Kriitikon työssä on monta mahdottomuutta. Ehkä näkyvin niistä on se moraalinen umpikuja, johon ihminen asettuu arvostellessaan toisten hengentuotteita, heidän sydänvertaan.

Taiteilija on ihminen, joka antaa työnsä tulokset muille. Hän työskentelee yleensä mahdottomuuksia vastaan aineellisessa köyhyydessä, ja hänen vilpitön pyrkimyksensä on kultivoida toisia ihmisiä. Taiteilijat ovat ne ihmiset, jotka ylläpitävät sivistystämme pyyteettömästi. Kriitikon työn paradoksi on siinä, että arvostelemalla sydänverellä tehtyä taidetta hän nostaa sen merkitystä. Ilman kritiikkiä ei olisi kulttuuria. Ilman dialogisuutta ei ole sivistystä. Kriitikko on ihminen, joka kysyy henkisten ponnistelujemme syytä ja etsii niiden merkitystä.

Olen saanut päätoimittaa Kritiikin Uutisia neljä vuotta, ja se on ollut suuri etuoikeus. Tänä aikana olen ollut tiiviisti tekemisissä Suomen arvostelijain liiton toiminnan kanssa, ja kritiikistä on tullut kiinteä osa elämääni. Kriitikkokuntamme on valtava kulttuurinen selkäranka.

Kulttuurijournalismissa on neljän vuoden aikana tapahtunut selvää kriisiytymistä. Ei ole lainkaan liioiteltua sanoa, että elämme kriisikautta – niin hoettua kuin se kritiikin suhteen onkin[1]. Tämä kriisi ei onneksi koske henkisen työn laatua, vaan sen välineitä. Digitaalinen vallankumous on niittänyt satoa toimittajien ammattikunnassa, minkä seurauksena päänahkoja myydään nykyään halvalla. Kulttuuriväestä kokonaisuudessaan on tullut itsensätyöllistäjien ja yksinäisyrittäjien diasporassa vaeltava ammattikunta. Kriitikot ovat journalismin spesialisteja, oman alansa huippuja, joiden työ muuntuu huonosti yleistoimittajamaiseen jokapaikanhöyläämiseen. Siksi meidän kriitikoiden palstatila on pienentynyt muuttuneessa mediakentässä kuin pyyt maailmanlopun edellä.

Kritiikin määrä ei kuitenkaan ole vähentynyt. Kriitikot ovat ottaneet internetin käyttöönsä ja luoneet omia julkaisualustojaan. Kriitikot eivät myöskään ole lopettaneet työtään taiteen puolustamisessa. Juuri nyt meitä itse asiassa tarvitaan enemmän kuin moneen vuosikymmeneen.

Julkisessa keskustelussa taiteesta puhuminen korvautui yleisellä kulttuuripuheella 1990-luvun aikana, taide muutettiin kulttuuriksi. 2000-luvulla kulttuurin merkityksen painottamisen on korvannut luovuuspuhe. Taiteesta on tämän metamorfoosin myötä tullut luovuutta. Rakennemuutoksen myötä talouden perustaa on rakennettu yhä enemmän luovuuden kivijalalle. Jos elintasomme tulee tästä tulevaisuudessa kasvamaan, se tapahtuu luovien alojen kasvuna.

Samalla kuitenkin kulttuurin määrärahoja on alati leikattu. Kilpailukykymme ylläpito vaatii julkisen sektorin roolin kutistamista, mikä käytännössä ajaa luovat alamme kiertämään hattu kourassa yritysmaailman ovilla. Humanistiset alat ovat läpikäymässä ihmeellistä murrosta, jossa niiltä ollaan riistämässä se aleksandrialainen itseisarvo, jolle koko klassinen kulttuurimme on rakennettu.

Meidän kriitikoiden rooli tässä murroksessa on ensiarvoisen tärkeä. Paitsi että valtion kulttuuri-instituutiot tarvitsevat osaamistamme arvioidessaan luovien alojen merkitystä yhteiskunnalle laajemmin itse kulttuuri tarvitsee meitä puolustamaan sen sydänveren merkitystä, jolla sivistystämme ylläpidetään.

Kriitikon työtä harvoin ylistetään, koska olemme välttämättömiä. Samalla tavalla kuin putkimiehet tai postinjakajat ovat välttämättömiä. Me emme ole sankareita, sillä urotekojen sijaan me pidämme maailman pystyssä.

Kiitos ja kunnia Sarvin hallitukselle, joka julkaisee tätä lehteä. Niin pitkään kuin kriitikot kulkevat rinnallemme, mikään polku ei ole liian pimeä kuljettavaksi.

[1] Tuskin on modernisminjälkeistä ajanjaksoa, jolloin kritiikin kriisiä ei olisi toitotettu ja rummutettu. Monet noista kriiseistä nähdään nykyään kritiikin kultakausina.

Aleksis Salusjärki

päätoimittaja