”Kritiikin pitäisi olla aina taiteen puolustamista.”

– Totta kai palkinto on suuri kunnia! Se on erityisen hieno tunnustus siitäkin syystä, että tulen kritiikin kentälle hieman sivusta, jaetun E.J. Vehmaksen arvostelijapalkinnon ja 10 000 euroa saanut FM, musiikkitieteilijä ja kriitikko Sini Mononen (s. 1981) huudahtaa.

Hän toimii monialaisesti ja monipuolisesti taiteen tutkijana ja kriitikkona lähestyen kuvataidetta uusista näkökulmista, totutuista tavoista poiketen. Aktiivisena kriitikkona Mononen on toiminut vuodesta 2005.

Siinä, missä toinen E.J. Vehmaksen palkinnon saaja, Harri Kalha, on rauhoittanut kirjoittajan työnsä internetistä vapaalle vyöhykkeelle, Mononen edustaa kriitikkosukupolvea, joka on löytänyt internetin luontevaksi julkaisukanavakseen.

Hänen työhuoneitaan ovat Helsingin kahvilat, joissa hän istuskelee läppäriään naputellen.

 

Kirjoittamisen eetos

Outoudesta viehättyneen Monosen hakeutuminen taidekritiikin pariin tapahtui kuin varkain.

– Suoritin estetiikan sivuainekokonaisuuden viimeisenä opiskeluvuotenani Helsingin yliopistossa. Siihen sisältyi dosentti Irmeli Hautamäen vetämä taidekritiikin kurssi. Hautamäki houkutteli minut tekemään verkkolehteä, ja Mustekala imaisi minut lonkeroihinsa.

Mononen on avustanut lehteä vuodesta 2005 lähtien ja toimi myös lehden päätoimittajana. Hänen päätoimittajakaudellaan vuonna 2014 lehti palkittiin Taiteen valtionpalkinnolla.

– Taidejournalismi, taidekritiikki ja taiteen tutkimus on kärsinyt jo pitkään koti-instituutioidensa kriisistä. Lehtitaloissa taide on joutunut taipumaan ja vetäytymään yhä uusien lukijoiden etsimisen mission tieltä. Monesta lehdestä lähes tyystin kadonnutta taidekritiikkiä pidetään yleisesti epäsuosittuna ja lukijoita karkottavana lajina.

– Mustekalan kaltaiset lehdet toimivat vastaiskuna näille näkemyksille ja tarjoavat tekijöilleen mahdollisuuden harjoittaa yhteiskunnallista aktivismia. Nämä lehdet myös osoittavat, että lukijoita kritiikille kyllä löytyy, jos kirjoittajat itse jaksavat innostua siitä.

Kriitikolla pitäisi olla kyky katsoa uutta, vielä marginaalissa viihtyvää taidetta.

Mononen on kirjoittanut perinteistä taidekritiikkiä useisiin lehtiin, mutta omimmillaan hän on verkkoympäristössä, jossa on lanseerannut ennakkoluulottomasti uusia tapoja kirjoittaa taiteesta.

Päätoimittajana Mononen halusi tuoda verkkoon kokeellisia tapoja tehdä taidekritiikkiä, kuten aforistista kritiikkiä tai kaunokirjalliseen muotoon kirjoitettua kritiikkiä. Myös ”nippukriitikko” sai mellastaa sivustolla.

– Niin sanottu kokeellinen kritiikki toimii hyvin erityisesti silloin, jos teokset ovat taidemaailman rajoja koettelevia. On mielenkiintoista tuoda kritiikkeihin taiteiden välistä ristivetoa. Itse olen kirjoittanut joskus muun muassa niin sanottua löydettyä kritiikkiä, joka muistuttaa muodoltaan löydettyä runoutta.

Sini Monosen kiinnostuksen ja tutkimuksen kohteita ovat erityisesti nykytaide sekä musiikki. Valmisteilla olevassa väitöskirjassa hän tutkii musiikin ja väkivallan suhdetta.

– Väitöskirjani käsittelee vainoamisen väkivaltaisen kokemuksen äänellisiä ja musiikillisia esityksiä elokuvassa. Käsittelen sellaisia kokemuksia kuin pelko, henkinen raiskaus, trauma ja elämänhalun menettäminen.

