KRIITIKKO KÄYTTÄÄ VALTAA muun muassa valitsemalla usein kohteen, josta hän kirjoittaa. Vaikka media määräisikin arvioitavat teokset, kriitikolla on mahdollisuus kieltäytyä tai ehdottaa arvioitavaksi jotakin muuta. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta epäilen, ettei kovinkaan moni pysähdy pohtimaan asiaa tämän syvemmin.
Suurin vaara tällaisen vallan käyttämisessä on sen unohtaminen. Esimerkiksi kirjallisuusblogeissa virisi muutama vuosi sitten ilmiö, joka keräsi paljon kritiikkiä sekä toisilta bloggareilta että lukijoilta – ja varmasti myös muilta alan ihmisiltä.
Kun blogit alkoivat saada uutuusteoksia kustantamoilta, alkoi hetkellinen mutta kiivas kilpajuoksu siitä, kuka kirjoittaa uutuusteoksista ensimmäisenä, se kun houkuttelee lukijoita omaan blogiin. Ihmiset kirjoittivat samoista teoksista, usein myös blogit, jotka olivat aiemmin erikoistuneet muihin alueihin kuin uutuuksiin.
Vähitellen bloggarit heräsivät siihen, että heillä on valta määritellä, mistä kirjoittavat.
Ja että sitä valtaa kannattaa käyttää harkiten.
Leikitään pientä ajatusleikkiä: entäpä jos jokin suuri ja arvostettu media ei kirjoittaisikaan arviota tunnetun menestyskirjailijan seuraavasta teoksesta. Luultavasti asiasta nousisi kohu, ja huhut henkilökohtaisista kaunoista leviäisivät sukkelasti.
Mutta kysymyksen voi asettaa toisinkin päin: mikä järki on julkaista kritiikkejä teoksista, joista kaikki muutkin haluavat sanoa sanottavansa? Eikö tällainen käytäntö ennemminkin yksipuolista taidepuhetta? Ei tietenkään yhden – sen arvioiduksi päätyvän teoksen – kohdalla, mutta noin lajin sisäisesti. Kun taidemaailmasta media huomioi vain muutamat nimikkeet, ei se ole pelkästään menetys taidelajille vaan kolahtaa ikävästi koko kulttuurijournalismiin.
Kiinnostaako ketään oikeasti lukea kymmenettä arviota samasta teoksesta? Epäilen suuresti, ja usein samojen teosten arvioiminen useassa eri paikassa ennemmin ärsyttää, kritiikit kun taantuvat helposti toistamaan samoja havaintoja.
Kriitikkojen ammattietiikkaan kuuluu kentän pitäminen vireänä. Se onnistuu parhaiten pitämällä arvioitavien teosten kirjo mahdollisimman laajana. Kenties kritiikkiinkin tulisi enemmän sitä viime aikoina kovasti kaivattua ytyä, jos arvioitavaksi valittaisiin teoksia, jotka eivät automaattisesti päädy kaikkien työlistalle.