Tiellä sananvapauteen 1917–2017. Kekkonen, jumala, seksi
Kai Ekholm, Päivikki Karhula & Tuomo Olkkonen (toim.)

Kansalliskirjaston Gallerian julkaisuja nro 16
Into Kustannus 2017
180 s.

”Kun tämä mies ryhtyi kirjoittamaan virkkeensä ensimmäistä sanaa ja sitten sen keskiosaa, pani ii-pisteitä ja tee-viivoja paikoilleen ja tökkäsi perään vielä pisteenkin, hän tiesi väsäävänsä halpamaisuutta tihkuvaa ja valheelta löyhkäävää sepitettä.”
(Mark Twain 1860-luvun sanfranciscolaisesta sensaatiotoimittajasta)

Sakari Topelius kohotti 1875 ilmestyneessä Maamme-kirjassa Suomen kansan Jumalan valituksi, koska suomalaisille oli langennut aivan erityinen valistustehtävä kansakuntien joukossa. Tämä kutsumus edellytti ihannekansalaisen kasvattamista, ja tehtävä lankesi sivistyneistölle. Se vaati jalostunutta kielenkäyttöä, mikä edellytti tarkkaa harkintaa, jotta asiat ilmaistaisiin yksiselitteisesti ja siveellisesti. Oikean kielenkäytön tukipilarina toimi sensuuri ja itsesensuuri. Virallisen totuuden kanssa sai olla eri mieltä, kunhan piti toisinajattelunsa visusti omana tietonaan.

Kansalliskirjastossa on tämän vuoden loppuun saakka esillä näyttely, jonka nimenä on raflaavasti Tiellä sananvapauteen 1917–2017 – Kekkonen, jumala, seksi. Näyttelyyn liittyy Helsingin Sanomain Säätiön rahoittama ja Kansalliskirjaston julkaisema Tiellä sananvapauteen -verkkosivusto.

Lisäksi julkaistiin näyttelystä kertova teos. Siinä käydään läpi suomalaisia tabuja ja suomalaisen ihannekansalaisen kasvatusta itsenäisyyden ajan Suomessa. Kirja nostaa esiin suomalaisen sensuurin pääteemat: Jumalan, Kekkosen, itsesensuurin, Neuvostoliiton, suomettumisen ja tietenkin seksin. Näitä aiheita kirjassa käsittelevät muun muassa Jörn Donner, Janne Virkkunen, Jukka Rislakki ja Pekka Gronow.

Kirjan yksi toimittaja Kai Ekholm on ahkeroinut eniten ja kirjoittanut 29 juttua, Tuomo Olkkoselta on kahdeksan juttua. Lisäksi Olli Alho kirjoittaa Turussa syyskuussa 1962 järjestetystä runomatineasta, Helena Pilke sodan ajan rauhanaktivisteista sekä Juhani Salokannel Otavan kirjasodista.

Suomessa on ollut Euroopan pisin julkaisujen ennakkosensuuri, yli sata vuotta. Baltian maat puolestaan muodostivat suuren neuvostosensuurin ulkomuseon. Akateemikko Oiva Ketonen (19132000) totesi Journalismin päivillä 1996, että suomalainen sananvapaus on käytännössä pienen eliitin, enimmäkseen toimittajien asia, eikä kansalaisten sananvapautta: ”Meillä on itsessämme oma sensorimme, joka suuresti rajoittaa sananvapauttamme.”

Kirjan esipuheessa Päivikki Karhula ja Ekholm toteavat, että sananvapaus merkitsee sietokykyä ja ristiriitoja, kyseenalaistamista ja kiinnostusta sananvapauden ilmiöihin ja historiaan. He siteeraavat varatuomari ja kirjailija Jukka Kemppistä (s. 1944), jonka mukaan puolueettomassa maassa tarvitaan puolueellista kirjallisuutta. Ellei sellaista ilmesty, maa ei ole puolueeton.

Puolueettomassa maassa tarvitaan puolueellista kirjallisuutta. Ellei sellaista ilmesty, maa ei ole puolueeton.

Laulu punaisesta rubiinista

Tiellä sananvapauteen -teoksen tarinat ovat näin jälkikäteen viihdyttävän huvittavaa luettavaa, vaikka tapahtuma-ajankohtana ne tuskin ovat naurattaneet niitä, joihin sensuurisyytökset ja -toimenpiteet kohdistuivat; Jatkosodan aikana rauhanaktivistit istuivat vankiloissa ja turvasäilöissä.

