VAALIT OPETTIVAT meille enemmän kuin olisimme koskaan uskoneet. Vaikka päivän sana on kupla – aina kyllästymiseen saakka – väittäisin, että paljon hedelmällisempää olisi puhua laajemmasta ilmiöstä kuin ”Helsingin puna(sini)vihreästi” populaatiosta.

Tämän ilmiön nimi on taiteilijat ja kulttuuriväki.

Kulttuuriväki nimittäin unohti erään tärkeän asian huutaessaan EI MINUN SUOMENI: olevansa vähemmistö. Tässä mielenilmaisussa oli kyse siitä, että vähemmistö pyrki kapinoimaan valtakulttuuria (ei-kulttuurialalla eläviä) vastaan. Kun kapina epäonnistui, tuli äänekäs vastustus tulosta kohtaan.

Olemme varmasti jokainen olleet tietoisia siitä, että valitsemalla taiteen ja kulttuurin arvot muita tärkeämmiksi erottaudumme sekä sosiaalisesti, kulttuurisesti että ekonomisesti suuresta osasta muuta Suomen väestöä.

Mitään mullistavaa ei siis ole tapahtunut. Suurella osalla väestöstä on eri prioriteetit, eikä sen pitäisi olla kenellekään yllätys. Tuntuu jopa hieman koomiselta, että prosentuaalisesti pieni osa leimaa muun Suomen joksikin itselleen vieraaksi kun totuus on päinvastainen. Me emme äänestäneet etusijassa maaseudulle hyvinvointia, joten miksi sitten odotimme, että maaseudun ja pikkukylien väestö äänestäisi kulttuuri- sekä muita suurkaupungin arvoja?

Sillä vaaleillahan ei ole tarkoitus rakentaa parempaa maailmaa, vaan tuijotella omaa napaa, (kuten Ville Rannan osuva sarjakuva Kirkko&Kaupunki-lehdessä 13.4. nasevasti osoitti). Järkytyimme, kun huomasimme yhteiskunnan olevan järjestelmä, jossa on paljon enemmän ihmisiä, jotka eivät jaa kanssamme samoja arvoja.

On huolestuttavaa, jos todella olemme unohtaneet Suomessa asuvien ihmisten moninaisuuden. Sen, ettemme eläkään taiteen ja kulttuurin maailmassa vailla kosketusta estetiikan kysymysten tuolle puolen. Sillä vähemmistönä oleminen ei tarkoita sitä, että voi sulkeutua muulta yhteiskunnalta. Edes taiteella ei ole sellaista oikeutta.

Kritiikin Päivänä 18.4. tutkija Jussi Koitela moitti kulttuurialan ihmisiä siitä, että he usein unohtavat työskentelevänsä järjestelmässä. Kulttuuri ja taide kun ei toimi ilman ympärillä olevia rakenteita, niin yhteiskunnallisia, taloudellisia kuin sosiaalisia. Kaikki päivän puhujat katsoivat kulttuuri- ja taidepolitiikan tuntemuksen kuuluvan saumattomasti osaksi kulttuurijournalistin ja kriitikon ammattiosaamista.

Se, että tällaiseen painotukseen käytetään kokonainen päivä kertoo jo paljon siitä, kuinka pahasti tätä seikkaa on aiemmin laiminlyöty. Me emme voi tunkea enää päätä puskaan, sillä siellä on piikit vastassa. Sulkemalla silmälle ja keskittymällä pelkkään taiteeseen ja kulttuuriin vahingoitamme lopulta vain itseämme. Sen näimme viimeksi vaaleissa.

Emme voi jatkaa elämäämme kuplan sisäisessä tyhjiössä, sillä muuten meidät jyrätään. Kuten Mervi Kantokorpi puheenvuoronsa aikana totesi: ”Politiikalla on negatiivinen kaiku, mutta ellemme me tee sitä, niin joku muu tekee.”

Me voimme (ja meidän pitääkin) taistella, mutta olisi naiivia odottaa, että muu maa ja muiden alojen ihmiset seuraisivat kiltisti perässä taiteen ja punavihreiden arvojen auvoiseen tulevaisuuteen.

Nyt kun kupla on puhkaistu, eikä paluuta taiteen lintukotoon enää ole, on aika suoristaa ryhti ja jatkaa matkaa. On ymmärrettävää, että vaalipettymyksen jälkeen täytyi purskauttaa pettymys ilmoille, sillä vähemmistön rooli ei ole koskaan ollut houkutteleva tai helppo.