Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 2/2016.

Niin kuin meri on tyhjä.
Niin kuin mikään on.
Olli-Pekka Tennilä

AAVA MERI ON EKSYKSISSÄ olemisen merkki. Kun kansat jo osasivat purjehtia, kauas ulapalle matkustaminen tarkoitti yhtä aikaa uutta mahdollisuutta ja suurta vaaraa. Sama paradoksi on läsnä runoilija Olli-Pekka Tennilän (s. 1980) kuvauksessa, jossa veden lakeus avautuu tyhjyytenä, joka sulkee sisäänsä kokonaisen maailman, niin kuin mikään on. Runossa meren avaruus on eksistentiaalisen ahdistuksen kiteytymä, kaiken alku ja loppu.

Meren kyky merkitä yhtä aikaa elämää ja kuolemaa on näkynyt viime aikoina voimakkaasti nykytaiteessa. Veden symboli on auttanut monia taiteilijoita hahmottamaan ja käsittelemään vaikeita ja kipeitäkin ajankohtaisia aiheita: taide on tehnyt surutyötä. Taiteessa aallokon kohtaaminen merkitsee yhtäältä kuoleman virtaan astumista, toisaalta aallot suistuvat saastaan ja likaan.

Surutyöllä ymmärretään olevan karkeasti neljä eri vaihetta. Aluksi tapahtunutta on vaikea uskoa todeksi. Myöhemmin menetys käsitetään, se konkretisoituu ja paljastuu surijalle. Surun tunne voi olla kaoottinen ja joka puolella vellova: kuin kaiken alleen peittävä ja upottava vesimassa, jota voi yrittää hallita eri tavoin. Jossain vaiheessa menetykseen voi sopeutua ja menetetystä päästää irti. Surutyötä tekevä taide navigoi surun eri vaiheissa. Apunaan sillä on poeettinen kieli, jonka kautta voi ilmaista myös sellaisia asioita, joita sanat eivät tavoita.

Moniin taiteen käsittelemiin suruihin liittyy suuria ihmisjoukkoja koskettavan, kollektiivisen surun ja trauman ajatus. Tällaisia ovat erityisesti pakolaiskriisi ja ilmastonmuutos, jotka molemmat koskettavat syvästi kokonaisia kulttuureita. Maailmankuva muuttuu suurten surujen ja traumojen edessä. Vuodenajat eivät toistu kuten ennen, muiden kärsimys sivaltaa läheltä.

Maailmamme meret

Merellä on kulttuurihistoriallisesti monia eri merkityksiä. Kristillisessä traditiossa maailma syntyi sanasta ja vedestä. Jo antiikin kreikkalaiset näkivät meressä elämän ja kuoleman symbolin. Afrodite, elämän ja erotiikan jumala, oli meren suojelija ja raivoisan meren jumala Poseidonin puoliso. Rannoille pystytetyt Afroditen temppelit suojelivat matkailijoita. Afroditen eläin, delfiini (kreik. delphis), on etymologisesti lähellä kohtua (kreik. delphus), elämän ensimmäistä merta. Delfiini oli tunnettu merimiesten suojelija ja musiikin rakastaja.

Jotkut heimot, kuten Malesian merimustalaiset, ovat rakentaneet koko elämänsä veden varaan: meri on tarjonnut heille kodin, elinkeinon ja elämänpiirin. Eurooppalaisille meri on tarkoittanut useimmiten tunnetun maailman rajoja ja sen takaa löydettäviä uusia maita. Keskiajalla oli käytössä T:n muotoinen kartta, jonka keskipisteeseen oli sijoitettu Jerusalem. Sen ympärillä oli kolme tuolloin tunnettua maanosaa: Eurooppa, Aasia ja Afrikka. Tiedettyä ja tunnettua todellisuutta ympäröivät valtameret, jotka erottivat kristityn maailman meren takaisista oudoista maista.

Pohjoisesta Suomesta katsoen maailmamme rajautuu neljään mereen. Niillä kaikilla on oma luonteensa. Lännessä on valtava Atlantti ja lähellä virtaa haavoittuva Suomenlahti. Etelässä kimmeltää eurooppalaisuutta ja sen syvää historiaa sekä nykyisiä suruja merkitsevä Välimeri. Dystooppista tulevaisuuden merta edustaa pohjoinen Jäämeri.

Eriarvoisuus vaikuttaa siihen, kuinka meri nähdään ja koetaan.

Maantieteellisestä näkökulmasta katsottuna meristä meille kaikkein läheisin, Suomenlahti, tuo aalloillaan merien saastumisen liki. Samaan aikaan Jäämeri on latautunut ahdistavalla tulevaisuudennäkymällä, jossa öljyä kaikuluotaavat äänipommit lupaavat kiihdyttää ilmastonmuutosta entisestään ja kuurouttavat matkallaan meren eläviä. Atlantti on valtavuudessaan lähes historiaton, myyttinen meri. Sen syvyyksiin uponnut utopistinen ja tarunhohtoinen Atlantis tuntuu aina vain saavuttamattomammalta ja kaukaisemmalta.

Merien erilaiset luonteet ja merkitykset korostuvat erityisesti Välimeressä, joka jakaa ihmiset eri ryhmiin. Eriarvoisuus vaikuttaa myös siihen, kuinka meri nähdään ja koetaan. Parempiosaiset voivat ihailla kaukana kimmeltävää merta lintuperspektiivistä matkustaessaan lentokoneella Euroopan yllä. Kaukaa katsottuna meri näyttäytyy mantereet yhdistävänä elementtinä. Altavastaavat lähestyvät Välimerta maalta käsin. Rannalta hyökyviä aaltoja kohti kävelevän näkökulmasta meri on ihmiset ja maat toisistaan erottava elementti.

Muovinen maisema

Erilaiset vesimaisemat ja meren teemat ovat olleet kuvataiteen aiheena pitkään. Varhaisia meren kuvauksia on tavattu egyptiläisissä haudoissa ja kreikkalaisissa ruukuissa. Merimaalaus yleistyi 1600-luvulla Alankomaissa, jossa laivojen omistajat teettivät taiteilijoilla tilaustöinä kuvauksia laivoistaan erilaisissa merimiljöissä. Taiteilijalla ei ollut juurikaan vapauksia aiheen tulkinnassa. Laivat ja niiden yksityiskohdat tuli tuntea tarkkaan ja ne piti esittää arvokkaassa asussa. Aluksi meret maalattiin tyyninä, myöhemmin erilaiset veden tunnelmat yleistyivät: meri saatettiin kuvata raivoavana, vaahtoavana, kirkkaana tai juhlallisena laivaparaatien areenana.

Taiteilijat tarkkailivat kohdettaan usein rannalta käsin. Täysissä lasteissa purjehtivat kauppa-alukset suuntaavat maalauksissa ruuhkaisiin satamiin ja jokien varrella oleviin kaupunkeihin. Rannat ovat täynnä elämää, ihmisiä ja veden äärellä virkistäytyviä eläimiä. Samalla vesimaisemat kertovat ihmisen suuruudesta: kauppalaivat ovat voiman ja vaurauden merkki.

Nykytaiteen merimaisema on varsin toisenlainen. Taiteilijaduon IC-98:n eli Patrik Söderlundin (s. 1974) ja Visa Suonpään (s. 1968) suurikokoinen videoinstallaatio Arkhipelagos (Navigating the Tides of Time) (2013) on loputonta tulvaa, kuohuntaa, vellontaa ja ajelehtimista. Teosta katsoessa aika hidastuu ja syntyy vaikutelma eksymisestä. Aina ei näe, mistä meri alkaa ja milloin taivas päättyy. Arkhipelagos on massiivisuudessaan lähes sinfoninen, voimakkaan musiikillinen teos. Sen rytmikäs liike ja vyöryvät aallot tuovat mieleen säveltäjä John Luther Adamsin Pulitzer-palkitun orkesteriteoksen Become Ocean (k.e. 2013), jossa kaiken alleen peittävä meri nousee ja upottaa maailman alkumeren kaltaiseen loppumereen. Sävelteos kysyy aina vain uusilla aalloilla, laskevilla ja nousevilla virtauksilla nykyisen elämäntapamme mielekkyyttä.

Jos romantiikan taiteessa vesi viittasi filosofisiin teemoihin, ihmismielen sisäisiin liikkeisiin ja luonnon ylevään voimaan, nykytaiteessa muovi välkehtii veden tilalla. Taiteen surutyössä jäävuoret lohkeilevat lämpenevään mereen ja vedenpinta nousee. Lähellä ja kaukana merissä kelluu muovilauttoja. Maailman meriin suistetaan joka vuosi yli 300 miljoonaa tonnia muovijätettä. Muovista on tullut nykytaiteen kontekstissa yksi maisemakuvauksen peruselementeistä, joka syrjäyttää useissa teoksissa nimenomaan veden ja meren.

Esimerkiksi kuvataiteilija Pia Sirénin (s. 1982) maisemainstallaatiossa Mountain Landscape (2014) luonnon elementit rakentuvat pressuista. Vuoret, pilvet ja metsä on pystytetty lavasteidenomaisiksi rakennelmiksi. Vesiputous laskeutuu muovisena ryöppynä rakennustelineeltä lattialle. Sirénin taiteessa ympäristö on ihmiskäsin muokattu; vesimaisemasta on tullut muovimaisema. Vesi ei enää aaltoile, upota, pisaroi tai virtaa. Se on illuusio, joka muistuttaa menneestä, romantiikan ylevästä kuohusta. Toisin kuin Caspar David Friedrichin kuuluisassa maalauksessa, Der Wanderer über dem Nebelmeer (1818), jossa kulkija seisoo raivoavan meren äärellä, Sirénin maisemaa katsova ihminen voi kokea olevansa luonnon yläpuolelle. Tosin Sirénin taiteessa luonto ei ole enää täällä. Tilalle on tullut ihmisen muokkaama ja paikalleen järjestämä luonnon lavastus.

Pekka Jylhä: Until the Sea Shall Him Free, 2016. Kuva: Ilpo Vainionpää

Kuolema rannalla

Välimeren ylitti vuosien 2008–2013 aikana vuosittain 10 000–70 000 pakolaista. Erityisesti Syyrian kriisi on vaikuttanut siihen, että meren ylitse on pyrkinyt kahden viimeisen vuoden aikana poikkeuksellisen suuria pakolaisvirtoja. Toissavuonna meriteitse Eurooppaan matkusti jo yli 200 000 henkeä ja vuonna 2015 tulijoita oli yli miljoona. Korkein piikki oli vuoden 2015 syyskesällä kolmen kuukauden aikana, jolloin Eurooppaan hakeutui yli puolimiljoonaa sotaa pakenevaa ihmistä.

Pakolaisten joukossa on ollut lukuisia, jotka eivät ole selvinneet matkasta. Vuosien 2014 ja 2015 aikana Välimereen on hukkunut tai matkalla kadonnut yli 7000 ihmistä. Heidän kohtalonsa on kiteytynyt syyrialaisen pikkupojan Aylan Kurdin (2012–2015) kuvaan. Viime syyskuussa julkaistussa valokuvassa pieni poika lepäsi kuolleena kasvot vasten turkkilaista rantaa. Kuva kiersi nopeasti sosiaalisessa mediassa ja nousi ikoniseen asemaa. Voisi ajatella, että Kurdin kuva tiivistää pakolaiskriisin samalla tavalla, kuin vuonna 1972 julkaistu uutiskuva vietnamilaisesta napalmin polttamasta tytöstä kiteytti Vietnamin sodan kauhun. Ja kuten ikonisten kuvien kohdalla usein käy, myös Kurdin kuvasta ryhdyttiin nopeasti tekemään toisintoja.

Yksi kuuluisimmista on Ai Weiwein versio, jossa taiteilija on asettunut makaamaan rannalle Kurdin asentoon. Viime syyskuussa valokuvaaja Rohit Chawlan ottama mustavalkoinen kuva näytteli journalistista roolia ja loi vaikutelmaa kuolleen lapsen asemaan eläytymisestä. Se paljastettiin myöhemmin Intiassa taidemessuilla, myyntitaiteen ja taidemarkkinoiden kontekstissa. Kun valokuva vielä levisi sosiaalisessa mediassa ennätysvauhdilla ja tavoitti 20 miljoonaa ihmistä alle kahdessatoista tunnissa, siitä tuli elävä esimerkki kuvataiteen huomiotaloudesta ja sen voimasta. Kaikkia Ai Weiwein kuva ei puhutellut. Se koettiin hyväksikäyttävänä ja kylmänä.

Antiikin kreikkalaisille meri merkitsi paikkaa,
jonne saatettiin sysätä yhteisön ulkopuolelle hylättävät.

Myöhemmin Ai Weiwei paketoi Berliinin konserttitalon pylväät pakolaisten pelastusliiveillä. Nyt meressä ihmisiä kannatelleet liivit liimautuivat eurooppalaisen kulttuurimonumentin kylkeen ja kipusivat pitkin antiikin sivistyksen fasadia, pylväsrivistöä. Pelastusliivejä nähtiin myös Helsingissä, kun Timo Wright (s. 1977) toi Lesboksen saarelta löydettyjä liivejä galleria Anhavaan. EDIT-median Viivi Poutiainen kritisoi Wrightin Kharon-teosta (2016) kylmäksi. Kharonin, eli Haadeksen lautturin, oli tarkoitus konkretisoida pelastusliivien kautta Välimereen hukkuneiden määrä. Pimeässä galleriassa liivit olivat kuitenkin oudon onttoja.

Aylan Kurdin kuollut hahmo löytyi myöhemmin talvella myös Helsinki Contemporarysta. Pekka Jylhän (s. 1965) 3d-veistos oli Kurdin luonnollisen kokoinen toisinto. Nyt lapsi lepäsi lasivitriinissä kuin satuhahmo. Samasta tilasta löytyi valkoisilla linnunsulilla vuorattu vene. Jylhä oli otsikoinut näyttelynsä muistamisen, unohtamisen ja toivon teemoilla. We Have Inherited Hope – the Gift of Forgetting -näyttelyssä oli esillä Kurdin muotokuvan lisäksi muun muassa Pariisin Charlie Hebdon iskuista kertovia teoksia.

* * *

ANTIIKIN KREIKKALAISILLE meri merkitsi paikkaa, jonne saatettiin sysätä yhteisön ulkopuolelle hylättävät. Epämuodostuneet lapset, salamatkustajat ja henkirikosten uhrit työnnettiin aaltoihin, pois silmistä. Välimeren rannoilla on ollut kaupunkeja, joissa saattoi nähdä mustia Afroditen patsaita. Ne kuvasivat meren, elämän ja erotiikan jumalan yhteyttä kuolemaan. Musta Afrodite muistutti jumalattaren suhteesta Hermekseen, joka kantoi viestiä Olympos-vuorelta tuonpuoleiseen, Haadekseen.

On tiedossa, että 100- ja 200-luvuilla Delfoissa palvottiin Afroditea haudan jumalana. Palvontamenoissa yhteisön onnettomuus siirrettiin jumalalle luovutettavaan uhriin. Afroditen patsaan juurella tuoksuivat liekeissä tummuva uhrieläimen liha ja sen päälle kaadettu viini. Kaikista voimakkaimmin löyhkäsi veri. Sovitusuhrin toimittaminen oli voimakas aistikokemus, jossa äänet, hajut, maut ja värit yhdistyivät ammattimuusikoiden suorittamiin uhrilauluihin.

Meri etäännyttää kuoleman kauas; merellä hukkuneiden hauta on synkempi kuin kuivalla maalla menehtyneiden. Mantereella kuolleen muistoksi voidaan pystyttää muistomerkki ja merkitä viimeiseen lepoon lasketun hautapaikka. Merellä menehtynyt jättää jälkeensä vain verettömän, tyhjän tilan.

Jaettu suru

Helsingissä, galleria Forum Boxissa, oli helmikuussa esillä mustista pallomeren palloista rakennettu installaatio. Siinä pienet muoviset pyörylät velloivat mekaanisen alustan päällä, joka nousi ja laski, kahisi ja nitisi liikkuessaan. Kuvataiteilija Erika Erre (s. 1979) on nimennyt tumman pallomeren Haudaksi (2016). Teoksessa meri on öljynmustaa muovia ja leikkipaikka upottavaa kuolemaa. Lapsuuden pallomeret koetaan meriä kyntävillä risteilyaluksilla, jotka kulkevat Suomenlahden ylitse ja kuljettavat lomalaisia kaupungista toiseen. Värikkäässä pallomeressä leikkiessä saattaa ikkunasta nähdä vilauksen oikeaa merta. Haudassa kaikki on kuitenkin mustaa.

Erren Hauta jakaa katsojan kanssa surun kokemuksen. Installaatio vavahtelee monisävyisesti ja puhuttelee yhtä aikaa ympäristökriisiä ja humanitaarista katastrofia surevaa katsojaa. Lapsen käteen mahtuvat mustat pallot, jostain läikähtävä muisto värikkääseen pallomereen hyppäämisestä, meressä uimisen ilo ja valon lämpö huuhtoutuvat raskaiksi Haudan huokauksiksi. Syvä, jo kauan sitten tapahtunut menetys – kaikki menetykset – mahtuvat samaan teokseen.

Voimakkaasti erilaisista kulttuurisista merkeistä ja niiden merkityksistä ammentava Hauta onnistuu pukemaan taiteen kielelle surun kokemuksen kaikessa upottavuudessa, raskaudessa ja ahdistavuudessa. Nykytaiteen keskeisenä ongelmana tuntuu usein olevan sisäsiisti suru, joka etäännyttää likaisuuden ja kaoottisuuden pois suremisesta. On kuin suru olisi häpeällinen tunne, joka halutaan viedä pois julkisesta tilasta yksityisiin soppiin. Maallistuneessa ja kaupallistuneessa kulttuurissa ei kuitenkaan ole juurikaan sellaisia paikkoja, joihin suru olisi tervetullut vieras. Taiteen tilojen tulisikin avata ovensa myös kollektiivisille henkisen työn prosesseille.

On mahdotonta sanoa, millainen estetiikka sopii surun käsittelyyn. Surun tuominen osaksi taidetta on kuitenkin välttämätöntä, mikäli kulttuuri haluaa tunnustaa menetykset todellisina. Emme sure meille yhdentekeviä asioita. Suurten kulttuuria koskettavien tragedioiden kohdalla julkisesti surematon on yhtä kuin merkityksetön ja unohdettu.

Erika Erre: Hauta, 2016. Kuva: Anna Autio

Filosofi Judith Butler on kirjoittanut kuvan suhteesta suuriin kansallisiin tragedioihin kuten sotaan. Butler on keskittynyt erityisesti terrorismin vastaisen sodan aikana kuvattujen sotavankien kuviin, jotka paljastivat Yhdysvaltojen systemaattisen sotavankien kidutuksen. Kuvien merkitys oli tiedon levittäminen. Sen lisäksi niillä oli Butlerin mukaan affektiivinen tehtävä. Ne esittivät sotavangit terroristien sijaan ihmisinä, joiden oikeutta ihmisyyteen poljetaan. Butler ajattelee surun kokemuksen kertovan siitä, kenen elämää pidämme tarpeeksi arvokkaana hyvään elämään. Sellaisia ihmisiä, joita ei surra, ei myöskään haluta auttaa – heidän kohtalostaan ei yksinkertaisesti välitetä. He pysyvät ”muina”, joinakin jotka ovat ”meidän” elämäämme kuulumattomia.

Butlerin käsittelemät esimerkit edustavat pääasiassa kuvajournalismia. Surun tunnustaminen ei ole kuitenkaan vain journalistisen taiteen tehtävä. Voidaan ajatella, että kaiken taiteen keskeisiin tehtäviin kuuluu kollektiivisten tunteiden ja kokemusten käsittely. Samalla taide piirtää kuvaa kulttuurista ja sen arvoista.

Eri aikoina kollektiivisten tragedioiden suhdetta erilaisiin affektiivisiin kehyksiin on pohdittu esimerkiksi silloin kun on kiistelty muistomerkkien tarkoituksesta ja estetiikasta.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kubistit ja ekspressionistit karsastivat ajatusta herooisista muistomerkeistä. Antiikin tarustoon ja mytologiaan viittaavien patsaiden katsottiin glorifioivan sotaa. Sankareiden sijaan haluttiin kuvata antisankareita: kaatuneita työläisiä ja menetettyä nuoruutta. Tämä ei kuitenkaan miellyttänyt kaikkia. Osa ihmisistä koki tällaisten muistomerkkien muistuttavan siitä, mikä sodasta olisi pitänyt voida unohtaa.

Joskus monumentit ja muistomerkit herättävät vihaa. Kun Neuvostoliitto kaatui, ihmiset nousivat ensimmäisenä monumentteja vastaan ja kumosivat kommunistisen hallinnon pystyttämiä patsaita. Nämä patsaat ovat myös hyvä esimerkki siitä, kuinka teoksen oma affektiivinen kehys ei aina vastaa katsojien kokemusta teoksen tunnesisällöstä.

Myytti muistuttaa menetetystä ja kertoo kulttuurissa unohdetusta suremisen tavasta.

1900-luvun loppua kohden Euroopassa on pidetty abstraktia taidetta hyvänä tapana ilmaista ihmisyyden suuria kysymyksiä. Abstrakti taide voi antaa tarvittavaa etäisyyttä ja liikkumatilaa, jonka piirissä mahdollisimman moni voi samaistua teoksen viestiin. 2000-luvun alun kriisien edessä muistamisen ja suremisen tavat ovat kuitenkin olleet monet. Tänä päivänä myös antiikin tarustot ja mytologia ovat tarjonneet keinoja käsitellä syvästi eurooppalaisuuteen ja laajemmin ihmisyyteen liittyviä tragedioita. Ehkä tarve katsoa takaisin antiikkiin kertoo kulttuurimme menetetystä kokemuksesta. Myytti voi muistuttaa siitä, miten maailma on joskus koettu, millaisia merkityksiä siihen on liitetty ja miten sitä on surtu. Näin myytti muistuttaa menetetystä ja kertoo kulttuurissa unohdetusta suremisen tavasta.

Stoalaisuudessa maalari oli zôgraphon, maailman ja universumin kuvaaja. Universumi oli suuri eläin ja kosmos suuri zôôn, elävä olento. 1600-luvun maisemamaalauksessa näemme oireen maailman kokemisen muutoksesta. Maalari tallentaa kauppa-alusta, ei maailmakaikkeutta. Vajaa neljäsataa vuotta myöhemmin muovi on nielaissut universumin, ihmisen ja eläimen.

* * *

MERI KUVAA SYNTYMÄÄ, kuolemaa, ihmismieltä, luonnon suuruutta, jumalallista ja filosofista. Se upottaa sisäänsä, kastelee, vetää syvyyksiin, kannattelee ja liekuttaa laineillaan. Meren eri olomuodot – virtaus, sumu, kirkkaus, upottavuus, usvaisuus, kuohunta, pisaroiminen, syvyys – kuvaavat monisävyisesti erilaisia tuntemuksia lohdusta ja ilosta pohjattomaan suruun. Aallot ja eritasoiset virtaukset sulkevat sisäänsä kartoittamattomia maailmoja ja heijastavat suuruudessaan ympärillämme olevaa avaruutta. Meren värit ja sävyt, olomuodot ja rytmi löytävät loputtomasti uusia ilmenemismuotoja. Ihmiselämän näkökulmasta ikuinen ja kaiken iäisyydessään ylittävä meri reagoi elämäämme maapallolla ja resonoi ympäristöään.

Merellä navigoinnissa voidaan käyttää erilaisia apuvälineitä. Tähdet, meren virtaukset ja kaukana näkyvän horisontin muodot ohjaavat matkaajaa. Maailman merien joukossa Välimeri on vain pieni kaistale vettä. Siellä on saattanut suunnistaa tuulten mukaan ja matkustaa rannikkoa pitkin kaupungista toiseen. Kauan sitten aavoilla merillä kulkeneiden muslimilaivojen miehistöt olivat tunnettuja kyvystään suunnistaa taivaankappaleiden avulla.

Taiteen kuvauksissa saattaa nähdä murtuman surun loputtomassa harmaassa aivan yllättäen. Meren aava rikkoutuu Olli-Pekka Tennilän runoudessa pieneen luotoon. Eksynyt katsoo harmaaseen maisemaan ja tuntee uuden elämän heräävän maakaistaleessa, joka katkaisee hetkeksi meren tyhjyyden.

Mitään niin suoraa kuin Jäämeren horisontin harmaa viiva
Mitään niin suoraa!
Nyt keskellä ei mitään, keskellä vallitsevaa säätä
sen rikkoo luoto, kuin pulssin alkupiste

Kirjoittaja on kriitikko ja musiikkitieteilijä.

Lukemistoa:
Butler, Judith (2009) Frames of War. London & New York: Verso.
Mack, John (2011) The Sea. A Cultural History. London: Reaktion Books.
Tennilä, Olli-Pekka (2016) Ontto harmaa. Helsinki: Poesia.
Tilastot: Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö UNHCR