Kommentti Hanna Ojalan artikkeliin ”Kriitikon vastuu – onko sitä?” ja Kritiikin Uutisten 1/15 pääkirjoitukseen.

Niin kauan kuin taidetta on arvioitu painetussa sanassa, on jaksettu paheksua sitä, että (ammatti)kriitikko esittää muitakin kuin kehuvia kommentteja taiteilijan julkisuuteen saattamasta teoksesta, josta tämä (toivottavasti) usein saa toimeentuloa, palkkaa, (apu)rahaa, mainetta, kunniaa.

Olen juuri kahlannut muuatta projektia varten läpi satoja teatterikritiikkejä viideltä vuosikymmeneltä ja olen niistä ikikiitollinen: miten muuten voisin saada käsityksen siitä, millaisena jonkin esityksen ammattikatsojat ovat sitä pitäneet? Kun arvosteluja lukee vaikkapa kymmenen, esille kyllä nousee kollektiivinen mielipide teoksen merkityksestä – ja katsojaluvuista näkee, että ne korreloivat kritiikin kanssa. Historian tuuli on käynyt aikasidonnaisen taideteoksen yli, mutta arkiston kellastuvien liuskojen tai mikrofilmien kirjoitusmerkit pelastavat unohduksesta esityksen ja vastaanoton.

Taideteos, jos se puhuttelee yleisöä, kärsii äärimmäisen harvoin negatiivisestä kritiikistä: teoksen (ja taiteilijan) oma valovoima ja puskamedia ovat merkittävämpiä kuin jonkin tiedotusvälineen jonkun kriitikon mielipide.

Tuomas Nevanlinna sanoi haastateltuna KritU 2:ssa: ”Taiteiliijat odottavat julkisten lausuntojen mukaan ‘rakentavaa kritiikkiä’. Se on ymmärrettävä toive, mutta haluavatko he sitä kriitikoiksi kutsutuilta taidejournalisteilta? Eikö rakentavan kritiikin etsikkoaika tule ennen teoksen julkaisua?”

***

Kun lukee Minna-Kristiina Linkalan väitöskirjaa Teatterikriitikot kenttien kielipelissä (Helsingin yliopisto, 2014) vakuuttuu ainakin siitä, että (haastatellut) teatteriarvostelijat ovat journalismin ammattilaisia. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ammattikriitikon hankkimaa ”auktoriteettiä” vastustetaan erityisesti nyt; somessahan jokainen on ikioman taidekäsityksensä suvereeni mestari.

Ammattikriitikko ei ikinä sano: ”esitys ei oikein toiminut, vaikka en osaa sanoa miksi” – toisin kuin bloggarit, jotka saattavat kuvailla elämyksiään kuin eivät olisi koskaan ennen käyneet teatterissa, ja ehkäpä eivät olekaan. Media kuitenkin (toistaiseksi) maksaa palkkioita ammatttikriitikolle, koska tällä on journalistisen työn ja kokemuksen tuomaa suhteellisuudentajua, yhden tai monen taidealan koulutusta ja analyysitaitoja. Sitä on se dissattu ”auktoriteetti”.

Useimmat kulttuurista kiinnostuneet tietävät, miten nautinnollista ja inspiroivaa on lukea ”auktoriteetillä” kirjoitettu hyvä taidearvostelu. Tulos on essee, parhaimmillaan älyllistä tunteen paloa. Harvakseltaan täällä niille nykyisin tilaa annetaan.

Taidearvostelijalla on tietenkin velvollisuus tietää asioista. Jos hän ei kykene erottamaan myöhäisempireä uusrokokoosta, hänen tietenkin pitäisi saada potkut. Mutta taideteos ei ole enää tekijänsä omaisuutta kun se asetetaan julkisuuteen: kokijat tulkitsevat ja arvioivat.

Kritiikin Uutisten päätoimittaja kaipasi (KritU 1/15) kriitikoiden ja taiteilijoiden ”avointa, julkista keskustelua”, ”mielenkiintoista taidekeskustelua” ja ‘kulttuurista käytävän julkisen keskustelun monipuolistamista’ …tota niinku missä? Itse en viimeiseen 30 vuoteen ole tavannut mitään foorumia jolla tekijät ja tulkit imponoivasti konverseeraisivat.

Nevanlinna totesi haastattelussa myös, että ”netti ei ole julkisuus”, ”se ei kokoa laajempia yleisöjä”. Ei ole Facebook taidefilosofisten väittelyiden paikka. Harvoin syntyy missään kiinnostavaa argumentointia. Bloggausten perää pitävät ”kyllä oli hirmu kiinnostavia huomioita sinulla” -löpinät, koska netissä velloo loputon hymistely.

***

Odotan kiinnostuneena, ehdinkö nähdä sanomalehtikritiikin totaalisen alasajon tai sukupuuton. SARV:n näkökulmasta olen seurannut populismin kehitystä neljännesvuosisadan. Kritiikkiä on kituvien sanomalehtien toimitusskenaarioissa jo kauan uhkailtu, mutta vieläkään sitä ei ole kokonaan kukistettu (joskin laajasti lyhennetty), koska kukaan ei ole keksinyt mitään muuta journalismin muotoa, jossa olisi jonkinlaista ammattilaisarvioinnin raikasta tuuletusta, joka antaa medialle ”tiedonvälityksen” arvovaltaa, sillä onhan arvostelu uutinen.

Populismin kannatus tuntui alkaneen 90-luvun alussa Demarista, jossa kulttuurin pomot olivat sitä mieltä että koska ”perusjätkä” ei ole kiinnostunut kulttuurista (aihetta käsiteltiin KritU:ssakin), miksi taiteesta pitäisi juttuja julkaista. En ymmärtänyt silloin enkä koskaan, miksi perusjätkälle (sellainen ilmeisesti katsottiin lehden lukijaperuspilariksi) olisi pitänyt yrittää taidetta tyrkyttääkään, koska lehdessä kulttuurin jutut tehdään niille, joita taide kiinnostaa. Kyllä niitä oli Demarinkin lukijoissa (onko nyt kohta enää demareitakaan, mutta se on toinen asia).

Lopuksi naseva huomio; taiteilija Jouko Turkka lausui Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä vuonna 1998 taiteen ja kritiikin suhteesta seuraavaa:

”Kritiikki on syrjäytynyt seurapiirikirjoittelun ja tulevien töiden kirjoittelun tieltä. Siitä syystä kritiikillä ei ole sitä asemaa, joka sillä pitäisi olla; yhtä tärkeää kuin teokset on kritiikki. Kun kysytään mikä on kritiikin tehtävä, yhtä hyvin voisi kysyä mikä on kyrvän tehtävä. Surkuteltavaa on se, että ainoaksi tehtäväksi jää roikkua mukana.”
Kirjoittaja on toimittaja ja freelancer-teatterikriitikko vuodesta 1986.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone
bursa escort