Teatteriohjaaja Hanna Ojala ilahtui Hämeenlinnan teatterissa esitettävän Onnennumerot-komedian ensi-illassa yleisön reaktioista. Kritiikki, joka julkaistiin Hämeen sanomissa 30.9. oli tyystin toisenlainen. Ristiriita sai ohjaajan pohtimaan teatterikentän valtarakenteita sekä kritiikin ja esityksen suhdetta.

TEATTERIALAN TEKIJÖILLÄ ei ole tapana kirjoittaa vastineita saamistaan kritiikeistä. Ajatellaan, että esitys puhukoon puolestaan. Ja jos esitys ei tule ymmärretyksi, se tarkoittaa tekijöiden kyvyttömyyttä kommunikoida taiteensa välityksellä – siis huonoa taiteellista osaamista tai onnistumista. Taiteilija on näin suhteessa kriitikkoon altavastaajan asemassa. Hänen yrityksensä puhua teoksestaan suhteessa kritiikkiin leimataan helposti epäonnistujan selittelyksi. Tämä päättelyketju paitsi vaientaa tekijän ja estää keskustelun myös tekee kriitikosta ikään kuin koskemattoman vallankäyttäjän. Mistä tämä valta-asetelma on syntynyt ja miksi myös me taiteen tekijät itse ylläpidämme sitä?

Kyse lienee tutusta valtaan liittyvästä ilmiöstä, jossa sorretut ryhtyvät sortamaan toisiaan tavoitellessaan auvoisampaa paikkaa auringossa – pohjimmiltaan siis eräänlaisesta korruptiosta. Näytelmäkirjailija Tuomas Timonen kiteytti ilmiön seuraavasti. Tekijät väittävät oman teoksensa kohdalla, ettei negatiivinen kritiikki merkitse heille mitään, koska se on ”vain yhden ymmärtämättömän ihmisen mielipide”. Mutta kollegoiden saamia, samaisen ymmärtämättömän ihmisen laatimia kritiikkejä luetaan kuitenkin sillä – kenties vahingoniloisella – asenteella, että ”no niin, ei onnistunut, ei siis tarvitse mennä katsomaan tai olla kateellinen”. Tarve muistuttaa siitä, että kritiikki on vain yhden ihmisen mielipide, katoaa. Lisäksi tarve näyttäisi katoavan myös silloin, kun tekijä itse saa myönteisen kritiikin. Jos taas kollega saa myönteisen arvion, huomautetaan, että taustalla saattaa olla henkilösuhteisiin, alue- tai sukupuolipolitiikkaan liittyvä peruste. Tämäkään ei yhtä helposti tule mieleen omalla kohdalla.

Valitettavasti tunnistan ja tunnustan Timosen väitteet.

Vallan sanotaan rakentuvan kahtiajakojen varaan. Jakoa sortajiin ja sorrettuihin pitääkin yllä jako onnistujiin ja epäonnistujiin. Vaikka taideteoksen kohdalla tämäkin kaksinapaisuus joutaisi ehdottomasti purkutuomion alle, jatkan silti hetken samaisen ikävän dikotomian parissa ja käännän katseen kohteeseen, joka on tabu.

Voiko kriitikko epäonnistua taidekokemuksesta kirjoittaessaan?

Taidekritiikkiin sisältyy käsitys, että taiteilija voi epäonnistua työssään. Mutta – miten on – voiko myös kriitikko epäonnistua työssään? Voiko kriitikko epäonnistua teoksen ymmärtämisessä? Voiko kriitikko epäonnistua erittelemään teoksen eri osa-alueita ja niiden keskinäisiä suhteita tai sitä, miten ne kommentoivat toisiaan? Voiko kriitikko epäonnistua erittelemään, miten teos noudattaa, rikkoo tai purkaa lajityyppinsä kriteerejä?

Entä voiko kriitikko epäonnistua taidekokemuksesta kirjoittaessaan? Voiko kritiikki olla kieleltään ja rakenteeltaan huono, lattea ja ikävä, kykenemätön välittämään lukijalle oleellista informaatiota tai teoksen henkeä? Tai voiko kriitikko olla asemastaan huolimatta tietämätön taideteorian suhteen, kouluttautumaton tai huonosti tehtäväänsä valmistautunut?

Tämä pohdinta on johdantoa sille, että aion nyt – alamme sisäänkirjoitetusta kiellosta huolimatta – muotoilla eräänlaisen vastineen kritiikkiin, jonka Hämeenlinnan teatteriin ohjaamani Onnennumerot-komedia sai Hämeen Sanomissa 30.9.2014. Haluuni kirjoittaa vaikuttaa myös se, että Onnennumerot möi Hämeenlinnassa huonosti ja sen esittäminen jouduttiin lopettamaan suunniteltua aiemmin. Toisella paikkakunnalla samainen esitys kuitenkin tavoitti yleisönsä ja möi hyvin. Myös kritiikit olivat tuolloin voittopuolisesti positiivisia. En siis voi olla ajattelematta, että huonoon myyntiin Hämeenlinnassa vaikutti kritiikki, jonka otsake oli ”Vastenmielinen mekkala”. Kyseinen kritiikki oli ainoa esityksestä julkaistu arvio.

Hämeenlinnan Kaupungin Teatteri / Tommi Kantanen. Lehdessä olevat kuvat ovat Onnennumeroiden Rauman kaupunginteatterin esityksestä.

Onnennumerot-esitystä suunnitellessamme minulla ohjaajana, lavastaja Lotta Eskolla, pukusuunnittelija Helena Nykäsellä ja muulla suunnittelevalla työryhmällä oli tavoite tehdä farssiksi yltyvä komediateksti taiteellisesti kiinnostavalla tavalla. Halusimme kommentoida sekä komedian stereotyyppistä maailmankuvaa että farssin lajityyppiä ohjauksella, lavastuksella, puvuilla sekä muulla audiovisuaalisella suunnittelulla. Lisäksi – ja etenkin – halusimme samaisilla elementeillä nostaa esiin tekstissä väijyvää yhteiskunnallista kysymyksenasettelua. Läpinäkyvine seinineen, simultaanikohtauksineen, autenttisine 1950-luvun filmeineen sekä kahden epookin pukuineen esitys olikin genrensä edustajaksi varsin poikkeava.

Ensi-illan tunnelma Hämeenlinnassa oli hyvä. Yleisö tuntui nauttivan esityksestä, minkä huomion perustan nauruihin ja väliaplodeihin. Joitain esityksen loppu liikutti kyyneliin saakka. Ajattelimme, että mitä ensi-illassa ollut kriitikko sitten itsekseen esityksestä ajattelikin, hän ei yhteisöllisen taidemuodon kohdalla pystyisi ohittamaan yleisön reagointia. No, kyllä hän pystyi. Hän ei maininnut siitä sanallakaan – ellei lehden toimitus sitten typistänyt tekstiä.

Katri Kekäläisen kritiikki Hämeen Sanomissa alkoi näytelmän perusasetelman ylimalkaisella kuvailulla. Kriitikko ei tehnyt minkäänlaista eroa ohjauksen ja näytelmätekstin välillä, eikä siis osannut tai halunnut erotella, mikä oli näytelmätekstiä ja mikä työryhmän siitä tekemää tulkintaa tai sen kommentointia. Kriitikko ei myöskään tehnyt eroa alkutekstin ja suomenkielisen sovituksen välillä. Kritiikistä syntyi käsitys, ettei hän ollut lukenut kumpaakaan.

Kriitikko nimesi tekstin tyylilajin klassiseksi brittikomediaksi. Väitteen perustelun puute on oireellista, koska – ollessaan tuohtunut huumorin kohteista ja etenkin siitä, ettei kukaan ole huumorilta turvassa – kriitikko ei selvästikään muistanut lajityypin kriteereitä. Mainittuun genreen kun kuuluu voimakas ironia ja sarkastinen huumori, joka osuu kaikkiin ketään säästelemättä. Siksi esityksessä saavat kyytiä niin vanhat kuin nuoret, niin naiset kuin miehet, niin homot kuin heterot, niin Prisman kassat kuin teatteritieteilijätkin. Kriitikko ei myöskään osannut yhdistää esitykseen Aristoteleen Runousopista tuttua komedian määrettä, jonka mukaan komedian henkilöt ovat aina yleisön alapuolella joko moraalinsa tai muun tietotaitonsa perusteella. Sen sijaan kiitikko paheksui henkilöiden ”suurta ahneutta” ja ”itsekeskeisyyttä”.

