiin.

Taide ja sen perinteinen kritiikki ovat antologiassa esillä minimaalisesti.

Myös kritiikkiä opetettaessa otetaan usein esiin, että kritiikki voi olla sekä formalistista että kulttuurista. Formalismilla viitataan teoksen muotoon ja piirteisiin. Kulttuurinen kritiikki on taiteen kontekstia. Näin ollen hyvä kriitikko osaa ottaa huomioon sekä teoksen esteettiset piirteet että sen kulttuurisen ympäristön, johon teos sijoittuu. Jotkut taas väittävät -antologiaa lukiessa tulee kuitenkin tunne, että kulttuurijournalismi on ajautunut kauas itse teoksesta. Se on upottautunut syvälle kulttuurin syliin ja häivyttänyt taiteen lähes kokonaan taka-alalle. Voidaan tietysti kysyä, onko perinteinen taideteokseen keskittyvä kritiikki aikansa elänyttä. Toisaalta, yhtä hyvin voidaan miettiä, pitäisikö taiteelle jättää edes jonkinlainen sija taidekritiikin kentällä?

Taide ja sen perinteinen kritiikki ovat antologiassa esillä minimaalisesti. Kun kritiikistä puhutaan, se nähdään ristiriitaisena ja osin vanhentuneena instituutiona. Iida Sofia Hirvonen on laatinut kymmenen kohtaa, joissa hän toteaa humoristiseen sävyyn, kuinka taiteesta tulee kirjoittaa ”oikein”. Itseään ei pitäisi kutsua kriitikoksi, koska siitä tulee mieleen 70-lukulainen vasemmistolehtien sisäänpäin kääntynyt jupina. Kriitikot käyvät lähinnä avajaisissa juomassa valkkaria ja esiintymässä muille taideskenessä näyttäytyville. Juhani Karila ja Tiiamari Pennanen tuovat esiin kriitikkouden kaksi kliseistä ääripäätä: jumalhahmo-kriitikon ja asiakaspalvelija-kriitikon. Ensimmäinen on erikoissanoja kylvävä briljeeraaja, toinen viininmaistajaan rinnastuva asiakkaalle suosituksia antava asiantuntija.

Kumpikaan edellä mainitusta ei resonoi oman kokemusmaailmani kanssa. Ehkä siksi, että olen sitä kriitikkolajia, joka ajattelee, että kritiikki ei varsinaisesti edes ole journalismia. Kritiikki on osittain journalistisella kentällä elävä tekstilaji, joka noudattaa eri sääntöjä kuin tavanomaisemmat journalistiset tekstit. Siinä missä journalismi on vahvasti objektiivista, kritiikki on enemmän subjektiivista. Kun journalisti välittää tietoa, kriitikko tulkitsee. Kun journalisti kysyy asiantuntijalta, kriitikko pyrkii asiantuntijuuteen.

Kritiikki on jotain filosofian ja kirjoittajan oman tulkinnan väliltä. Se pyrkii löytämään paikkansa kritiikin ja taidehistorian jatkumossa, mutta haluaa elää myös tässä päivässä. Se palvelee taidemaailmaa, mutta ei ole sille mitään velkaa: kriitikko kuuluu taiteen kentälle ja on sen välttämätön osa. Ja siinä missä journalisti on vastuussa lukijoille, kriitikko kantaa vastuuta taiteelle. Taiteelle vastuussa oleminen tarkoittaa lähinnä sitä, että taide otetaan vakavasti.

* * *

Millaisia kirjoittajia Kulttuurijournalismin mestarikurssilta saadaan? Taitavia. Selvää on kuitenkin se, että siinä missä mestarikurssi voi opettaa tekstin kehittelyä ja erinomaista journalismia, kriitikoksi voi kehittyä vain taiteen kanssa oleskelemalla, siitä kirjoittamalla ja lukemalla. Jotkut taas väittävät -antologiassa on toki myös näitä kirjoittajia. Heidän taiteen tuntemuksensa ei kuitenkaan esitellyissä tekstimuodossa tule kaikessa loistossaan esiin. Ja nykyiselle kulttuurijournalismille taiteen ja taidemaailman syvällinen tuntemus ei edes tunnu olevan aivan välttämätöntä.

Asiantuntijuuden vaatiminen on tietysti vanhanaikaista ja pölyttynyttäkin. Toisaalta taidekritiikki on perinteeseen nojaava, suhteellisen ”vanha” tekstilaji. Se rinnastuu ajatteluna filosofiaan eikä sitä turhaan pidetä taidefilosofian osana. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kritiikkiä voisi popularisoida ja uudistaakin. Esimerkiksi Jotkut taas väittävät -antologiassa erityisesti Sonjan ja Sonyan dialogi oli raikasta luettavaa, jossa myös kritiikin ja kriitikkouden filosofiset kysymykset pääsevät esiin.

Kriitikin kriisistä on puhuttu paljon, liikaakin. Itsekin olen toivonut, että koko kriisi haudattaisiin jo. Vasta antologian luettuani aloin ajatella, että ehkä kriisi ei tarkoita vain kritiikin väistymistä kulttuurisivuilta. Se tarkoittaa kokonaista ajattelun muutosta, jossa taide häivytetään hiljalleen näköpiiristä kokonaan. Jäljelle jäävät ihmiset, ilmiöt, tarinat, kehyskertomukset ja journalismin uudet muodot.

Lue antologia: www.jotkuttaasvaittavat.fi

Kirjoittaja on musiikkitieteilijä ja kriitikko.

Jaa artikkeli:Share on Facebook199Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone