Harri Kalha muistuttaa, että jokaisen työkseen kirjoittavan vastuulla on pitää ajattelua liikkeessä ja kieli elävänä.

”Filosofian tohtori Harri Kalha (s. 1962) on kriittinen ja luova ajattelija-kirjoittaja, jonka tärkeimmät valtit ovat uteliaisuus ja rohkeus tarttua tabuinakin pidettyihin aiheisiin. Hän kirjoittaa yleistajuisesti ja moralisoimatta kuvataiteen ja visuaalisen kulttuurin marginaalisista aiheista ja nostaa valokeilaan valtavirtakulttuurilta näkymättömiin jääneitä aiheita ja teemoja.”

Näin Suomen Kulttuurirahaston E.J. Vehmas -palkinnon raati perusteli päätöstä ojentaessaan hänelle kunniakkaan tunnustuksen.

– Säikähdin kovasti palkintouutista. Ensi-impulssi oli, että minut on varmaan sekoitettu johonkin toiseen – enhän edes ole taidekriitikko! arvostelijapalkinnon pokannut Kalha kertoo hymynkare suupielessään.

Eikä ihme, sillä hänet tunnetaan erityisesti monipuolisena kolumnistina, kuraattorina, tietokirjailijana ja tutkimuksen popularisoijana.

– Minulle palkinto on tavallaan elinehto, koska siihen liittyy jotain konkreettistakin: 10 000 euroa.

Kalha on palkittu aiemminkin, mutta vain kerran rahapalkinnolla.

– Tosiasia on, ettei kirjanteko kannata taloudellisesti, joten aina ”salaa” toivoo, että edes joku teoksista noteerattaisiin rahallisella tunnustuksella. Kirjoituspalkkio tulee silloin ikään kuin jälkikäteen.

Pahemmasta säikähdyksestä selvittyään Kalha tajusi olevansa juuri sitä, mitä englanniksi tarkoitetaan sanalla critic, eli kulttuuria kriittisellä silmällä monipuolisesti tarkasteleva kirjoittaja. Hieman arastellen hän arveli jopa ansainneensa palkinnon.

– Kuulostaa ehkä banaalilta, mutta minulla ei ole säännöllisiä tuloja, ja työttömyyskin on nykyään tehty niin hankalaksi. Toista oli ennen, kun kirjailijat saattoivat työskennellä päivärahan turvin, vaikka se oli kiellettyä. Jos haluaa pitää ammattitaitoa yllä, täytyy koko ajan kirjoittaa. Se ei ole verrattavissa muuhun työntekoon, korkeintaan taiteilijan luovaan työhön.

Luovien alojen työttömyystuet pitäisi Kalhan mielestä miettiä alusta pitäen uusiksi.

– Suosittelisin luovien työntekijöiden kansalaispalkkaa, jota myönnettäisiin esimerkiksi viisi kirjaa julkaisseelle kirjailijalle tai viisi näyttelyä pitäneelle taiteilijalle työn jatkuvuuden varmistamiseksi, hän ehdottaa.

Tietokirjat eivät tuo tekijälleen juurikaan tuloja. Parhaimmillaan Kalha on ansainnut lyhyistä lehtijutuista enemmän kuin kokonaisesta kirjasta. Hän on kirjoittanut kolumneja ja lehtijuttuja, mutta journalistin identiteettiä hänellä ei ole.

– Olen huono kirjoittamaan käskystä. Ahdistun merkkimäärärajoista ja deadlineista – ehkä siksi, että pidän niistä keskimääräistä tiukemmin kiinni.

Kalha kirjoittaa mieluiten LP-formaatissa. Tiukat merkkimäärät ovat toisinaan ”hauska haaste”, mutta ne voivat myös lamauttaa ajattelua.

– Kirjani ovat yleensä aika reheviä. En suunnittele niitä kovinkaan paljon etukäteen, editoin ja jäsentelen mieluummin matkan varrella. Kaaos jäsentyy kosmokseksi vaivihkaa – sitähän kirjoittaminen on: rakenteen logiikan vähittäistä hahmottumista.

Suosittelisin luovien työntekijöiden kansalaispalkkaa, jota myönnettäisiin esimerkiksi viisi kirjaa julkaisseelle kirjailijalle tai viisi näyttelyä pitäneelle taiteilijalle työn jatkuvuuden varmistamiseksi.

Koukeroisen kielen puolesta

Kirjoittaja Harri Kalhasta kehkeytyi viiveellä. Kielellinen taipumus ilmeni lähinnä vieraissa kielissä: koulutodistuksissa äidinkielen kohdalla komeili usein vitonen.

– Harjaannuin kirjoittamiseen kirjoittamalla, ensiksi akateemiseen keppihevoseen tukeutuen, sitten itsenäisemmin. Elämä alkoi tässä suhteessa väitöskirjan jälkeen. Tärkein esikuvani – suoranainen idoli – on ranskalainen kulttuurikriitikko Roland Barthes, jonka tekstit hakevat paikkaansa tieteen ja taiteen välimaastossa.

Kalhassa vuorottelevat tutkijan, tietokirjailijan ja esseistin identiteetit. Toisinaan hän myös kuratoi näyttelyitä ja luennoi yliopistoissa.

– Jos kirjoitustyössä ei olisi vapaalle itseilmaisulle sijaa, tuskin jaksaisin kirjoittaa. Tappavaahan se olisi, kun kirjoittaa aamusta iltaan, viikonloput ja pyhät mukaan lukien. Kesäisin pyrin pitämään lomaa. Se, että saa kirjoittaa, on etuoikeus, mutta myös vastuu: tuottavuus ei saisi katketa, eikä laatu romahtaa. Etuoikeuden korkein hinta tuli jo mainittua: se, ettei toimeentulosta voi puhua kuin kakistellen.

Kirjoittaminen on Harri Kalhalle ennen kaikkea elämäntapa.

– Tuntuu hyvältä herätä aamulla, kun edessä on jälleennäkeminen tyhjän sivun kanssa. Minulle kirjoittaminen on jotenkin kehollista: teksti on sorminäppäryyttä, tekstuuria ja rytmiikkaa. En mieti näitä tietoisesti kirjoittaessani, mutta ehkä se kertoo jotain, että työskentelen lähes aina jazzin tahdissa. Rytmit ja rytmihäiriöt kulkeutuvat kehon kautta tekstiin – näin ainakin haluan kuvitella.

Hän muistuttaa, että kirjoitettaessa yleistajuisuus ei ole mikään itseisarvo, vaan muuttuu tärkeäksi juuri kuvitteellisen lukijan kohtaamisen kautta. Ihan kaikkia ei kuitenkaan tarvitse puhutella.

– Liiallinen selkokielisyyden ihannointi on huolestuttavaa, koska se yksinkertaistaa asioita. Elämähän on aika monimutkaista. Rakastan esimerkiksi lainasanoja, enkä usko kielen puhtauteen.

Aivan pulmatonta tämänkaltainen kielellinen anarkismi ei ole.

– Kieleni taipuu luonnostaan tiettyyn koukeroisuuteen, joka saa jotkut lukijat näkemään punaista. Mutta viis siitä, kustannustoimittajat editoikoot kilvan pois itselleni rakkaat kursiivit, ajatusviivat, puoli- ja kaksoispisteet – juuri sen svengin ja synkoopin, joka jäsentää ajatteluani.

– Kehotan opiskelijoitakin aina muotoilemaan virkkeet mahdollisimman mutkikkaiksi ja ottamaan oppia sivistyskielistä kuten ranska, joka suosii välimerkkejä, tai englanti, joka luo rentoa rytmiä pilkuilla. Meille suomalaisille opetetaan vain sääntöjä ja etsitään virheitä, Kalha nurisee.

Kalha on rauhoittanut työympäristönsä täysin älykkäistä laitteista. Kirje tai postikortti on hänen mielestään riittävän nopea kommunikaatioväline. Kuva: Marissa Mehr

Salarakas pöytälaatikossa

Harri Kalha kirjoittaa visuaalisista ilmiöistä, jotka ovat yleensä joko historiallisia tai nykytaiteeseen liittyviä. Marginaalisuus on hänelle kuin toinen luonto, ei mikään agenda. Sama pätee sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Hän nostaa häpeilemättä esille nykykulttuurin ilmiöitä mainonnasta muotoiluun ja pornografiaan.

– Eetokseni on enemmän henkilökohtainen kuin yhteiskunnallinen. Ehkä siihen liittyy tuulettamisen tarvetta: olemme niin lukossa näiden asioiden suhteen. En mieti moraalia kirjoittaessani, ehkä olen keskimääräistä ”moraalittomampi” henkilö – tai rehellisempi, jopa raivorealistinen suhteessani moraalisiin kysymyksiin ja sopivaisuuden käsitteeseen. Maailmanparantajan rooli on minulle todella vieras.

Tärkein ominaisuus Kalhalle hänen työssään on maltti pysähtyä ilmiöiden eteen.

– Vain siten pääsee porautumaan itsestäänselvyyksien taakse. Minulla on myös taidekoulutustaustaa, joten herkistyn asioihin ehkä eri tavalla kuin jotkut kollegat. Kirjoittaminen on sitä, että asettuu intiimiin kanssakäymiseen kuvien ja esineiden kanssa. En tiedä, osaisinko kirjoittaa ilman konkreettista kimmoketta: kuvaa, teosta tai esinettä.

Harri Kalha on saanut palkintoja useista teoksistaan. Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaaksi hänet nimettiin teoksilla Kokottien kultakausi (SKS 2013) ja Rut Bryk: Elämän taide (EMMA 2016).

– Kaikki kirjani ovat kuin lapsia, yhtä rakkaita emolleen. Tunnen eniten ylpeyttä niistä, jotka tulivat maailmaan äkkiä ja lupia kyselemättä. Ihmettelen jälkikäteen työprosessin intensiteettiä ja juosten kustua hyvää jälkeä.

Ihmetyksen aiheisiin kuuluu Tom of Finlandin taidetta/pornoa analysoiva Taidetta seksin vuoksi sekä 1900-luvun alun unohdettuja viihdejulkkiksia käsittelevä Kokottien kultakausi.

– En ole niistä ylpeä siksi, että ne olisivat erityisen hyviä, vaan koska ne syntyivät tietyssä hekuman tilassa, vaikka ovatkin akateemisia luonteeltaan.

Kalha arvostaa jokaista mahdollisuutta kirjoittaa kuvataiteesta.

– Jotkut aiheet tai genret ovat henkilökohtaisesti tärkeitä. Esimerkiksi taide-esseistiikka on katoava laji. Erityisen haastavaa on kirjoittaa nykytaiteesta, joka leijuu vielä ilmassa vailla tulkintarepertuaaria: se on up for grabs, oivaa lainailmausta käyttääkseni.

Tärkeimpiä ”lapsosia” Kalhalle, kuten lähes kaikille kirjailijoille, ovat työn alla olevat teokset.

– Seuraava kirjani, alkusyksystä ilmestyvä Valokuvan orpokoti, on jo taitossa. Se käsittelee vanhoja nimettömiä otoksia. Teos on jatkoa Nimettömät-kirjalle, joka herätti huomiota ilmestyessään vuonna 2014. Se on tähänastisista kirjoistani lukijaystävällisin: johdanto ja 25 tiukkaa miniesseetä ja rutkasti kuvia. Vaikka nautin kirjoittamisesta, voisin ajatella joskus tekeväni kokonaan visuaalisen kirjan.

Kiihkeimmin Kalha odottaa vuoden vaihteessa ilmestyvää kirjaansa Unohtumattomat äänet, joka on suurteos Amerikan 1900-luvun jazz-vokalisteista. Aihepiiri on hänelle täysin uusi aluevaltaus.

– Kirja on henkilökohtainen rakkaudentunnustus musiikille ja yritys tavoittaa kuuntelijan (toisen kaltaiseni?) aaltopituus. Se on kirja diggaajalta diggaajalle, vaikkakin samalla massiivinen tietoteos. Kirjoitin sitä kymmenisen vuotta ”pöytälaatikkoon”. Se oli ”salarakas”, pakopaikka oikeista deadlineista. Siinä mielessä se on ehkä tähänastisista kirjoista tärkein, tai ainakin erityisin.

Musiikki ei ole Kalhalle kuvataidetta kummempi kohde; molemmissa on kyse aistien avoimuudesta, keskittymisestä ja heittäytymisestä. Hän kuitenkin myöntää jännittävänsä portinvartijoiden suhtautumista ”salarakkaansa” paljastuttua.

– Kriitikot lukenevat kirjaani suurennuslasein ja vastakarvaan. Lukekoot vaan! Eniten kuitenkin jännittää se, jaksaako kukaan enää lukea musiikista, kun netti on pullollaan pikamusaruokaa kaikkine härpäkkeineen.

Netti wikipedioineen on jo tehnyt hallaa; sen huomaa, kun on tekemisissä koululaisten ja opiskelijoiden kanssa. Tiedon käsite oletetaan yksiselitteiseksi, virkkeet ovat lyhentyneet ja tyyli yksinkertaistunut.

Älytön elämä

Musiikin kulutustapojen murros on Kalhan mukaan sukua lukuharrastuksen muuttumiselle. Molemmat liittyvät digitaaliseen kumoukseen. Taide- ja tietokirjojen tulevaisuus on avoin jättikysymys, joka huolettaa häntä erityisesti.

– Tämän tulisi huolettaa kaikkia kulttuurista, kielestä ja kirjoittamisesta kiinnostuneita. Miten saisimme ihmiset vakuutettua siitä, että suomenkielellä kannattaa edelleen kirjoittaa, ja lukea, myös pitkiä tekstejä, jopa kirjoja?

Kaikkea ei Kalhankaan mielestä kannata painaa kirjamuodossa.

– Kova data – faktat ja figuurit – löytyvät pikkuhiljaa netistä, mutta persoonalliselle kielelle ja ajattelulle sekä tiedon problematisoinnille ei tahdo enää löytyä tilaa. Ja vaikka tilaa löytyisikin, löytääkö hakukone sitä tiedon valtamerestä? Netti wikipedioineen on jo tehnyt hallaa; sen huomaa, kun on tekemisissä koululaisten ja opiskelijoiden kanssa. Tiedon käsite oletetaan yksiselitteiseksi, virkkeet ovat lyhentyneet ja tyyli yksinkertaistunut.

Kun tähän vielä lisätään kustannusalan murros ja yliopistojen – etenkin humanististen alojen – alasajo, tulevaisuudennäkymät ovat aika synkkiä.

– Jokaisen työkseen kirjoittavan vastuulla on pitää ajattelua liikkeessä ja kieli elävänä. Tieto on arvokkaimmillaan ambivalentti, persoonallinen ja kompleksinen asia.

Kalhaa on turha tavoitella sähköpostitse puhumattakaan sosiaalisesta mediasta.

– En kaipaa nettiä työn säestäjäksi, enkä sähköpostia. Olen rauhoittanut työympäristön kokonaan älykkäistä laitteista. En ymmärrä lainkaan, miksi minun pitäisi aina olla tavoitettavissa – kirje tai postikortti on aivan riittävän nopea kommunikaation väline, Kalha sanoo.

– Netti on hyvä renki, mutta olen huomannut, kuinka se ottaa isännän yliotteen ihmisten elämästä. Omassa ympäristössäni on luonnostaan ihan riittämiin ärsykkeitä. Vaikka älyttömyys toimii minulla, en tyrkytä sitä muille.

Hari Kalhalle kirjoittaminen on myös puhuttelua.

– On tärkeää tiedostaa, että jossain on lukija, joka saattaa lämmetä tekstilleni. Kirjoittaminen on lukijan viekoittelua: houkuttelua kuvan tai argumentin sisään. Voi olla, että kirjoittamiseni pohjalla on halu tulla rakastetuksi, tai ainakin hyväksytyksi, vanhempansa varhain menettänyt Kalha herkistyen tunnustaa.

– Ehkä alitajuisesti edelleenkin haen kirjoittamalla myös vanhempieni hyväksyntää.

Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja ja kriitikko.