Kahden eri taiteenlajin kentällä toimiminen sopii Monoselle hyvin, ruokkivathan musiikki ja kuvataide toisiaan. Sama pätee kriitikkona ja tutkijana työskentelyyn.

– Yhteistä kriitikkona ja tutkijana tekemälleni työlle on taiteesta kirjoittamisen eetos. Olen kiinnostunut siitä, miten taide ajattelee. Viime aikoina nykytaide on esimerkiksi lähestynyt erityisen kiinnostavalla tavalla kysymyksiä ilmastonmuutoksesta ja siitä, mitä se tarkoittaa elämällemme maapallolla.

 

Kritiikki taiteen puolustajana

”Nykykriitikkona Sini Mononen ei piiloudu sanojensa taakse, vaan astuu vuorovaikutteiseen yhteistyöhön taiteilijan kanssa”, palkintoraati toteaa perusteluissaan.

– Vaikka kirjoitan pääasiassa teoskeskeistä kritiikkiä, kriitikkona kuitenkin koen, että kritiikin pitäisi sijoittua taiteen kentälle dialogissa maailman kanssa. Ylipäätään taidekritiikin tulisi olla taiteen puolustamista virheiden etsimisen sijaan.

Kriitikko voi esimerkiksi tuoda esiin niitä elämyksiä ja ajatuksia, joita hän itse saa taiteesta. Mononen on pohtinut kritiikeissään muun muassa sitä, millaista traumatyötä taide voi tehdä.

– Kritiikki on myös tulkintaa. Se käsittelee niitä kysymyksiä, joita teos esittää omalla kielellään. Siinä mielessä kritiikki on sukua esseistiikalle ja taidefilosofialle, jotka ovat pohjimmiltaan ajatuksen polveilua ja uuden etsimistä, Mononen luonnehtii.

– Esimerkiksi kuvataiteelle on luontevaa pohtia erilaisia materiaaleja ja niiden tehtävää kulttuurissamme. Muun muassa muovi on nykykulttuurissa erityisen voimakkaasti vaikuttava materiaali. Sen merkityksistä on puhuttu kuitenkin vain vähän. Nykytaiteen piirissä muovia kuitenkin pohditaan toistuvasti. Kriitikoidenkin pitäisi tarttua tämänkaltaisiin aiheisiin ja yrittää eritellä niitä tapoja, joilla taide hahmottaa muuttuvaa maailmaa.

Kritiikki-sanalla on usein negatiivinen kaiku. Mononen ei pidä kriitikkoa makutuomarina tai tuomioiden jakajana.

– En näe mitään syytä etsimällä etsiä ”huonoa” taidetta. Eri asia on, jos kentällä jo etabloitunut, nimekäs taitelija yrittää käsitellä vaikkapa sellaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka koskettavat monia, ja epäonnistuu räikeästi. Silloin kriitikon tehtävänä on sanoittaa se, mikä meni vikaan. Esimerkiksi väkivalta eri muodoissaan on usein sellainen aihe, joka vääntyy taiteessa helposti irvokkaaksi asetelmallisuudeksi.

– Ymmärrän, että taiteilijalla voi olla kutsumus yrittää pohtia ajankohtaisia kysymyksiä. Yhteiskunnallisten, usein monimutkaisten ilmiöiden käsitteleminen ei ole kuitenkaan aina helppoa.

Vaikka verkossa julkaistava kritiikki monipuolistaa virkistävällä tavalla taiteesta käytävää keskustelua, perinteinen, painettu taidejournalismi tuntuu yhä edelleen dominoivan. Tällöin huomio kiinnittyy usein aina samoihin tekijöihin ja heidän teoksiinsa.

– Palstatilaa perinteisessä mediassa nykykritiikille on niin vähän, että taiteen harmaa massa väkisinkin karsiutuu kriittisestä käsittelystä. Toisaalta tulisi pitää huolta siitä, että myös muut kuin jo vakiintuneet huiput saisivat tilaa, Mononen huomauttaa.

– Taidepuhe näivettyy, jos kaikki kirjoittavat samoista, jo laajalti huomatuista taiteilijoista ja heidän teoksistaan. Kriitikolla pitäisi olla kyky katsoa uutta, vielä marginaalissa viihtyvää taidetta. Yhtä hyvin eri medioiden pitäisi uskaltaa nostaa ennakkoluulottomasti eri tekijöitä esiin.

