Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 3/2015.

Alvin Ailey American Dance Theaterin esitykset kumpuavat gospelin ja bluesin maaperästä ja ottavat kantaa ajankohtaisiin ongelmiin kuten rodulliseen väkivaltaan. Koreografi Matthew Rushing haluaa yleisön poistuvan teatterista toivon sanomaa kantaen.

AVOIMET KÄMMENET KUROTTAVAT kohti taivasta kuin auringonvaloa siivilöivät lehdet, mutta ruskean ja terrakotan sävyihin verhotut kehot ovat syvästi juurtuneet maahan. Päät painuvat käsivarsien muodostaman oksiston suojaan. Maallinen taakka on raskas, tuonpuoleinen vain kelmeänkeltaisessa valokeilassa siintävä haave.

Tämä ikoninen asetelma avaa Alvin Aileyn (1931-1989) Revelations-tanssiteoksen ensimmäisen osan, ”Pilgrimage of Sorrow”. Luodessaan koreografian vuonna 1960 Ailey halusi pukea liikkeeksi ja kuviksi lapsuutensa Texasin: baptistien hurmokselliset rituaalit, yössä kaikuvat hengelliset laulut ja bluesin, mutta myös rotuerottelun ja vihan ilmapiirin jättämät verimuistot.

Teos oli ensiesityksestään lähtien menestys, joka siivitti Aileyn matkaa erääksi kaikkien aikojen merkittävimmistä afrikkalaisamerikkalaisista tanssijoista ja koreografeista. Vuonna 2015 Alvin Ailey American Dance Theater kuuluu maailman arvostetuimpiin tanssiteattereihin ja Revelations esitetyimpiin moderneihin tanssiteoksiin. Se on ilmaissut afrikkalaisamerikkalaisen kokemuksen yli 23 miljoonalle katsojalle.

Kun Aileyn tanssiteatteri toi kahden viikon mittaisen esityssarjansa New Yorkin Lincoln Centerin lavalle kesäkuussa 2015, tanssin rasisminvastainen sanoma oli satuttavan ajankohtainen. Esitysviikolla tapahtunut Charlestonin kirkkoampuminen vei hengen yhdeksältä ihmiseltä ja osoitti, että viha ja verimuistot ovat yhä osa Yhdysvaltain nykyisyyttä. Juuri siksi taiteen täytyy puhua näistä aiheista, luoda vaihtoehtoja ja toivoa. Juuri tätä Aileyn tanssiteatteri teki afrikkalaisamerikkalaisesta kulttuurihistoriasta ja hengellisyydestä ammentavilla esityksillään.

Taiteilija sytyttää valon

Kesäkuun esityssarja esitteli klassikkoteoksia kuten Revelations, mutta myös tuoreita koreografioita ja nuoria lupauksia. Eräs tanssiteatterin kiinnostavimpia nykykoreografeja on tanssija Matthew Rushing, jonka viimeisin teos ODETTA toi folklaulaja ja kansalaisaktivisti Odetta Holmesin tarinan lavalle. Tapasin Rushingin Alvin Aileyn studioilla New Yorkin Upper West Sidella, missä 55. kadun tämä osuus on nimetty Ailey Placeksi.

Aileyn koreografiat ovat kuuluisia teknisestä taituruudesta, henkeäsalpaavasta fyysisyydestä ja tyylilajien välisten rajojen soljuvasta ylittämisestä, mutta myös tarinankerronnasta. Rushingille on tärkeää yhdistää liike kerrontaan, ja siten jatkaa Aileyn työn perinteitä:

”Nelson Mandela, Dizzie Gillespie, Charlie Parker, Mary Lou Williams – kaikista näistä upeista ihmisistä Ailey kertoi tarinoita”, Rushing kuvailee. Tanssiteatterin kasvattina hän on omaksunut tämän koreografiatekniikan ja kokee sen itselleen kaikkein läheisimmäksi. ”Haluan intohimoisesti jakaa tarinoita omasta kulttuuristani”, Rushing toteaa.

Ajatus Odetta Holmesista kertovasta tanssiteoksesta tuli alun perin Aileyn tanssiteatterin taiteelliselta johtajalta Robert Battlelta. Battle oli kuullut tästä kiehtovasta naisesta ja todennut, että hänen tarinansa täytyy kertoa. Ja että Rushing olisi oikea henkilö sen tekemään. Tässä vaiheessa Rushingilla itsellään oli kuitenkin vain hatara käsitys Holmesista, jonka tarina hänen oli tarkoitus muuttaa liikkeeksi.

”Tunsin paremmin Nina Simonen ja muita folklaulajia, mutta en niin hyvin Odetta Holmesia. Tehdessäni taustatutkimusta minulle selvisi, kuinka intohimoinen hän oli. Hänellä oli vahva sydän sosiaaliselle epäoikeudenmukaisuudelle ja hän käytti ääntään aseena. Tämä todella kosketti. Se auttoi ymmärtämään, että taiteilijana myös minulla on valtaa”, Rushing toteaa.

Ailey laajensi käsitystä siitä, keiden tarinoita kerrotaan ja mistä näkökulmasta.

Hope Boykin Matthew Rushingin ODETTAssa. Kuva: Steve Wilson

1960-luvulla Odetta Holmes antoi äänensä mustien kansalaisoikeusliikkeen käyttöön ja innosti lauluillaan aktivisteja ja rauhanmarssijoita. Hänen musiikkinsa vaikutti myös folkin suosioon ja inspiroi monia muita tuon sukupolven artisteja kuten Bob Dylania ja Janis Joplinia.

Holmesin elämäntarinassa Rushingia kiehtoi erityisesti se, kuinka laulajatar pystyi äänensä avulla muuttamaan maailmaa:

”Hän toi ihmisten elämään valoa avaamalla erilaisen näkökulman. Kyllä, me elämme maailmassa täynnä vihaa ja epätasa-arvoa, mutta on myös valoa. Kannamme sitä sisällämme, ja jos päästämme tämän valon valloilleen, se leviää. Kaikki tämä on ilmaistu laulussa ’This little light of mine’, jota käytän avaamaan ja sulkemaan baletin. Minulle oli tärkeää, etten luo balettia, jossa on pelkästään paljon Holmesin musiikkia. Halusin mennä syvemmälle ja ihmisten tulevan ulos toivon sanoma sisällään”, Rushing kertoo.

Lincoln Centerin esityksessä aivan erityisen kirkasta valoa levitti nimiroolissa tanssinut voimakas ja persoonallinen Hope Boykin. Hän on lavalla lämmin, läheinen ja lähestyttävä. Tanssi on pehmeää ja rentoa, mutta tarina syvään juurtunut bluesin maaperään; On sotaa ja sortoa. On junia, joissa tummaihoiset eivät voi matkustaa. Mutta samalla myös toivoa. Kauneimmat kohtaukset ovat juuri ne, joissa uusi yhteisö syntyy, kun ihmiset lähtevät mukaan Odettan liikkeeseen ja löytävät yhteisen rytmin.

Monien kohtausten äärimmäisen hallittu, lähes uskalias hitaus pakottaa läsnäoloon. Tähän kiteytyy myös teoksen keskeinen sanoma: voidaksemme yhteisönä toimia epäoikeudenmukaisuutta vastaan meidän tulee ensin olla läsnä toisillemme – ja itsellemme.

Veden ja itsensä äärellä

Valkoinen päivänvarjo välkehtii ja lepattaa, tanssijoiden kehot väreilevät kuin vesi. Lavan halki lainehtivat siniset silkkinauhat tuovat katsojat välittömästi joen ääreen, valkoinen huivi taittuu tanssijoiden käsien välissä alttariksi. Elementit ovat yksinkertaisia, mutta tarina on kerrottu selvästi. Tunnelma on pyhä mutta nostattava, kuten kasteseremoniassa kuuluukin.

Juuri tämä Revelationsin toinen osa ja perinteiseen spirituaaliin Wade in the Water tanssittu kastajaiskohtaus paljasti Rushingille tanssijan hänessä itsessään. Nähdessään teoksen ensimmäistä kertaa hän oli noin kahdentoista vuoden ikäinen ja vastikään itse saanut kasteensa. Teos tuntui kertovan hänestä itsestään sekä hänen kokemuksistaan.

”Se oli elämäni voimauttavimpia hetkiä. Kun näin oman historiani lavalla, sain vahvistuksen siitä kuka olen. Samalla se antoi varmistuksen intohimostani”, Rushing muistelee.

Siihen asti tanssi oli ollut harrastus, mutta nyt se näyttäytyi elämäntehtävänä. Liityttyään Aileyn tanssiteatteriin hän halusi aivan erityisesti päästä esittämään juuri tanssin Wade in the Water. Toiveen toteutumiseen meni kahdeksan vuotta. Kun hän viimein pääsi lavalle tanssimaan kohtausta, kyynelet virtasivat kuin joki.

”Kuulin kerran hienon selityksen itkemisestä. Sen mukaan kyynelet tulevat joskus, kun meillä ei ole sanoja ilmaista jotakin tunnetta. Välillä on tunteita, joita ei pysty artikuloimaan. Ihminen voi kokea esimerkiksi rakkauden siten, että alkaa vain itkeä”, Rushing pohtii.

Rushingin kohdalla kyyneleiden alkulähde oli oivalluksessa, että tanssiessaan näitä liikkeitä hän toteutti tehtävää, jota varten hänet oli maailmaan luotu. Tämä on myös yksi syy, miksi teoksen esittäminen on hänelle niin tärkeää: jotta muut voisivat tanssille altistuessaan löytää oman kutsumuksensa.

Jos olisi vain yhdenlaista estetiikkaa ja ulkonäköä, tämä jättäisi monet yleisössä ulkopuolelle.

Nuoren afrikkalaisamerikkalaisen miehen kokemus, että moderni tanssiteos asettaa peilin hänen oman elämänsä eteen, osoittaa Aileyn onnistuneen visiossaan. Perustaessaan mustista tanssijoista koostuvan moderniin tanssiin erikoistuneen tanssiryhmän vuonna 1958 Ailey nimenomaan halusi tuoda korkean taiteen näyttämöille kuvia ja aiheita, jotka sieltä perinteisesti puuttuivat. Hän halusi lisätä mustan tanssikulttuurin arvostusta ja avata mustille tanssijoille mahdollisuuksia toteuttaa lahjojaan.

Omaelämäkerrassaan Ailey kuvailee tanssimaailman sisäistä rasismia ja kuinka vaikeaa tummaihoisille oli päästä parhaisiin tanssiryhmiin tai päärooleihin. Valkoisesta näkökulmasta muotoillut taiteen ja kauneuden kriteerit asettivat eurooppalaiset taidemuodot ja vaaleaihoiset kehot järjestelmällisesti korkeimpaan asemaan. Ailey halusi purkaa perinteisiä ennakkoluuloja ja laajentaa piiriä, jossa niin kutsuttu korkea taide tapahtuu ja jota se koskettaa.

Myös Rushing korostaa afrikkalaisamerikkalaisen kulttuurihistorian tärkeyttä perinteisillä korkean taiteen näyttämöillä:

”Ailey sanoi halunneensa luoda sellaisen tanssiryhmän, että hänen sukunsa voi tulla teatteriin. Että he voivat tulla viihdytetyksi ja nähdä jotakin, jonka tunnistavat omakseen. Tämä on mielestäni juuri sitä, mitä Aileyn tanssiteatteri tekee. Se esittelee aihepiirejä kuten blues, gospel ja spirituaalit, joita tavallisesti kohdataan ehkä erityisissä yhteisöissä ja asuinaluilla, ja tuo ne korkean taiteen näyttämölle.”

Ailey laajensi käsitystä siitä, keiden tarinoita kerrotaan ja mistä näkökulmasta. Yhä edelleen hänen työnsä haastaa pohtimaan, mitä lasketaan ”korkeaksi taiteeksi” ja kenellä on valta määritellä se.

Alvin Ailey American Dance Theater ja kohtaus Alvin Aileyn teoksesta Revelations. Kuva: Gert Krautbauer

Laaja kosketuspinta

Toisinaan kyynelet virtaavat silkasta kauneuden kokemuksesta. Lincoln Centerin esityssarjan joukossa Christopher Wheeldonin koreografia After the Rain / Pas de Deux oli minulle aivan erityisesti tällainen hetki. Virolaisen Arvo Pärtin pianosävellys Spiegel im Spielgel avaa tanssille harmonisen ja melodisen tilan, raikkaan ja raukean kuin sateenjälkeinen sunnuntaiaamu.

Tässä tilassa mies ja nainen tanssivat kahden rakastavan ja kaipaavan ihmisen kaikkein hienovaraisimmatkin tunteiden vivahteet. Tanssijat hyväilevät ilmaa ympärillään, ja katsoja tuntee kosketuksen ihollaan. Liikkeen notkeus ja nostojen akrobaattinen taituruus ovat ilmiömäisiä, mutta silti hyvin herkällä siveltimellä maalattuja. Mikään ei ole alleviivattua, ja kaikki on käsittämättömän voimakasta.

Siinä missä After the Rain rakentuu vahvasti klassisen baletin tyylikeinojen varaan, edustaa maailmanensi-iltansa Lincoln Centerillä saanut kuuluisan hip-hop -koreografi Rennie Harrisin Exodus teosta repertuaarin vastalaidalta. Konemusiikki jyskyttää, valaistuksen jyrkät kontrastit luovat pahaenteisen latauksen. Harris on kertonut haastatteluissa halunneensa teoksellaan käsitellä sitä, kuinka viimeaikojen rasistiset poliisiampumiset koskettavat afrikkalaisamerikkalaista yhteisöä. Matthew Rushing tanssii hahmona, joka joutuu aseellisen väkivallan uhriksi ja henkiselle matkalle tämän- ja tuonpuoleisen rajamaille. Väkivalta ei kosketa vain yksilöä vaan koko yhteisöä, joka joutuu löytämään reitin surun ja vihan tuolle puolen.

Ailey itse korosti aikanaan haluavansa, että tanssijat pystyvät tanssimaan eri tyylejä ja tekniikoita kaikenlaiseen musiikkiin. Lincoln Centerin esityssarja sisälsi elementtejä baletista hip-hopiin, nykytanssista länsiafrikkalaiseen sabariin, perinteisestä bluesista moderniin jazziin. Rushing korostaa laajan repertuaarin tärkeyttä Alvin Aileyn tanssiteatterille; Tuomalla lukuisia erilaisia tyylejä osaksi samaa ohjelmistoa tanssiteatteri tavoittaa laajan yleisön, ja pystyy samalla esittelemään katsojille tyylejä ja aihepiirejä, joita he eivät välttämättä muuten kohtaisi.

Misty Copelandin menestys on kuitenkin muistuttanut siitä, kuinka vähän ei-valkoisia kehoja balettinäyttämöillä yhä nähdään.

Moninaisuus luonnehtii ohjelmiston lisäksi tanssiryhmää itseään. Kun istun yleisössä katsomassa esityksiä, tuntuu sävähdyttävältä nähdä lavalla niin paljon erilaisia vahvoja ja kiehtovia persoonia. Ihonvärien, kokojen, tyylien ja itseilmaisun tapojen kirjo on laaja. Keholle ja ulkonäölle ei ole yhtä mallia tai ihannetta.

Kuten Rushing toteaa tanssiryhmästään: ”Kaikki ovat ainutkertaisia yksilöitä”. Erilaiset persoonallisuudet tuovat Rushingin mielestä esiintyjät ja yleisön lähemmäs toisiaan.

”Moninaisuus auttaa ihmisiä tunnistamaan itsensä. Jos olisi vain yhdenlaista estetiikkaa ja ulkonäköä, tämä jättäisi monet yleisössä ulkopuolelle. Mutta koska ryhmä on niin moninainen, useampi ihminen yleisössä voi sanoa: ’Tuossa tyypissä on jotain, hän vetoaa minuun’. Tai: ’Voi, hän muistuttaa pikkusiskoani, hän muistuttaa minua itseäni’”.

Samastumisen kohteiden moninaisuus on tärkeää myös rodullisen tasa-arvon näkökulmasta. Ei-valkoisten roolimallien ja kauneusihanteiden puute balettimaailmassa nousi kesäkuussa valtakunnalliseksi uutisaiheeksi Yhdysvalloissa, kun Misty Copelandista tuli American Ballet Theaterin ensimmäinen afrikkalaisamerikkalainen prima ballerina. Musiikkivideoissa ja mainoksissakin esiintynyttä Copelandia pidetään ensimmäisenä balettimaailman poptähtenä sitten Mihail Baryšnikovin. Copelandin menestys on kuitenkin muistuttanut siitä, kuinka vähän ei-valkoisia kehoja balettinäyttämöillä yhä nähdään.

Myös Alvin Ailey puhui aikanaan siitä, kuinka mustien kehojen ei katsottu soveltuvan balettiin. Ensimmäisiin mustiin ballerinoihin kuulunut Raven Wilkinson (s. 1935) sai esiintymiskieltoja ja jopa tappouhkauksia Yhdysvaltain eteläisissä osavaltioissa. Hän siirtyi lopulta Hollannin kansallisbalettiin.

Copeland kirjoittaa balettimaailman itseoikeutetusta valkoisuudesta ja mustiin kehoihin yhä kohdistuvista ennakkoluuloista vuonna 2014 ilmestyneessä omaelämäkerrallisessa teoksessaan Life in Motion – An Unlikely Ballerina. Poikkeuksellisen ballerinan elämäntarinan kertova dokumenttielokuva A Ballerina’s Tale sai ensi-iltansa Tribeca Film Festivalilla huhtikuussa 2015.

Tunnelääkitystä

Simpukanmuotoiset kaislaviuhkat liehuvat kuin parvi keltaisia perhosia. Seurakunta on kokoontunut juhlimaan, ilo ja hurmio täyttävät teatterisalin viidettä parvea myöten. Esitys toisensa jälkeen Revelationsin loppukohtaus saa yleisön nousemaan seisomaan, ei edes pelkästään osoittamaan arvostustaan kokemaansa kauneutta kohtaan, vaan teoksen nostattavasta ja hurmoksellisesta vaikutuksesta. Yleisö purkautuu teatterista kadulle sormiaan napsutellen ja hyräillen mukaansatempaavaa gospelsävelmää Rocka My Soul.

Toivon sanoman lisäksi Rushing haluaakin välittää työllään myös eheytymisen tunteita.

”Toisinaan menen elokuviin paetakseni, mutta olisi vielä parempi mennä teatteriin parantumaan ja rauhoittumaan. Voin mennä sisään haavoittuneena ja rikkinäisenä, mutta nähdä kauniin esityksen. Silloin tuntuu kuin olisin ottanut tunnelääkitystä”, Rushing kertoo.

Alvin Ailey American Dance Theaterin esitykset saavat uskomaan tanssin parantavaan voimaan. Ehkä tunnelääkityksen vaikuttava aine on juuri se maaginen voima, joka saa meidät valtaansa, nostaa meidät istuimistamme ja antaa kipinän, jonka kannamme mukana teatterista lähtiessämme. Voima, joka antaa meidän kohdata jotakin itsessämme, mutta myös jotakin itseämme suurempaa. Ailey toi lavalle musiikkia ja liikkeitä, jotka perinteisesti ovat kuuluneet gospeliin ja uskonnollisiin seremonioihin. Tehdessään niin hän teki teatterista kirkon – paikan, jossa voi kohdata jotakin pyhää.

* * *

Alvin Ailey. Kuva: Eric N. Hong

ALVIN AILEY

Syntyi 9.1.1931 Rogersissa, Texasissa. Useat hänen teoksistaan käsittelivät muistoja etelävaltioissa vietetystä nuoruudesta. Ailey näki Katherine Dunhamin tanssiryhmän Los Angelesissa, mikä vaikutti suuresti hänen tanssilliseen inspiraatioonsa. Lester Horton oli perustanut erään yhdysvaltain ensimmäisistä rodulliset rajat ylittävistä moderneista tanssiryhmistä, ja näissä riveissä Ailey aloitti tanssijanuransa vuonna 1950. Hortonin kuoltua 1953 Ailey kohosi Lester Horton Dance Theaterin johtajaksi ja alkoi luoda omia koreografioita.

Vuonna 1958 Ailey perusti nuorista mustista tanssijoista koostuvan modernin tanssin ryhmän.

Uransa aikana hän teki yli 50 koreografiaa Alvin Ailey American Dance Theaterin repertuaariin. Hänen kuuluisin teoksensa, gospelbaletti Revelations, on muodostunut erääksi modernin tanssin sekä afrikkalaisamerikkalaisen kulttuurihistorian merkkiteokseksi.

Aileyn työ tanssijana ja tasa-arvon puolestapuhujana tunnustettiin lukuisin kunniapalkinnoin. Hän sai esimerkiksi taiteiden kunniatohtorin arvonimen Princetonin yliopistossa vuonna 1972 ja Yhdistyneitten Kansakuntien rauhanmitalin vuonna 1982. Hänelle myönnettiin jälkikäteen myös Yhdysvaltojen arvostettu presidentin vapaudenmitali. Ailey menehtyi 58 vuoden iässä AIDS:iin vuonna 1989.

Ailey jakoi elämäntarinansa omaelämänkerrassaan Revelations: The Autobiography of Alvin Ailey.

Matthew Rushing. Kuva: Andrew Eccles

MATTHEW RUSHING

Syntynyt Los Angelesissa, Kaliforniassa. Liittyi AAADT:iin vuonna 1992 ollessaan vasta 17-vuotias. Rushingille on myönnetty lukuisia palkintoja kuten Spotlight Award ja Dance Magazine Award. Lisäksi hän on esiintynyt ympäri maailmaa ja tanssinut presidenteille George H. Bush, Bill Clinton, George W. Bush ja Barack Obama.

Rushing on ollut AAADT:n Rehearsal Director vuodesta 2010. Hän on luonut tanssiteatterin repertuaariin kolme koreografiaa: Acceptance in Surrender (2005), Harlemin renessanssista ja swingaikakaudesta kertovan teoksen Uptown (2009) sekä ODETTA (2014).

Kirjoittaja on post doc -tutkija, tanssija ja opettaja.

Kirjoittaja sai artikkelin kirjoitustyötä varten Suomen arvostelijain liiton Kopiosto-apurahaa.