Aristotelisen komedian, johon brittikomediakin pohjaa, henkilöt eivät myöskään kehity, vaan säilyvät alusta loppuun kyvyiltään samanlaisina. Komedian henkilöt eivät siis ole ensi sijassa samaistuttavia, eivätkä ainakaan ihailtavia, kuten tragediassa. Tämä oli kuitenkin häirinnyt kriitikkoa, joka kirjoitti odottaneensa komedialta katarsista (joka kuuluu tragediaan) ja sen henkilöiltä kasvua (joka sekin kuuluu tragediaan).

Kriitikko kirjoitti, että oli kokenut komedian henkilöiden rahanahneuden vastenmielisenä ja odotti sille perustelua. Jos kriitikko olisi miettinyt perustelua itse, hän olisi ehkä osannut liittää vastenmieliset päähenkilöt moraalikysymyksiä tutkivaan esitykseen ja Bertolt Brechtiin. Brechtiin ja eeppiseen teatteriin esityksessä viitattiin myös neljännen seinän toistuvalla rikkomisella ja näyttelemisen esittävällä laadulla, mikä sekin ilmeisesti jäi kriitikolta huomaamatta.

Kaiken kaikkiaan kriitikon lukukyky esityksen audiovisuaaliseen ja tyylilliseen viestintään liittyen oli vaatimatonta. Hän ei huomioinut lavastuksen, pukusuunnittelun, projisointien, äänimaailman ja tarpeiston sekä näyttelemisen vahvan tyylittelyn tuomia viestejä, vaan ohitti täysin tämän tulkinnan kannalta oleellisen tason. Kriitikko kirjoitti, että esityksen ”ihmiskuva on arkeologinen” ja kysyi omalaatuisella kielikuvalla, ”miten naisohjaajalta voi edes irrota tällainen lasti sovinismia?” Olisi hyvä, jos kriitikko tällaisten kysymysten äärellä pysähtyisi miettimään, onko häneltä itseltään mahdollisesti jäänyt jotakin huomaamatta. Tällöin ohjauksen kysymyksenasettelu ja ironia saattaisi aueta.

Nyt näyttäisi siis siltä, että kriitikko esti kritiikillään teosta ja sen potentiaalista yleisöä kohtaamasta, ja sabotoi näin taiteen tapahtumisen mahdollisuuksia.

Esityksessä lottovoittoa piilotteleva Mummo peräänkuuluttaa perinteisiä arvoja ja saa rahanahneen perheen tanssimaan pillinsä mukaan. Esitys tarjoilee mummon vaatiman elämäntyylin 1950-luvun filmein ja vaattein visualisoituna, näyttelijäntyön 50-lukulaista estetiikkaa myöten. Mummon kuolinvuoteella projisoinnit kuitenkin sammutetaan ja perhe luopuu 60 vuoden takaisesta pukukoodista. Molemmat naiset riisuvat vanhanaikaiset korkokenkänsä, joita kriitikko soimasi sovinismin ruumiillistumana. Perheen lapset vielä sekoittavat sukupuolirooleja osoitukseksi siitä, etteivät ainakaan sukupuoliroolit ole se asia, joka Mummon aikakaudelta ja arvomaailmasta on säilyttämisen arvoista. Tämä pukusuunnitteluun liittyvä viestintä oli kuitenkin jäänyt kriitikolta huomaamatta.

Esityksen käsiohjelmassa pohdittiin, miten arvot ovat sidoksissa aikakausiin. En haluaisi opettaa kriitikkoa, mutta sukupuolen merkitys ja paikka yhteiskunnassa on juuri tällainen aikakausisidonnainen arvo, jota esitys kehottaa pohtimaan. Vallan filosofia ja performatiivinen sukupuoliteoria ovat eräänlaista aapistekstiä nykyaikaisessa teatterin ja etenkin esitystaiteen korkeakoulutuksessa. Kritiikin perusteella syntyy kuitenkin käsitys, etteivät ne ole kriitikolle tuttuja, tai että kriitikko ei osaa yhdistää niitä näyttämöllisyyteen. Tällainen epäsuhta on kriitikon asemaan nähden ongelmallista. Kriitikolla tulisi ehdottomasti olla hallussaan perusopinnot esityksen audiovisuaalisuuden tarjoamista viesteistä ja lukuohjeista, jotka voivat asettaa esitystekstin ristivalotukseen ja nostaa sieltä esiin odottamattomiakin kysymyksiä.

Haluan vielä palata katarsikseen, jota kriitikko toivoi komedialta. Sattuu nimittäin olemaan niin, että Mike Yeamanin Onnennumerot ei ole tyypillinen britti- tai muukaan komedia, sillä siinä on katarsis. Näytelmän loppuosassa perheen äiti saa raivokohtauksen ja ravistelee vihansa vallassa tarinan mummoa, omaa äitiään. Mummo valittaa huimausta, mutta tytär tulkitsee sen teeskentelyksi. Tytär tajuaa kohtalokkaan erehdyksensä (hamartian) liian myöhään ja hänen äitinsä lyyhistyy tajuttomana lattialle. Näytelmän tunnelma vakavoituu. Mummon kuollessa vanha aika ja arvot katoavat niiltä osin, joita perhe ei pidä kannattelemisen arvoisina. Ensi-illassa tämä liikutti monia. Jäin miettimään, istuiko kriitikko tuolloin ylipäätään katsomossa.

Hämeenlinnan Kaupungin Teatteri / Tommi Kantanen

JOS VALTA RAKENTUU KAHTIAJAKOIHIN, se puretaan kahtiajaoista luopumalla. Taidekritiikeissä tulisikin olla läsnä moniäänisyys ja läpinäkyvyys, eli kriitikon oma vuoropuhelu erilaisten näkökulmien ja arvotusten kesken. Kriitikon tulisi siis koulutettuna katsojana pohtia esitystä ja sen näyttämöllisiä ratkaisuja eri kulmista ja näin kutsua potentiaalista yleisöä muodostamaan omaa mielipidettään esityksestä. Kriitikon mielipide ei ole tärkeä, päinvastoin: hänet tulisi vapauttaa sen muodostamisen pakosta. Kriitikon tulisi siis kieltäytyä hänelle tarjotusta vallasta ja astua moniäänisyyden aikaan.

Onnennumeroiden esittäminen jouduttiin huonon myynnin tähden lopettamaan. Kuitenkin esimerkiksi yleisökommentit teatterin sivuilla kertoivat päävoittoisesti tyytyväisyydestä. Nyt näyttäisi siis siltä, että kriitikko esti kritiikillään teosta ja sen potentiaalista yleisöä kohtaamasta, ja sabotoi näin taiteen tapahtumisen mahdollisuuksia. Käytännön tasolla hän tyhjensi sekä työryhmän freelancereiden että teatterin tilipussia, mikä vähentää molempien toimintamahdollisuuksia. Tämä on sitä konkreettista valtaa, jota sekä kriitikoilla että muilla median edustajilla on taiteen tekemisen edellytyksiin ja sitä kautta taiteilijoihin. Pienissä kaupungeissa, joissa teatterit taistelevat elinehdoistaan, valta on kouriintuntuva.

Onnennumeroiden kriitikko lopetti kritiikkinsä hurjalla väitteellä, että esityksestä ”puuttuu rakkaus niin ihmiseen kuin teatteriinkin”. Esitän vastakysymyksen, puuttuuko tämä rakkaus ehkä kriitikolta itseltään?

Kirjoittaja on teatteriohjaaja.

***
Teksti on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 1/2015.