Jos taitelijoiden pitää ensisijaisesti pyrkiä myymään teoksiaan, on selvää, että se karsii vaikeita kysymyksiä kommentoivan taiteen tekemistä.

Kritiikin ongelma on rakenteissa

Taiteesta kirjoittaminen on välttämätöntä, jos kulttuuri halutaan pitää elävänä. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse perustella järjellä. Mononen ajattelee, että taide on uskonnon ohella vielä yksi sellainen järjestelmä, joka pitää pintansa rahaa ja välineellisyyttä arvostavassa kulttuurissa.

– On tuhoisaa, jos kaikki inhimillinenkin elämässä pitäisi perustella välittömän hyödyn kautta. Hyvään elämään kun kuuluu paljon myös sellaista, mikä ei ole mitattavissa millään indikaattoreilla. Kaikista elämän tärkeistä arvoista ja elämyksistä, kuten vaikkapa rakastumisesta ei voi, eikä tarvitse olla hyötyä. Ne voivat olla myös tuhoisia voimia. Elämä on joskus myös kaaosta eikä sen kaoottista luonnetta tulisi kieltää.

Taide ja siitä kirjoittaminen antavat Monoselle hyviä keskustelukumppaneita ja jopa ystävyyden kokemuksia.

– Taiteesta kirjoittaessani saan olla hyvässä seurassa ja käydä kokemuksiani ja erilaisia asioita läpi kiinnostavassa, antoisassa ympäristössä arjen ulkopuolella.

Tämä tarkoittaa muun muassa lupaa viipyä taiteen äärellä ja kirjoittaa siitä hitaasti ja hartaasti. Nopean rytmin maailmassa tämä on harvinainen etuoikeus. Mononen onkin huolissaan kriitikoiden ja taitelijoiden työskentelyolosuhteiden vaikeutumisesta.

– Taiteilijat, taiteen tutkijat, taidejournalistit ja kriitikot sekä taideinstituutio ovat uhanalaisia. Kriitikot rinnastuvat nykyään taiteilijoihin siten, että vain harva elää työllään. Kritiikkiä tukevaa apurahajärjestelmää tulisi kehittää.

Toisaalta kritiikki on monipuolista, vaikka sen julkaiseminen printtilehdissä on vähentynyt.

– Taidekritiikkiä julkaistaan erikoislehdissä ja verkossa, ja sitä selvästikin halutaan kirjoittaa. Koko kritiikki-instituutio pitäisi päivittää tähän aikaan ja etsiä kritiikin uusia muotoja, Mononen pohtii.

Tästä rohkea ja ennakkoluuloton Mononen itse kriitikontyössään on hyvä esimerkki. Kriitikkona ja tutkijana häntä motivoi ja innoittaa se, että Suomessa tehdään kiinnostavaa nykytaidetta.

– Sisällöllisesti taiteella ei ole mitään hätää, se on argumentointikykyistä. Esimerkiksi uusmaterialistinen liikehdintä Suomen taiteessa on kiinnostavaa ja kansanvälisessäkin vertailussa korkeatasoista.

– Ongelmallisia ovat sen sijaan taidemaailman rakenteet, kuten taiteilijoiden usuttaminen yrittäjyyteen. Jos taitelijoiden pitää ensisijaisesti pyrkiä myymään teoksiaan, on selvää, että se karsii vaikeita kysymyksiä kommentoivan taiteen tekemistä. On huolestuttavaa, että myös hiljattain valittu uusi kulttuuriministeri Sampo Terho (ps) korostaa voimakkaasti taiteilijoiden ryhtymistä yrittäjiksi.

Mononen on todennut aiemmin, että taide on yhtä kuin yhteiskunnan mielikuvitus ja persoonallisuus. Siksi taide on häneen mukaansa vakava asia. Tämän vuoksi se myös ansaitsee tulla vakavasti ajatelluksi ja sanoitetuksi.

– Toimiva yhteiskunta ei tule toimeen ilman taidetta, sillä taiteessa asuu luovuus ja uusi ajattelu.

Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja ja kriitikko.

Jaa artikkeli:Share on Facebook57Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone