Matti Mäkelä
”Tämä ei ole taidetta”
Tabujen rikkominen kissantaposta
mustaan marsalkkaan
Siltala 2016
205 s.

Matti Mäkelä on vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1994 jättäytynyt filosofian tohtori, kriitikko ja esseisti. Uusimmassa teoksessaan ”Tämä ei ole taidetta” Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan hän käsittelee kotimaisia taideteoksia, jotka ovat tavalla tai toisella rikkoneet tabuja vuosien 1964 ja 2012 välisenä aikana. Kokoelman tausta on hänen tuoreessa kirjallisuudentutkimuksen alan väitöskirjassaan, joka tarkastettiin Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella vain hetki ennen esseekokoelman ilmestymistä.

”Tämä ei ole taidetta” nostaa esille tärkeitä ja ikiaikaisia taiteen kysymyksiä. Mikä on suhde niin kutsutun arvotyhjän provokaation ja tabun rikkomisen välillä? Milloin taidetta tehdään pelkästään kohun vuoksi?

Teos on jaettu kolmeen osaan, joista viimeinen on oikeastaan jonkinlaiset jälkisanat, epilogi. Siinä summataan aiemmin käsiteltyjä asioita ja suljetaan ympyrä nätisti palaamalla johdannon kysymyksiin ja esimerkkeihin.

Ensimmäinen osio on vajaan sadan sivun mittainen ja siinä alustetaan taidetapauksia käsitteleviä esseitä sekä avataan teoksen tieteellisiä lähtökohtia. Luvuissa pohditaan merkkimäärään suhteutettuna todella suuria ja monimutkaisia aihekokonaisuuksia aina sananvapaudesta, modernisaatiosta ja sen kriisistä, tabuista, skandaalinhakuisuudesta, julkisuuden rakennemuutoksista, taiteesta ja taiteen rajoista sekä käsitteiden muuttumisesta lähtien. Kun esimerkkitapaukset liikkuvat globaaleista fundamentalisti-islamistien iskuista kotimaiseen julkisuuden rakenteen murrokseen, on näin raju tiiviys lähes uhkarohkeaa.

Ensimmäisen osion puolustukseksi sanottakoon, että se kuitenkin taustoittaa toisessa
osassa käsitellyt taidetapaukset vakuuttavasti. Lukijalla on kuitenkin oltava hallussaan taiteentutkimuksen peruskäsitteistö ja teoriat, sillä niitä ei juuri avata.

Huomionarvoista on, että myös tabun käsite on muuttunut tarkasteltujen kohujen välisellä aikajänteellä.

Toinen osa koostuu esseistä, jotka kukin käsittelevät yhtä suomalaista moraalista närää herättänyttä ”taideskandaalia”. Näitä teoksia – ja esseitä – on yhteensä seitsemän: Hannu Salaman Juhannustanssit, Esa Sariolan Kuolemaani saakka, Jumalan Teatteri, Teemu Mäen ”Kissantappovideona” tunnettu Sex and Death -videoteos, Ulla Karttusen Neitsythuorakirkko, Katariina Lillqvistin animaatio Uralin perhonen sekä Erkko Lyytisen elokuva Suomen marsalkka. Mäkelä hahmottelee näppärästi lukijalle teosten ilmestymiskontekstia, närkästyjien ja puolustajien asemia sekä taiteilijoiden lausuntoja.

Kaikkia kohuja tarkastellaan kahdesta näkökulmasta: gadamerilaisen tekstintulkinnan sekä moraalifilosofisen/arvokriittisen luennan. Mielenkiintoiseksi Mäkelän käsittelytavan tekee se, että teksteissä pyritään ymmärtämään närkästyjien näkökulmaa.

Teoksen keskeisin kysymys kuuluukin: mikä oli milloinkin tabu ja mikä kussakin taideteoksessa sai reagoimaan niin vahvasti? Vaikka kyseessä olevien teosten aikajänne venyy kuudelle eri vuosikymmenelle, Mäkelä osoittaa mekanismin olevan jokaisen tapauksen kohdalla pitkälti sama.

Huomionarvoista on, että myös tabun käsite on muuttunut tarkasteltujen kohujen välisellä aikajänteellä: ”Tabun rikkominen on länsimaisessa taiteessa nähty sankaritarinoina, modernisaation etenemisen malleina, varsinkin sen alkuaikoina”, kun taas jälkeenpäin se on ”nähty taiteilijoiden strategiana, vaikka heillä henkilökohtaisesti olisi eettiset päämäärät.”

Teoksen aloittavassa ”Lukijalle”-kappaleessa Mäkelä kertoo, että on ”terästänyt tekstiä henkilökohtaisella muistumalla tai kärjistyksellä”. Kielessä on keventäviä termejä, kuten viittaus tekstikokoelmaan tekijänsä ”löytöretkenä”. Näitä yksittäisiä pieniä – ja muusta tekstistä tyylillisesti irrallisia – kevennyksiä lukuun ottamatta Mäkelän teksti on akateemisia konventioita seuraavaa, välillä jopa jäykkää. Tämä kahtiajakautuneisuus johtaa siihen, että teoksessa on tyylillisesti kaksi vahvasti erilaista ääntä, mikä saa kokonaisuuden vaikuttamaan välillä hieman tasapainottomalta.

Teoksen alkukonteksti on akateeminen ja tiukan tieteellinen; väitöskirjan haamu pilkahtelee esseiden takaa erityisesti teoksen alkupuolella. Tyylin ja omakohtaisuuden olisi odottanut keventävän kokonaisuutta enemmänkin. Kirjan heikkous onkin sen ensimmäinen osio, joka yrittää tiivistää useita laajoja ja tilaa vaativia aiheita liian pieneen tilaan.

Kirjoittaja on Kritiikin Uutisten päätoimittaja.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone