Suomessa ilmestyy melkein 200 valtion tukemaa kulttuuri- mielipide- ja tiedelehteä, joihin myös Kritiikin Uutiset kuuluu. Pienlehtien journalismin taso on ällistyttävä. Vaikka resurssit ovat heikkoja, toimitusten ja toimittajien työn laatu jaksaa herättää ihailuani. Me elämme sivistysvaltiossa, jossa vallitsee rikas ja monipuolinen kulttuuri.

Pienlehtien toiminta on taloudellisesti uhkarohkeaa jokaisella osa-alueellaan. Kuitenkin vain harvoin törmää tilanteeseen, jossa työ tehdään huonosti pienen palkkion takia. Kulttuurijournalismia tehdään sydämellä ja sitoumuksella. Valtion sille myöntämä tuki saattaa olla kaikkein tarkimmin käytetty kaikista valtion jakamista avustuksista. Totuudennälkä ajaa meidät kerta toisensa jälkeen ylittämään itsemme. Se on ollut onnellista työtä niukkuudessa.

Ruusuiseen tulevaisuuteen ei tällä alalla moni usko, ja siksi työtä tehdään loppuunpalamista odotellessa. Kun katson vanhempia kollegoitani, mietin usein, miten he ovat jaksaneet työtään 30 vuotta minua kauemmin. He tosin tuntuvat sitä usein itsekin ihmettelevän. Kolmen vuoden takainen lehtien arvonlisäverouudistus ja nykyisen hallituksen kulttuurin leikkauspolitiikka ovat kuitenkin synkentäneet entisestäänkin laihoja näkymiä.

Valtion kaavailemat leikkaukset kulttuurialalle tarkoittavat juustohöyläämiseen sijaan vesurointia. Näennäisesti reilun prosentin nipistys nykyisestä tasosta näyttää pieneltä, mutta kulttuurilaitosten toiminnassa ainoa mahdollinen säästökohde on usein henkilöstö. Ensi syksynä irtisanotaan kulttuurilaitosten työntekijöitä, ja se tarkoittaa myös media-alan alasajon jatkumista. Tätä kehitystä kaavaillaan siis jatkettavan seuraavat neljä vuotta kumuloituvalla summalla. Tuona aikana säästetään nykyiseen budjettiin verrattuna yhteensä 45 miljoonaa euroa.

Kritiikin Uutisten kaltaisten lehtien kannalta kyse on suoraan toiminnan jatkumisen edellytyksistä. Journalismin tekeminen ei taatusti lopu, mutta se saattaa siirtyä takaisin autotalleihin.

Kulttuurialoille onkin syntynyt yhä enemmän itsenäisiä toimijoita. Erilaiset verkkojulkaisut ovat muokanneet näkyvimmin kulttuurijournalismia viimeisen 10 vuoden aikana. Yksittäisistä blogeista on kasvanut portaaleja ja yhteisöjä, jotka tuottavat jo systemaattisia sisältöjä. Yksinäisten ja satunnaisten verkkopäiväkirjojen ajasta ollaan siirtymässä kymmeniätuhansia lukijoita saavuttaviin säännöllisesti päivittyviin sivustoihin.

Kaikkea sosiaalista toimintaa leimaa ennen pitkää saumattomaksi muuttuva yhteistyö. Siksi on vain ajan kysymys, milloin itsenäiset verkkojulkaisut alkavat omista kantimistaan täyttää kulttuurijournalismin perinteisessä mediassa syrjään jääviä puolia. Vallankumouksesta ei kuitenkaan ole kysymys. Nettimaailman yksittäiset toimijat eivät melkein koskaan ajattele kilpailevansa kulttuurijournalistien kanssa. Ennemmin he ovat kulttuurijournalismin aktiivisin osallistuva yleisö.

Jos valtio jättää kulttuurialan oman onnensa nojaan, se ei siis tule kuolemaan. Sivistyksemme on jo ylittänyt tason, jossa tietoa kaadetaan tyhmään kansaan ylhäältä alaspäin. Ongelma on syvempi. Jos valtiolla ei ole kulttuuriinsa aktiivista tukevaa roolia, sen merkitys ja kyky tavoittaa kansaa vähenee. Se synnyttää jyrkkää eriarvoisuutta.

Kansanvalistusseuran hallintoneuvoston puheenjohtaja Sirpa Pietikäinen pitää sivistystä tulevaisuudessa voimakkaammin eriarvoistavana tekijänä ihmisten välillä kuin tuloeroja. Vahva ja elinvoimainen kulttuuri on siksi valtion koko toiminnan peruskivi.

Olen valmis siirtymään autotalliin tee-se-itse-journalistiksi. Sivistyksen nimissä kuitenkin toivon, että näin ei tule kulttuurialalle yleisesti käymään. Leikkauspolitiikan ongelmana on, että se puree ankarimmin heikoimpiin, eli kulttuurin marginaaleihin.

Aleksis Salusjärvi

päätoimittaja