ja kritiikin mahdollisuus monitaiteisessa maailmassa.

TAITEIDEN MARGINAALISET ALUEET eivät muodostu pelkästään pienistä lajeista tai genreistä. Myös monitaiteisten ja taiteenalojen välisiä rajoja kyseenalaistavien teosten asema on usein taiteiden kentällä marginaalinen. Silti ne voivat taiteita yhdistellessään olla esteettisesti laaja-alaisempia kuin kokonaiset yksittäiset taiteenalat. Syntyy mielenkiintoinen taiteen tila, jossa marginaali on pikemminkin katto tai verkosto kuin reuna.

Nuorena estetiikan opiskelijana vuosituhannen alussa kuuntelin Helsingin yliopistolla ”Pyrkivätkö kaikki taiteet toisensa tilaan?”-luentosarjan. Ilmeisen onnistunut luentosarja, sillä pohdin kysymystä yhä. Oma ajatteluni on kasvanut havainnoimaan kaikkia taiteita vuorovaikutuksessa toisiinsa, kulttuurin monirönsyistä kokonaisuutta, joka oikukkaan köynnöskasvin tavoin kiinnittää kärhiään epätodennäköisiinkin suuntiin ja vaatii ajattelijaa jatkuvaan uudistumiseen.

Miksi monitaiteinen teos kenties on suuremmassa marginalisoitumisvaarassa kuin selkeästi yhden taiteenlajin sisällä operoiva teos? Syitä on useita. Monitaiteinen teos ei asetu selvästi tiettyyn taiteellisen ilmaisun kategoriaan, mutta tulkitsijoiden katseet ovat usein ensisijaisesti yhden taiteenalan läpi suodattavia. Monitaiteinen saattaa suodattua epätilaan, ei-kunnolla-mikään -kategoriaan, jos sen erityisyyttä ei havaita. Epänormatiivinen luokiteltavuus kumuloituu vastaanotossa: monitaiteisiin teoksiin ja -aloihin erikoistuneita kriitikoita on vähän, ja lehdissä on tällaisille teoksille sattumanvaraisemmin palstatilaa.

Marginaalissa oleminen voi toisinaan merkitä epämiellyttävää ja vastentahtoista kulttuurista sijaintia, jonka määrittelemiseen joku muu käyttää valtaa. Mutta onko marginaali aina vaara? Marginaaliin sijoittuminenhan voi merkitä myös taiteellista tahtotilaa, joka parhaimmillaan kehittyy avantgardistiseksi tai muulla tavoin uuteen kurkottavaksi voimaksi.

 

Vapauden mahdollisuus

Tavallisimmin ”marginaalisella” viitataan syrjässä olevaan tai valta-asemassa olevaan nähden sivulliseen, vähämerkityksiseen. Tällöin sanassa on negatiivinen vivahde. Kun jonkin taideteoksen sanotaan olevan marginaalista taidetta, sitä arvotetaan suhteessa ei-marginaaliseen, laajempaa olemassaoloa, tunnettuutta ja arvostusta nauttivaan taiteeseen. Mutta on myös muita tapoja ajatella marginaalin merkitystä. Marginaali taiteellisena kotina tai mahdollisuutena.

Suomessa proosa on kirjallisuuden nykyinen valtalaji. Runoilijalle marginaalisuus on niin tavallinen asia, että voisi melkein puhua marginaalisuuden normista. Suomalainen runous sekä kärsii että nauttii marginaalisesta asemastaan kirjallisuuden proosavaltaisella kentällä.

Jokainen runoutta kirjoittava kirjailija saattaa kohdata kirjallisuuden kentällä kummallisia tilanteita, joissa ”kirjailijalla” tarkoitetaankin vain prosaisteja tai ”kirjalla” romaania. Tai messuilla esiintymistilanteita, joissa suuri lava on varattu proosakirjailijoille ja runoilijat esiintyvät heille varatussa omassa nurkassa tai syrjemmällä. Toisinaan asetelma toki rakentuu hyvää tarkoittaen, koska runon esittäminen saattaa vaatia paremman akustiikan, mutta toisinaan vain siksi, että runouden rajaaminen erilliseen pieneen tilaan koetaan tarpeelliseksi lajieron määreeksi.

Tarvitseeko taiteellinen vapaus edes tietoisuutta taiteen lajirajoista?

Silloin kun marginaalisuus ei ole erityisen haitallinen tai lamaava, syrjäyttävä positio, sen voi kääntää myös voimavaraksi. Perinteisestä kirjasta poikkeavat teoskokonaisuudet, joilla runouskin toisinaan operoi monen taiteenalan rajoilla, hyötyvät marginaalin vapaudesta. Kun kirjallisuudenlaji ei ole valta-asemaan normitettu, se ei myöskään ole yhtä riippuvainen kirjallisuusmaailman portinvartijoista tai muista sääntelevistä tahoista. Runouden sähköisen olemassaolon tavat ovat 2000-luvun kuluessa juurtuneet verkkoon. Monitaiteiset muodot kuten visuaalinen runous (vispo), aseeminen runous ja videorunous ovat lisänneet kokeilumahdollisuuksien määrää ja kansainvälisen vuorovaikutuksen halua. Julkaiseminen ei enää tapahdu pelkästään kustantamojen hitaita väyliä pitkin, vaan runoilija voi pitää taiteellisia prosessejaan yllä myös netissä, esimerkiksi blogeissa ja omankaltaisten tekijöiden globaaleissa sosiaalisen median ryhmissä.

Marginaaliseksi miellettyjen alueiden luonteeseen on aina kuulunut myös vastakulttuurien syntyminen. Juuri taide, jota ei ole kelpuutettu salonkeihin ja virallisen järjestelmän piiriin, on historian saatossa monesti pelastanut kulttuurin totalitarististen hallintojen vallitessa. Marginaali on monikäyttöinen, tarvittaessa se on selviytymisen väline. Monitaiteinen teos voi kukoistaa marginaalissa. Voi syntyä hedelmällinen anomalia.

Taiteenalakohtaisten rajojen sekoittamista voi aina tulkita jonkinasteisena kannanottona taiteiden traditiossa, mutta on myös taiteenaloja, joiden koko luonne on lähtökohtaisesti monitaiteisesti sulauttava. Tällöin kannanoton merkitykset rakentuvat jostain muusta kuin taiteenalojen rajankäynnistä sinänsä. Esimerkiksi nykysirkus ja nykynukketeatteri ovat vanhan ja uuden tradition murroksesta nousevia taiteenaloja. Molemmissa on kyse kokonaisestetiikasta, joka saa yleisön havainnoimaan monilla aisteilla yhtaikaa.

Nykysirkuksessa akrobatia ja jongleeraus saavat tanssillisia muotoja. Esitystä saattaa rytmittää musiikin tai multimedian käyttö, tai voi olla yhdisteltyjä aineksia vaikkapa elokuvakerronnasta tai teatterista, kansanomaisesta taiteesta tai eri kulttuureista. Yleisö ei havainnoi pelkästään fyysistä suoritusta, joka silti yhä on esityksen ytimessä, vaan kokee laajemman ja monitulkintaisemman esteettisen elämyksen.

 

Markkinavetoistuva marginaali

Taiteellisesti kunnianhimoisessa nykynukketeatterissa, esimerkiksi Kuuman Ankanpoikasen ja Aura of Puppetsin töissä, näkyy arvostettavana ominaisuutena myös käsityöläisyyden perinne ja konkreettisten materiaalien taju. Materiaalinen osaaminen vaikuttaa suuresti siihen, miten nuketus ja näyttämön esillepano toteutuu. Nukketeatterin taide ei paikannu kuin osittain samaan estetiikkaan teatterin tradition kanssa, vaikka nukketeatterin keinoin voi toteuttaa uudistuksellisia versioita perinteisistä teatteriesityksistä. Yhdistelevä taiteenala luo oman kokeellisen nykyisyytensä. Poetiikkansa (runouden kautta todellisuutta hahmottavana), tekee mieli todeta. Se ei ensisijaisesti etsi myyvempiä, yleisöjä miellyttävämpiä ratkaisuja, vaan uusia taiteellisia suuntia.

Taideteoksen mahdollinen marginaalinen asema on nykykulttuurissa vääjäämättä jossain suhteessa sen kaupalliseen asemaan. Esimerkiksi kirjallisuudessa runous nousee hyvin harvoin myyntilistojen kärkisijoille, ja silloin kun nousee, kyse on todennäköisimmin humoristisesta, vitsiksi asemoituvasta runoudesta. Markkinalähtöisesti katsoen runous on kannattamaton reuna-alue. Runokirjojen pohjalta ei tehdä elokuvia, ja käännösoikeuksista harvoin kilpaillaan, koska runous on haasteellinen laji käännettäväksi.

Toisaalta, on olemassa myös kiintoisa kysymys marginaalin kaupallistumisesta. Jos ja kun elämme aikakautta, jossa nimenomaan marginaalinen on ”hipsterityyliin” etsittyä ja haluttua, marginaalista materiaalia täytyy tuottaa ja löytää koko ajan lisää, se ei saa ehtyä. Ja kas, vaivihkaa olemmekin tilanteessa, jossa marginaali kaupallistuu, alkaa tuottaa itseään markkinavetoisesti. Avantgarden historia tuntee myös elitisoitumisen ilmiön. Marginaaliin voi syntyä oma hierarkiansa, jossa vallankäyttäjät ja portinvartijat ovatkin sen sisäisessä maailmassa, eivät rajalla. Marginaaliin asettaminen ja asettuminen voi olla myös jollain tapaa poliittinen teko.

Kritiikki vaikuttaa joskus hupaisuuteen asti itse sysäävän itsensä marginaaliin.

Itseään toteuttava ennustus

Marginaalin hienojen mahdollisuuksien toteaminen tuntuu helposti hiukan naiivilta, kun marginaalinen positio ei taloudellisen paineen alla kuitenkaan ole aina oma valinta; Talous sanelee taiteellisen työn puitteet monille pätkätyöläisille. Miksi moni pieni taiteenala tai pienen alan tekijä sitten tuntuu hokevan oman asemansa marginaalisuutta tavalla, jolla viitataan nimenomaan heikkoon positioon kulttuurin kentällä? Onko taustalla edelleen jokin muinainen kärsimysmyytti, jota tuntuu oikealta ruokkia? Onko suomalaisessa kulttuurissa perinteen rasite tai jokin muu ajattelun jämähtänyt uoma, joka edelleen ajaa kaikkea taidetta negatiivisessa mielessä marginaaliin ja josta voisimme jo vapautua?

Suomessa kritiikkikin vaikuttaa joskus hupaisuuteen asti itse sysäävän itsensä marginaaliin ja ennustavan näin kohtalonsa. SARVin tilaisuuksissa ja jäsenlehdessä toistuvat vuodesta toiseen otsikot ja pohdinnat tyyppiä ”Miten kritiikillä menee?”, ”Onko kritiikillä tulevaisuutta?”, ”Onko kriitikolla merkitystä?”. Kollektiiviselta, ammattitaudin kaltaiselta huonolta itsetunnolta vaikuttava tilanne saa toivomaan kritiikkiin lisää sielua ja paloa. Kritiikkikin voisi elää luovemman ja omanarvontuntoisemman asenteen kautta, eurooppalaisen vahvan kulttuurikeskustelun perinteessä.

Kun taide laajentaa aisteille tarjoamiaan haasteita, kriitikoltakin vaaditaan laajaa esteettistä havaintokykyä ja avoimuutta. Monialainen ja monitaiteisia teoksia arvioiva kriitikko joutuu räätälöimään työnkuvansa laajemmalle kentälle kuin kriitikko, joka toimii pelkästään yhden taiteenalan sisällä. Kriitikon on oltava hereillä usean taiteenalan suuntaan ja kuitenkin ymmärrettävä myös niiden synteesejä itsenäisiksi, ainutlaatuisiksi taiteenaloikseen. Siinä missä yhdistelevät taiteenalat eivät aina tule huomatuiksi tai ymmärretyiksi, myös monen taiteenalan estetiikkaan perehtynyt kriitikko saattaa kohdata ennakkoluuloja. Monitaiteisesti havainnoiva kritiikki voidaan kokea häiritseväksi ja monen taiteenalan estetiikan tuntemus leveily-yritykseksi.

Lopuksi voi myös miettiä, onko marginaali lopulta vain uskomuksenkaltainen ajatuskuvio, jota inhimillinen ajattelu tarvitsee jäsentääkseen maailmaa ja kulttuuria. Tarvitseeko taiteellinen vapaus edes tietoisuutta taiteen lajirajoista – vai syntyykö vapaus ja taiteen uusi suunta hienoimmin juuri tiedostavuuden kautta, vastakulttuurin hangatessa vanhan taiteen rajoja?

Oli miten oli, taiteen tekijä on aina oman taiteensa keskeisimmällä paikalla. Ajatustyön ja omin käsin luomisen suomaan maailman haltuunottoon ei ehkä pohjimmiltaan vaikuta mikään muu kuin omalle mielelle asetetut rajat.

Kirjoittaja on runoilija ja kriitikko.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone