HELSINGIN KIRJAMESSUILLA tuli esille mielenkiintoinen kirjallisuuskritiikkiin liittyvä yksityiskohta. Lukulamppu.fi-sivusto myy markkinointipalvelupaketteja kustantamoille, ja yksi näistä paketeista sisältää arvion kirjoittamisen Lukulampun omalle sivustolle kustantamon haluamasta kirjasta. Verkkosivuilla on siis kustantamon maksamia arvosteluja kirjoista, joihin kustantaja on päättänyt panostaa.
Onko tämä tulkittavissa media-alan murroksen yhdeksi oireeksi? Kun media leikkaa taidetta käsitteleviä artikkeleja ja kritiikkiä, kustantajat vilauttavat rahaa ja saavat näin haluamansa teoksen esille ja ”arvioiduksi”. Muuttuuko taiteen kritiikki puolueettoman ja toimitetun sisällön sijasta mainokseksi, kuten Lukulamppu-sivuston tapauksessa?
On huolestuttavaa, jos valta kritisoitavien teosten valinnasta vaihtuu. Ensinnäkin, lehtien toimitukset ja kriitikot valitsevat arvioitavat teokset itse. Mikäli rahan tulonlähde muuttuu, se näkyy vallankäyttönä. Mikäli ei suorana niin ainakin välillisenä.
Onko kriitikolle se ja sama, kuka palkkion maksaa? Uskon, ettei ole. Kyse on riippumattomuudesta. Kriitikon on saatava tehdä työtään puolueettomana; Kritisoidessaan kustantajan huonoa teosta kriitikko kirjaimellisesti purisi ruokkivaa kättä. Moni varmasti tekisikin näin oman ammattietiikkansa ohjaamana, mutta tilaisiko kustantaja enää uudestaan samalta kriitikolta toimeksiantoja. Tuskinpa.
Kritiikin luonne muuttuisi radikaalisti. Kyse ei olisi enää arvioitavan teoksen estetiikasta vaan myynninedistämisestä. Kriitikosta tulisi mainostoimittaja. Hehän ovat jo saaneetkin kenkää useimmista kustantamoista.
Toinen huolestuttava seikka on, että tällaisilla keinoilla siirrytään kohti kulttuuria, jossa jälleen kerran tuottajalla maksatetaan viulut. Lehtitalot kenties säästyisivät muutamilta yt-neuvotteluilta, kun he keksivät myydä ”kritiikkitilaa” lehdestään.
Kustantaja siis maksaisi lehdelle, jotta saisi suuren tai pienen kritiikin sivulle, verkkoversion saisi edullisena kytkykauppana kätevästi mukaan. Luultavasti lehti pidättäisi oman ”välitysprosentin” palkkiosta, joka lopulta päätyisi pilkottuna kriitikon taskuun.
Kun kustantaja ymmärtää, ettei sen ole pakko maksaa, lähetetään lasku luultavasti lopulta kirjailijalle. Näinhän se on ennenkin mennyt: artisti maksaa. Odotan sitä päivää, jolloin taiteilijoille alkaa postien seassa näkyä uudenlaisia mainoksia: ”Supertarjous vain sinulle! Huippukriitikkomme kirjoittaa kritiikin juuri sinun teoksestasi haluamaasi lehteen. Tee kritiikkitilaus suoraan netistä!”
Klik, klik. Ja sitten odottelemaan.
Median ja kritiikin muutoksesta on puhuttu vuositolkulla, mutta kun se tapahtuu usealla tasolla eri tahdissa, tuloksena on lähes karnivalistinen sekasorto, jossa ei tiedetä kuka on kuningas kuka narri, mikä ylä- ja mikä alapää.
Kenties olemme uhranneet liikaa aikaa pohtiessamme kritiikin ongelmia median murroksessa. Ehkä vastaus löytyisi tälläkin kertaa sielä kaikkein tutuimmasta ja vanhimmasta ystävästämme – peilistä. Sillä ei kritiikki ole kriisissä. Me olemme.