Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 1/2016.

SAARA TURUSEN Q-teatteriin käsikirjoittaman ja ohjaaman Tavallisuuden aave -esityksen alkupuolella joukko nuoria miehiä asettuu tyhjään huoneeseen, hilaa siellä lipputankoon siniset kalsarit ja käy lipun ympärille kädet natsitervehdyksessä.

Elina Knihtilän esittämä nainen astuu sisään huoneeseen ja näkee tervehdyksen. Hän kysyy yhdeltä miehistä, että miksi he tekivät natsitervehdyksen. Mies kiistää heidän koskaan tehneen sellaista.

”Mutta sehän oli natsitervehdys?”

Pyry Nikkilän esittämä mies vastaa, ettei ollut ja perustelee: ”Ei se voinut olla natsitervehdys, koska meillä ei ole täällä Suomessa koskaan ollut natseja.”

Tavallisuuden aave näyttää suomalaiset syyllisinä. Se riistää Suomelta kaiken viattomuuden ja sinisilmäisyyden. Lakonisen kaurismäkeläiset kohtaukset eivät tihku nostalgiaa vaan suomalaista normatiivisuutta ja fasismia, joka ulottuu arkipäivän ankeudesta koko kansakunnan historian kipupisteiden kieltämiseen.

Kriitikoilla on tärkeä tehtävä auttaa lukijoita kriittisyyteen ja taiteilijoita itsekriittisyyteen. Samalla olisi syytä välillä miettiä, kuinka itsekriittisiä me kriitikot olemme?

Kriitikkoa on perinteisesti ajateltu portinvartijana. Olen kuitenkin viime aikoina ajatellut yhä enemmän sitä, miten tärkeää kriitikon olisi vartijan sijaan toimia portin avaajana.

Suomessa on esimerkiksi liian vähän ei-valkoihoisten aloittamaa ja ylläpitämää julkista kulttuurikeskustelua.

Pitäisikö kriitikon pikemminkin avittaa julkisen keskustelun piiriin taideteoksia, yleisöjä ja tekijöitä, jotka eivät mahdu kapeasta pääportista, eivät löydä porttia tai eivät halua siitä astua sisään?

Nykypäivänä kriitikon tulisi olla uuden esittelijä, uusien itujen etsijä, tuoreiden yleisöjen ja näkökulmien hakija. Se ei tarkoita kriittisyydestä luopumista, päinvastoin. Ajattelen, että se, jos mikä, vaatii itsekritiikkiä ja kykyä ymmärtää perin juurin oma asemansa ja taustansa.

Suomessa on esimerkiksi liian vähän ei-valkoihoisten aloittamaa ja ylläpitämää julkista kulttuurikeskustelua.

Toivoisin että me kriitikot emme vastaisi esimerkiksi teatteriverkostojen, gallerioiden ja taidekoulujen yhdenmukaisuutta ja valkoisuutta ihmetteleville, että näin on aina ollut ja tulee olemaan, ei tässä mitään ongelmaa ole tai että ei se ainakaan meidän ongelmamme ole.

SARV on hyvä liitto toimia kriitikoille, jotka eivät halua vain tyytyä nykyiseen järjestelmään. Kritiikki on aina ollut riippuvainen printtimediasta, mutta tulevaisuudessa näin ei enää välttämättä ole. Kritiikki on ollut pitkälti samoissa yliopistoissa koulutettujen, valkoihoisten ja keskiluokkaisten ihmisten työtä. Tulevaisuudessa tämäkin voi muuttua.

Kuka sitten jää taidemaailmassa marginaaliin ja miksi? Entä onko taiteessa marginaalia oikeastaan edes olemassa, sillä kaikkihan riippuu täysin näkökulmasta? Toki marginaali ja valtavirta ovat olemassa rahoituksen ja julkisen näkyvyyden mittareilla, mutta voisihan ajatella niin, että tässä jaossa kaikki riippuu täysin perspektiivistä.

Kun ajattelemme, että taidemaailma koostuu marginaalista ja valtavirrasta, luommeko samalla tämän jaon? Pystyisimmekö ajattelemaan, että jonkin taiteenlajin sisällä on olemassa monenlaisia keskuksia ja monenlaisia siinä laidalla olevia asioita?

Usein marginaali-valtavirta -ajattelu on jo lähtökohtaisesti ikään kuin alistunut sille ajatukselle, että tällainen jako on aina ollut ja tulee myös olemaan.

SARV on tänä vuonna mukana monen muun kulttuurilehden kanssa perustamassa uutta, kulttuurikritiikille tarkoitettua portaalia. Sen tarkoituksena on lisätä keskustelua ja nostaa liian vähälle huomiolle pienissä lehdissä jääviä kritiikkejä ja artikkeleita helpommin lukijoiden saataville. Siten SARV on omalla toiminnallaan murtamassa marginaali-keskusta -ajattelua ja antamassa uusille äänille enemmän tilaa kulttuurikeskustelussa.

Kauheinta olisi, jos kriitikot toimisivat siten kuin Tavallisuuden aaveen ihmiset. Olisi karmeaa tavoitella tavallisuutta, normaaliutta ja samalla kieltää itseltään ja muilta elämä, ajattelu ja etiikka.

Kirjoittaja on SARVin puheenjohtaja.