Muovia on kaikkialla. Käyttöesineissä, taideteoksissa, olentojen sisuksissa, maalla ja merellä. Muovin tunkeutuminen maailman eri onkaloihin on tehnyt siitä usein kuvatun materiaalin myös nykytaiteessa. Eikä ihme. Materiaali voidaan nähdä kulutuskulttuurin ja sen jälkeistä maailmaa kuvaavien dystopioiden keskeisenä merkkinä.

Kun muovi alkoi yleistyä 1900-luvulla, se syrjäytti hiljalleen monet muut käyttöesineiden valmistusmateriaalit. Esimerkiksi nykyisin Suomessa käytetään vuosittain erilaisten tuotteiden valmistamisessa 600 000 tonnia muovia. Muovit jakautuvat eri lajeihin: on niin sanottuja kestomuoveja ja kertamuoveja. Näistä ensin mainittuja voidaan muovailla uudelleen, mutta jälkimmäiset eivät ole enää uuteen asuun muokattavissa.

Erityisesti kertamuovi on ottanut paikkansa kulttuurisen rappion merkkinä. Se tuo mieleen valtamerissä kelluvan muovijätteen ja maatumattoman muoviroskan. Vaikka kestomuovi on kertamuovia kestävämpi laji, ei sekään ole vapaa muovin huonosta maineesta.

Eri taideteokset ovat kuvitelleet maailman, jossa muovi on kasautunut epämääräisiksi röykkiöiksi maan pinnalle. Näissä dystopioissa muovijätettä tutkitaan kuin arkeologisia löydöksiä tai esineitä, joiden alkuperäistä käyttötarkoitusta on enää vaikeaa ellei mahdotonta kuvitella.

Taiteen kielellä muovissa kiteytyy elonkehän loppukierre; se on lopunajan symboli.

Jos muovin merkitystä kulttuurillemme ja olemisellemme ajattelee, on ihme, että muovin merkitystä on pohdittu kritiikissä ja taiteen tutkimuksessa vain vähän. Haut eri tietokannoissa paljastavat, että muovista on tehty lähinnä tutkielmia sen käyttökelpoisuuteen liittyen. Toinen keskeinen muoviin ja muovisuuteen liittyvä alue näyttää olevan kauneusleikkausteollisuus (engl. plastic surgery). Tässä kiteytyy muovin nyky-estetiikka: elämän esitys jähmeänä, eleettömänä ja paikalleen pysähtyneenä.

Muovin estetiikka on dystopian estetiikkaa.

Muovin estetiikka on dystopian estetiikkaa. Se on keinotekoisen elämän merkkijärjestelmä, joka kuvaa maailmaa, joissa elämä itsessään ei ole enää keskeistä. Klassinen esimerkki elämän esityksestä on muovikukka, jossa vanitas-symboliikka kaiken katoavaisuudesta on jähmettynyt eleettömäksi hetkeksi, joka on kuoleman ja sen elämälle antaman merkityksen tavoittamattomissa.

Joissakin taiteen dystopioissa muovi kuvataan olemukseltaan loismaisena. Loismateriaalina etenevä muovi syrjäyttää muita, tukahduttaa elintilaa ja valtaa alaa. Tämä loisiva prosessi on nykytaiteessa tiuhaan esillä muun muassa muovisissa vesimaiseman kuvauksissa. Vesi, joka on merkinnyt taiteen historiassa eri aikoina elämän alkua ja loppua, ihmismieltä ja maailmankaikkeutta on kohdannut nykytaiteen esityksissä muovikukan kohtalon pysähtyneenä ja tukahduttavana elementtinä.

Muovin vaikutus ei jää vain visuaalisiin taiteisiin. Sen läsnäolon voi myös kuulla. 2000-luvun alussa yleistyi musiikin tutkimuksessa niin kutsuttu ekomusikologia, joka tarkastelee soivaa kulttuuria ilmastonmuutoksen näkökulmasta. Ekomusikologian tutkimuskohteeksi voisi kuulua yhtä hyvin myös muovin sointi.

Nyt tarkastellaan sitä, miltä maailma kuulostaa muovin kautta kuunneltuna. Muovin sointi ei tarkoita pelkästään muovisten soitinten kuuntelua. Se tarkoittaa sellaisen maailman kuuntelua, johon muovi on pesiytynyt ja jossa se valtaa yhä enemmän tilaa.

Kuuntelimme vuoden alkupuolella Turun yliopistossa yhdessä musiikkitieteen opiskelijoiden kanssa taiteilijapari Maria Teerin ja Janne Nabbin Roskavideota (2014). Tarkoituksena oli kuunnella eri materiaalien sointia ja niiden välittämää kuvaa maailmasta. Kansallisgallerian kokoelmiin kuuluvassa installaatiossa voi nähdä kirjavista muoviroskista kasatun pallon, joka puserretaan videon alussa yhteen. Hypnoottisen teoksen aikana muovimytty avautuu hiljalleen ja alkaa äännellä.

Yksi opiskelijoista huomautti, kuinka muovipallon yhteen pusertaminen vastasi oikeastaan virittämistä. Vasta sen jälkeen kun muovi oli viritetty, se alkoi soida ja elää omaa elämäänsä.

Musiikin analogian kautta muovin toimintamekanismi kirkastui. Materiaalina muovi ei ole olemassa ilman ihmistä. Ihmisen kautta se virittyy kohti omaa toimintatapaansa: mereen suistumista, eläinten sisäelimiin kiertymistä ja maan pintaan liimautumista. Vauhtiin päästyään materiaali jatkaa omaa itsenäistä prosessiaan.

Tätä dystooppista lopunaikaa edeltää kuitenkin lyhyt, yhdessä ihmisen kanssa eletty, virittämisen hetki.

Kirjoittaja on musiikkitieteilijä ja kriitikko.