Suomessa on ollut myös näyttäviä kiellettyjen kirjojen ja levyjen listoja. Sodan jälkeen kirjastojen ”myrkkykaapit” pullistelivat kiellettyjen kirjojen seksiä ja erotiikkaa. Tamminiemen pesänjakajat -pamfletti toi 1982 potkut Aarno Laitiselle (s. 1943) Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimiehen paikalta.

Suomen arvostelijain liitto katsoi syksyllä 1970, että Harro Koskisen Sikamessias– ja Sikavaakuna -teoksiin kohdistuneet oikeustoimet kavensivat ei ”vain taiteen, vaan myös yleensä sanan- ja mielipiteenvapautta”. Korkein oikeus päätti keväällä 1974, että syksyllä 1969 Nuorten näyttelyssä Helsingin taidehallissa olleet Koskisen työt häpäisivät Suomen vaakunaa ja pilkkasivat Jumalaa. Taiteilijalle tuomittiin 70 päiväsakkoa ja työt näyttelyyn hyväksyneen juryn jäsenille 50 päiväsakkoa.

Hannu Salaman (s. 1936) Juhannustanssit-romaanin jumalanpilkkaoikeudenkäynnin varjoon on jäänyt norjalaisen Agnar Myklen (19151994) romaanin Laulu punaisesta rubiinista eri maissa nostattama kirjasota. Teos ilmestyi suomeksi 21.9.1957 Olli Nuorton kääntämänä, Caius Kajantin (19152012) omistaman pienkustantamo Ammattikirjat OY:n kustantamana. Kai Ekholmin vuonna 1989 Kajantista tekemään haastatteluun perustuva artikkeli ”Caius Kajantin ura pysähtyi Mykleen” kertoo karua kieltä 60 vuotta sitten Suomessa vallinneesta kulttuuripuritanismista.

Varsinainen suuryökkäys Kajantin kustantamoa vastaan alkoi teologian professori Yrjö J.E. Alasen (18901960) Kotimaa-lehden alakerta-artikkelista ”Kirjallinen saasta” (4.10.1957). Alanen esitti törkeitä väitteitä myös norjalaisesta kustantajasta ja vaati Suomen viranomaisia ryhtymään toimenpiteisiin kirjan levittämisen estämiseksi.

Kristillisen Kulttuurin Liitto sekä Kristillinen Ylioppilasliitto ostivat kirjaa 20 kappaletta jakaakseen sitä jäsenilleen asiantuntijalausuntoja varten. Oikeusministeri J.O. Söderhjelmin (18981985) luona kävi erivahvuisia lähetystöjä vaatimassa kirjan takavarikkoa.

Söderhjelm kutsui koolle Epäsiveellisen kirjallisuuden vastustamisen valvontalautakunnan, jota myös Pornografialautakunnaksi kutsuttiin. Sen viisi jäsentä, neljä juristia ja yksi lehtimies, päätoimittaja Gunnar Henriksson, eivät hyväksyneet kaunokirjallisen teoksen takavarikkoa. Päätös julkaistiin uutisena kaikissa huomattavissa sanomalehdissä.

Kun päätös tuli oikeuskansleri Olavi Hongan (18941988) tietoon, hän ilmoitti päätöksen varmentajalle, vt. hallitusneuvos Olavi Merimaalle (190870), että tämän on pantava eriävä mielipiteensä päätökseen, muutoin Honka tulee pitämään huolta siitä, ettei Merimaa saa vakinaista hallitusneuvoksen virkaa. Oikeusministeri Söderhjelm antoi tähän suostumuksensa, uusi päätös puhtaaksikirjoitettiin ja vanha revittiin.

 

Arkkipiispat ja kirjaroviot

Oslon raastuvanoikeus antoi Myklen jutussa vapauttavan päätöksen jo 11.10.1957, mutta Suomessa oli asiassa päästy vasta alkuun. Neljä päivää Oslon raastuvanoikeuden vapauttavan päätöksen jälkeen hallituksen iltakoulussa oikeuskansleri Olavi Honka junaili Myklen romaanin takavarikoimisen istunnon tärkeimmäksi asiaksi. Honka uhkasi haastaa sisäasiainministeri Teuvo Auran (191299) valtakunnanoikeuteen, ellei tämä heti takavarikoisi tuota irstasta romaania.

Koska oikeusministeri Söderhjelm sattui olemaan juuri tuon hallituksen iltakouluistunnon aikaan Genevessä kansainvälisen työjärjestö ILO:n konferenssissa, joutui sisäasiainministeri Teuvo Aura tuuraamaan oikeusministeriä. Ministeri Aarre Simonen (191377) kehotti Auraa takavarikoimaan teoksen Hongan rauhoittamiseksi.

Hallituksen jäsenistä kukaan ei ollut lukenut teosta, kun takavarikkopäätös julkaistiin aamulla 15.10.1957. Helsingin raastuvanoikeus vahvisti myöhemmin takavarikon ja Korkeimman oikeuden päätöksellä keväällä 1959 määrättiin Laulu tulipunaisesta rubiinista tuhottavaksi.

Mika Waltari puolusti Suomalaisessa Suomessa modernin anglosaksisen, ranskalaisen ja ruotsalaisen kirjallisuuden kääntämättä jättämistä.

Lauttasaaren kirkkoherra Voitto Viro (191499) tutustui tarkasti kyseiseen romaaniin. Hän kirjoitti Helsingin Sanomissa 28.1.1958: ”Elämme seksuaalisuuden korkeasuhdanteen aikaa. Yhteiskunnan on suojeltava heikkoja luonteita ja alaikäisiä epäterveen uteliaisuuden kiusauksilta.” Sitä kirkkoherra Viro ei tarkentanut, johtuiko kristillisten piirien suuri ja kiihkeä kiinnostus kyseistä romaania kohtaan terveestä vai epäterveestä uteliaisuudesta.

Helsingin Sanomissa julkaistun 21 henkilön allekirjoittaman takavarikkovaatimuksen joukossa oli kolme arkkipiispaa: Ilmari Salomies (18931973), Martti Simojoki (190899) ja Mikko Juva (19182004). Teoksen kustantaja Caius Kajanti totesikin myöhemmin, että todennäköisesti Suomen arkkipiispan viran pätevyysvaatimuksena on ainakin yhden kirjarovion sytyttäminen.

Kitaristi Antero Jakoila (s. 1945) on muistellut lukeneensa tuoreeltaan Laulun punaisesta rubiinista: ”Päähenkilön Ask Burlefotin tiiviit fiilikset olivat mulle mannaa ja uudenlaista luettavaa”, Jakoila muistelee. Pilapiirtäjä Kari Suomalainen (19201999) kommentoi 30 vuotta myöhemmin ”Punaisen rubiinin” ympärillä pyörinyttä kohua sekä sen jälkeen tapahtunutta yleisen sietokynnyksen madaltumista: ”Nykyisin julkaistaan sellaista, josta Myklekin punastuisi.”

 

Ulkomainen kirjallinen rihkama

Valistusfilosofi ja tietosanakirjailija Denis Diderot (171384) myönsi, että sopimaton sana tai outo ilmaus on joskus opettanut häntä enemmän kuin kymmenen kaunista fraasia. Samaa mieltä ei ollut angloamerikkalaisesta käännöskirjallisuudesta Kirjailijaliiton puheenjohtaja Eino Railo (18841948). Hän torjui 16.2.1935 kyseisen hapatuksen ulkomaisena kirjallisena rihkamana, koska kansallinen omavaraisuus oli nostettava kirjallisuudessakin kunniaan.

Railo oli ollut 21.5.1918 mukana veneessä, jossa kirjailija Algot Untolaa eli Maiju Lassilaa (18681918) kuljetettiin Santahaminaan teloitettavaksi. Untola joko hyppäsi tai hänet työnnettiin veteen, johon hänet välittömästi myös ammuttiin. Railo järjesti yhdessä Kyösti Wilkunan (1879–1922) kanssa Untolan teloittamisen kunniaksi peijaiset nykyisen Kalastajatorpan paikalla sijainneessa kahvilassa. Railo oli Untolan teosten kustantaja.

Kirjailijaliitto hyväksyi yksimielisesti Railon lähtökohdan ja velvoitti johtokunnan painostamaan kustantajia suuntaamaan kustannuspolitiikkansa kanteleen ja hakaristin suuntaan. Mika Waltari (190879) puolusti Suomalaisessa Suomessa (2/1933) modernin anglosaksisen, ranskalaisen ja ruotsalaisen kirjallisuuden kääntämättä jättämistä. Waltarin perusteluina oli, että kyseinen kirjallisuus oli epäsiveellistä, myrkyllistä (so. älykästä) ja yhteiskunnalliseen kumoukseen yllyttävää. Kehittymättömän lukijan käteen joutuessaan se yllyttää joko kiihkeään kannattamiseen tai vastustamiseen. Ne, jotka halusivat riittävän kypsinä vastaanottaa tätä kirjallisuutta, voisivat tutustua siihen Ruotsin kautta. Waltari syytti André Gideä (18691951) ”homoseksualisti-bolsevikiksi, joka on ehtinyt myrkyttää jo kokonaisen sukupolven”.

Oma lukunsa suomalaisen sananvapauden tiellä oli sodanjälkeinen aika, jolloin kirjakaupoista poistettiin satoja kirjanimikkeitä. Neuvostovastaiset oppikirjat poistettiin ja siivottiin kirjastojen hyllyiltä. Vuonna 1958 kunnille annettiin vapaat kädet palauttaa kirjastoihinsa ne teokset, jotka sodan jälkeen oli naapuruussuhteita loukkaavina poistettu. Ehdotuksen lainauskiellon peruutuksesta teki Kemin silloinen kirjastonjohtaja Raoul Palmgren (19121995).

 

Mainosten vapauttavat sanat

Sanoilla on eri merkitys eri ihmisille. Mihail Bahtinin (18951975)  mukaan kieli on aina konkreettinen ja ristiriitainen mielipide maailmasta eikä ennalta lukkoon lyötyjen ja ylhäällä taivaissa päätettyjen pysyvien totuuksien järjestelmä.

Bahtinin mukaan kaikki sanat tuoksahtavat ammatilta, kirjallisuudenlajilta, suuntaukselta, puolueelta, määrätyltä teokselta, määrätyltä henkilöltä, sukupolvelta, ikäluokalta, päivältä tai tunnilta: ”Jokainen sana elää sosiaalisesti jännittynyttä elämäänsä. Kaikissa sanoissa asustaa jonkun ihmisen tai ihmisryhmän tarkoituksia, aikomuksia, uskomuksia ja pyrkimyksiä. Jokaista sanaa ”soittaa” aina joku omien tarkoitustensa mukaisesti.”

Suomessa sananvapauden tie on ollut pitkä ja kaita. Kuihtuuko saavutettu sananvapaus olemattomiin median kaupallistumisen myötä? Voiko mainoslause sisältää vapauttavia sanoja lupaamalla tietystä ongelmasta vapautumista käteismaksua vastaan? Tähän Tiellä sananvapauteen -teos ei vastauksia anna.

Kuihtuuko saavutettu sananvapaus olemattomiin median kaupallistumisen myötä?

Oswald Spengler (18801936) uumoili sata vuotta sitten, että massamedia palauttaa ihmiskunnan takaisin skolastiikan aikaan, jolloin eriävää mielipidettä ei ollut mahdollista esittää ilman todistusta. Massamediaa seuraavat joukot saavat tietää vain sen, mitä heidän tulee tietää. Korkeampi taho muovaa heidän maailmankuvaansa.

Spenglerin mielestä tässä piilee demokratian loppu. Totuuksien maailmassa ratkaisee kaiken todistus, tosiasioiden maailmassa menestys. Tulevaisuuden johtajat hallitsevat maailmaa yksityisomaisuutena sen jälkeen kun kulttuurin suuri poliittinen muoto on hajonnut finanssikapitalismin tieltä. Mihin kaikkialle tunkeva finanssikapitalismi perinteisesti määriteltyä sananvapautta tarvitsee, jos markkinoiden ydin on mainosviestien perille saattamisessa?

Spengler huomautti, että vapaan sanomalehdistön esitaistelijat eivät välttämättä aavistaneet ihmisten loputonta huvitusten nälkää, että massatiedotusteollisuuden kehittyminen voisi johtaa toden ja valheen erittelyn sijaan jännityksen ja muhevien juorujen metsästykseen. Vallanpitäjien halu vallata ihmisten tajunta on pysynyt muuttumattomana.

Tiellä sananvapauteen on merkittävä lisä suomalaisen sananvapauden mutkittelevien polkujen ymmärtämiseksi. Tosin teos on muodoltaan ja tyyliltään hieman ongelmallinen, koska sekaisin ovat haastattelut ja artikkelit. Ekholmin laajahko Suomen Pankin johtajan Erkki Liikasen haastattelu tuntuu hieman kaukaa haetulta sananvapauden historian suhteen. Teoksen lisäksi Kansalliskirjaston näyttely esittelee lähes tuhat syventävää ja dokumentoivaa artikkelia sekä 30 haastattelua. Kannattaa tutustua.

 

TIELLÄ SANANVAPAUTEEN -KIRJAN TOIMITTAJISTA

  • Tuomo Olkkonen (VTM) on historioitsija ja toiminut Tiellä sananvapauteen -hankkeen kirjoittajana.
  • YM Päivikki Karhula on johtava tietoasiantuntija Eduskunnan kirjastossa. Hän on yksi Tiellä sananvapauteen -kirjan kirjoittajista.
  • Kansalliskirjaston johtaja Kai Ekholm on kirjoittanut useita tietokirjoja: Kielletyt kirjat, Kirjastot ovat palaessaankin kauniita ja Kirja tienhaarassa (yhdessä Yrjö Revon kanssa).

 

Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja kriitikko.

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook25Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone