Lauantaina 29.4.2017 Helsingin nykytaiteen museo Kiasmassa vietettiin Kritiikin Päivää. Suomen arvostelijain liiton kevätkokouksen jälkeisen ohjelman aloitti Kiasman ARS17-esitystaidekokonaisuudesta vastaava Mikael Aaltonen puheenvuorollaan.

Aaltonen kävi läpi Kiasma-teatterin ARS17-esityksiä ja pohti, pystyykö kuvataidetta ja performanssitaidetta aina erottaa toisistaan. Hänen mukaansa taiteiden tekemisen tavoissa on suuria eroja, mutta erityisesti kuvataide lähestyy hänen mukaansa esittävän taiteen keinoja ja tapoja. Tämä vaikuttaa myös näyttelyiden kuratointiin, joka alkaa saada enemmän teatteritaiteen työnkuvan piirteitä.

Mikael Aaltosen alustuksen jälkeen ääneen pääsivät lopuksi myös kriitikkobattleen osallistuneet kolme teatterialan vaikuttajaa (Ilja ”Ilmari” Lehtinen, Niko Hallikainen ja Hanna Suutela) sekä yksi kuvataidekriitikko (Maria Hirvi-Ijäs).

Puheenvuoroissa nousi esille muun muassa arvottamisen mielekkyys sekä nykypäivän mahdollisuudet kouluttautua taidekriitikoksi. Huolta herätti muun muassa yliopistotason taideaineiden ja taiteentutkimuksen alasajo ja rahoituksen leikkaaminen, mitkä vaikuttavat suoraan myös tulevaisuuden kriitikoihin.

Dramaturgian opiskelija Ilja Lehtinen aloitti keskustelun performanssia lähenevällä alustuksellaan. Hänen lähtökohtansa oli teatterin kurittomuudessa, ja hän lähestyi aihetta taiteilijan näkökulmasta.

”Teatteri on petturuutta ja kapinaa. Miten mitata jotakin, joka kapinoi omaa mitattomuutta vastaan? Tämä on teatterikritiikin ongelma.”

Hänen mukaansa kriitikoiden ei tulisi kritisoida, vaan kokea.

Myös tanssikriitikko ja kuraattori Niko Hallikainen kyseenalaisti arvottamisen kritiikin osa-alueena. Viisivuotisen kriitikonuransa aikana hän kertoo pyrkineensä viimeiseen asti välttämään arvottamista. Omien sanojensa mukaan hän haluaa tehdä taidekritiikkiä toisin.

”Haluan poistaa teokselta vastuun olla hyvä tai huono. Koen suuret tulkinnalliset linjat ja teoksen ymmärtämisen paljon mielenkiintoisempina lähestymistapoina.”

Tampereen yliopiston viestintätieteen professori Hanna Suutelan mukaan koulutuksessa korostunut työelämäpaine on vaikuttanut siihen, kuinka taiteentutkimukseen ja taiteisiin ylipäänsä suhtaudutaan oppilaitoksissa.

Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksen oppiaineen sulkeutuminen tulee Suutelan mukaan vaikuttamaan suoraan teatterikritiikkiin ja siihen, mitä teatterin alalla tulevaisuudessa tapahtuu. Lisäksi taidekriitikkojen akateeminen kouluttautuminen on rajautunut ahtaalle, kun opiskelijoilla ei ole tiukkojen opintorajausten vuoksi mahdollisuutta osallistua kursseille.

”Kuinka opitaan lukemaan taiteen moninaisuutta? Kuinka tulevaisuudessa tunnistetaan taiteeksi huone, jossa on kärpäsiä?” kysyy Suutela viitaten Kiasma-teatterissa esitettyyn Rodrigo Sobarzon Prins of Ne†works -esitykseen.

Suutelan mukaan taide ei kuitenkaan ole se, joka tarvitse apua, sillä taide löytää keinot ilmaisuun ja olemiseen.

”Taide tai kritiikki ei ole sfääri, vaan kieli joka elää ja reagoi yhteiskuntaan sekä ympäristöön. Haasteeksi nousee toimiva kommunikaatio: taidekasvatus kuplaantuu, jos se kasautuu täysin taideyliopistolle. Pahimmassa tapauksessa he alkavat tuottaa puhetta, jota kukaan ei ymmärrä.”

Myös heikko julkisuus sai Suutelalta kyytiä. Heikossa julkisuudessa asiat sijoitetaan ääripäihin suhteessa toisiinsa. Myös lisääntynyt ”toisaalta, toisaalta”-ajattelu on heikkoa julkisuutta.

”Nykyisin ei oteta enää arvovastuuta siitä, mitä keskustelua herätetään ja tuotetaan. Teatterimarkkinointi sortuu tähän ”toisaalta, toisaalta”-esittelyyn liikaakin.”

Suutelan mukaan ongelma on siinä, ettei heikko julkisuus rohkaise keskusteluun.

”Ovatko kriitikot itse unohtaneet tämän entisen perusasian? Heikko julkisuus dominoi tällä hetkellä meitä kaikkia, siitä tämä ”kriitikkobattle”-sanakin jo kertoo. On meidän asiamme, pääsemmekö siitä eteenpäin vai emme.”

Kiasmassa kuraattorina työskennellyt ja kuvataidekritiikkiä 1980-luvulta lähtien kirjoittanut Maria Hirvi-Ijäs tarttui Mikael Aaltosen esittämiin kuva- ja esitystaiteen välisiin yhteyksiin. Hän vastusti Aaltosen näkemystä, ettei esitys- ja kuvataide olisi erotettavissa toisistaan.

”Kuvataide on aina käyttänyt esitystaiteen keinoja ja päinvastoin, siinä ei ole mitään uutta. Mutta ne ovat silti omat alueensa, joilla on omat historiansa, jotka kriitikon tulee tuntea.”

”Kritiikki ei ole mittaamista”, Hirvi-Ijäs toteaa viitaten Lehtisen ja Hallikaisen puheenvuoroihin. Myös hän peräänkuuluttaa kritiikiltä artikulaatiolta, jotta kommunikaatio toimii. Sen takaa vain tasokas koulutus.

”Jos joillakin pitäisi vahvistaa kritiikin kirjoittamisen opetusta ja oppimista, niin taiteilijoilla. Parhaimmat kuvataidekriitikot historiassa ovat olleet taiteilijoita.”

 

EDIT 16.5.2017/ Niko Hallikaisen sitaattia muokattu.

Jaa artikkeli:Share on Facebook40Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone