Eräänä huhtikuun viikonloppuna olin Turussa opettamassa taidekritiikin kirjoittamista. Eräs opiskelija kysyi, miten kriitikoksi päädytään. Tai tarkempi kysymys taisi olla, että mistä ihminen tietää, että voi toimia kriitikkona – ja mitä tämä kriitikkous oikein on.
Kun pohdimme yhdessä kriitikon työkaluja, mainitsin yhdeksi tärkeimmäksi esteettisen herkkyyden. Kriitikon täytyy, siinä missä taiteilijankin, olla tietyllä tavalla valmis ja kykenevä aistimaan esteettisiä sävyjä ja vivahteita. Myös arvottaminen perustuu tähän: toimiiko jokin tietty lähestymistapa taideteoksessa vai ei ja ennen kaikkea miksi toimii tai ei toimi.
Viikonlopusta jäi mieleeni häiritsevä ja sitkeä ajatusmato: mitä tämä esteettinen herkkyys tarkalleen ottaen oikein on? Jatkopohdinta johdatti minut mutkan kautta lopulta Asta Raamin viime vuonna ilmestyneen Älykäs intuitio (S&S 2016) -teoksen luo.
Teos perustuu Raamin väitöskirjaan. Hän kertooo kokeneensa tutkimuskohteensa vuoksi usein vähättelyä tieteellisellä kentällä ja on törmännyt jos jonkinmoiseen ylenkatseeseen. Aika ei ole ollut valmis intuitiotutkimukselle. Aluksi Raami onkin saanut romuttaa tähän vaikeasti määriteltävään ilmiöön liitettyjä stereotypioita ja ennakkoluuloja.
Intuitiota on usein pidetty lähes yliluonnollisena aistimisen tapana ja sitä kautta linkitetty yhteiskunnan neroihin: taiteilijoihin, tiedemiehiin tai muihin suuren läpimurron tehneisiin ”poikkeusihmisiin”. Totuus on kuitenkin ollut lähinnä se, että nämä ihmiset ovat olleet alttiimpia kuuntelemaan intiutiotaan ja uskaltaneet toimia sen mukaan, vaikka ”järki” olisi ehdottanut toista.
Raami argumentoikin intuition olevan yksi tietämisen tapa. Hän ei aseta vastakkain intuitiivista ja tiedostavaa tietämisen tapaa, vaan näkee nämä kaksi toisiaan tukevina. Yhdessä ne muodostavat kokonaisuuden, jossa kumpikin osapuoli on välttämätön.
Raamin mukaan tietoisen mielen käyttökapasiteetti on intuitiivisen rinnalla ohut ja kuvaannollisesti noin lyijykynän paksuinen johto: ”Tietoinen mieli voi parhaimmillaan käsitellä noin 40–50 bittiä sekunnissa. Samassa ajassa intuitiivinen mieli käsittelee noin 11 miljoonaa bittiä. Ero on siis noin 300 000 -kertainen!” Luvut ovat Raamin mukaan vain suuntaa-antavia, mutta kuvaavat hyvin minkä kokoluokan ero intuitiivisen tietämisen ja rationaalisen päättelyn välillä on.
Intuition käyttäminen on siis aikaa ja energiaa säästävää. Tietoisen päättelyn tehottomuuteen ja hitauteen vaikuttaa esimerkiksi se, etteivät aivot kykene vastaanottamaan ja käsittelemään tietoisesti kuin murto-osan henkilön havainnoimalla keräämästä tiedosta. Näin ollen Raamin kirjan esimerkkihenkilöt ovat vain käyttäneet aivojaan paljon laajemmin kuin yksinomaan rationaaliseen päättelyyn tukeutuvat. He ovat olleet alttiita intuition välittämälle ”aivojen sopukoissa piilossa olevalle” tiedolle.
Teoksen valossa taidekriitikon voi nähdä hyvänä malliesimerkkinä intuitiivisen ja tietoisen mielen yhteistyöstä ammatissa. Kriitikko voi huomata jonkin taiteilijan nerouden jo kauan ennen kuin on kyennyt pukemaan päättelynsä ja argumenttinsa sanoiksi. Tästä näkökulmasta käsin kriitikon työn voi nähdä perustuvan ennen kaikkea intuitiolle.
Tarkoittaako tämä sitten sitä, että kriitikoilla on muita harjaantuneempi yhteys intuitiiviseen tietoon? Ja päätyykö kriitikoiksi sattumalta ne henkilöt, joilla on kehittynyt taito kuunnella intuitiota?
Kuten Raami useassa kohdassa painottaa, intuitiota voi kehittää. Se ei ole mikään mystinen ”kuudes aisti”, joka henkilöllä joko sisäsyntyisesti on tai ei ole. Myös kriitikot kehittävät läpi uransa kykyä havaita taidetta, vaikka he eivät välttämättä tee sitä tietoisesti.
Raami on sitä mieltä, että mikä tahansa ammattikunta hyötyisi intuition käytöstä. Myös minä uskon, että sen toiminnasta ja kehittämisestä olisi hyötyä kriitikoille. Kenties tulevaisuuden kriitikkokoulutuksessa opetetaan myös altistumista älykkäälle intuitiolle.
Pakko myöntää, että Raamin teos avasi minulle tapoja lähestyä kriitikon työn lähtökohtia sekä niitä mekanismeja, jotka toimivat tietoisesti ja tiedostamatta kriitikon havainnoidessa taidetta ja lopulta pukiessa lopputuloksen sanoiksi. Taide ja sen tulkinta harvemmin on yksistään loogisen päättelyn ja tietoisen mielen muokkaama lopputulos: siihen tarvitaan esteettistä herkkyyttä, virittynyttä havainnointia ja intuitiota.