TAITEILIJAKSI EI PÄÄSE kritiikittä, moni törmää arvosteluun ja palautteeseen jo kauan ennen julkista uraa taiteilijana. Suomessa ei silti juuri opeteta kritiikin vastaanottamista, ainakaan niin paljon, että oppi menisi perille. Moni taiteilija on vielä nykyään tunnettu kykenemättömyydestään ottaa vastaan palautetta, jos se on muuta kuin puhtaan positiivista.

Entä jos asetelman kääntää toisin päin, onko kriitikoksi mahdollista päästä kritiikittä? Ikävä kyllä välillä tuntuu siltä, että on. Olen huomannut, että taiteilijoita ja kriitikoita yhdistää yllättävä piirre: kummallekin ryhmälle on välillä lähes ylitsepääsemättömän vaikeaa päästä yli omaan työhön kohdistuvasta arvostelusta, oli se sitten tehty kuinka rakentavassa hengessä tahansa. Lähes yhtä monta kertaa kuin olen törmännyt taiteilijaan, jonka liha värähtää kritiikistä, olen tavannut toimituksissa myös kriitikon, joka ei pysty sulattamaan palautetta tekstistään. Ensin ajattelin palautteenottokyvyn olevan ero ammattilaisen ja amatöörin välillä, mutta huomasin pian olevani väärässä.

Sekä taiteilijat että kriitikot tuntuvat olevan herkkänahkaisia oman työnsä suhteen. Siksi taiteilijat odottavat kauhulla kritiikkiä, eivätkä kriitikot kestä vastineita.

On ylipäänsä ihme, että kriitikot ja taiteilijat ovat yhä tiukasti omissa karsinoissaan. Usein kuulee sanottavan, että Suomi on pieni maa, ja pienet piirit muodostuvat mahdollisesti ongelmaksi kulttuurin kentällä. Veikkaisin kuitenkin, että karsinat ovat ja pysyvät, jotteivät vanhat rajat ylity: taiteilijan työ arvioidaan, eikä kriitikon sanaan kajota.

Mediatilanteessa, jossa kulttuuri- ja taidekeskustelu halutaan siirtää yhä vahvemmin marginaaliin, kriitikoiden on pidettävä meteliä itsestään. Yksi keino on lisätä arvostelijan julkista roolia kulttuurikeskustelijana. Kriitikon ja taiteilijan välinen vuorovaikutus ja avoin, julkinen keskustelu lisäisivät sekä kulttuuripuhetta että taiteen avoimuutta. Samalla se avaisi uuden ulottuvuuden kritiikkiin.

Jotakin muutoksen välttämättömyydestä kertovat useat puheenvuorot, joita tähän lehteen on koottu. Teemu Mäki sanoo Maaria Niemen haastattelussa kritiikin menettäneen auktoriteettiasemansa. Myös Aleksis Salusjärvi tuo kolumnissaan esille printtimedian muuttuneen statuksen. Näihin puheenvuoroihin kiinnittyy omalla kiehtovalla tavallaan Hanna Ojalan vastine, jossa hän kehottaa kriitikkoja kieltäytymään vallasta, jota hänelle tarjotaan.

Viesti on selvä: mikäli kritiikki ja kritiikin kulttuuri ei muutu, se on pian lajina menneen talven lumia. Eikö tällaista taiteilijan ja kriitikon välistä julkista keskustelua voisi nähdä vuorovaikutuksena? Keskustelun ei pitäisi häiritä ketään, mutta silti ihmiset ovat hiljaa. Taiteilija vetäytyy nuolemaan haavojaan ja kriitikko hikeentyy vastineesta tai painaa sen unohduksiin. Joka kerta näin tapahtuessa mahdollisuus hedelmälliseen ja mielenkiintoiseen taidekeskusteluun tukahdutetaan.

Jokainen voisi aloittaa vaikka tarkistamalla oman arvosteluun liittyvän vastaanottokykynsä. Yksi kritiikin tarkoituksista on saada vastaanottaja pyrkimään entistä parempaan suoritukseen. Taiteilijat eivät ole ainoita, jotka ovat sokeita omille suorituksilleen ja maneereilleen. Sekä taiteilijat että kriitikot – kyllä, myös kriitikot – tarvitsevat arviointia työstään. Kritiikki on osa kummankin ammattia, sekä annettuna että vastaanotettuna. Tässä meillä jokaisella on syytä katsoa peiliin. Vain siten voimme kehittyä itse, kehittää kulttuurijournalismia sekä monipuolistaa kulttuurista käytävää julkista keskustelua.