Hanna Kuuselan artikkeli Yhdysvaltojen Helsingin suurlähetystön kultuurityöstä on herättänyt keskustelua kirjailijapiireissä. Julkaisemme artikkelin lukijoiden pyynnöstä myös verkossa. toim. huom.

 

Mitä Sound of Music opettaa meille runoudesta ja sodankäynnistä?

Kun slovenialainen filosofi Slavoj Žižek kävi Suomessa muutama vuosi sitten, hänellä oli yksi vaatimus: Slovenian suurlähetystö ei saanut olla missään tekemisissä vierailun kanssa. Žižek tiesi, että diplomaatit keräävät aina pisteet kotiin. Näin kävisi, vaikka puhujana olisi lännen vaarallisimmaksi nimitetty kommunismista saarnaava filosofi.

Kaikilta tutkijoilta ja taiteilijoilta ei voi – eikä tarvitsekaan – odottaa näin suurta itserefleksiivisyyttä. Sitä ei tarvitse odottaa sellaiselta yhdysvaltalaisrunoilijalta kuin Sam Pink, joka elokuussa kävi lukemassa runojaan Yhdysvaltojen suurlähetystössä Helsingissä. Jotkut vain tekevät taidettaan. Sellainen on Sam Pink, joka Parnasson (4/13) haastattelussa väistelee politiikkaan liittyviä kysymyksiä.

Silti tämä ei tarkoita, etteikö Pinkin vierailu suurlähetystössä olisi ollut järkyttävän typerä teko – sekä häneltä itseltään että etenkin vierailun suomalaisilta järjestäjiltä.

Suurlähetystön runonluennasta levisi verkossa nopeasti Helsingin Sanomien tekemä video. Minua tuo video jäi vaivaamaan. Siinä Pink lukee asiattoman ronskeja runojaan. Viimeinen, nimeltään ”Tällainen juttu”, kuului vapaasti suomentaen näin:

”Jos olen joskus isoisä, haluan, että minulla on tällainen juttu, että joka kerta kun näen lapsenlapsiani, kysyn heiltä aina: hei, kukas tämä paskapää on, ja esitän, etten tiedä kuka hän on, niin kauan kuin täytyy lapsen järkyttämiseksi.”

Runo saa suurlähetystön yleisön hersyvään nauruun. Jostain kuulu wow-huuto. Kaikki varmaankin ajattelevat, että onpas Pink rohkea. Hän tekee jotain räväkkää diplomatian silmien alla.

Todellisuudessa runotilaisuus oli kuin jumalan lahja Amerikalle. Sille samalle maalle, joka vain muutamaa päivää aiemmin oli tuominnut Wikileaks-vuotaja Bradley Manningin 35 vuodeksi vankeuteen. Maalle, jonka käskystä sanomalehti Guardianin kovalevyjä oli edellisellä viikolla tuhottu. Koko vuosi 2013 on ollut sananvapauden painajaista aina siitä lähtien, kun Yhdysvallat tuomitsi Edward Snowdenin maan alle, eläväksi kuolleeksi. Eikä mies ollut kuin kertonut, miten asiat oikeastaan ovat.

Eikö juuri sellaisella hetkellä ole parasta näyttää, että sananvapaus on totta Yhdysvalloissa? Ja mikä voisikaan ilmaista sen paremmin kuin katuromantiikkaa pursuava ja väkivaltaisen rujoja kuvastojaan tarjoava runoilija, joka istuu tatuoinnit vilkkuen suurlähetystössä? Juuri kun on käynyt ilmiselväksi, että sananvapautta loukataan toistuvasti, suurlähetystö toivottaa tervetulleeksi kaduilla viihtyvän shokeeraavan runoilijan!

***

Jotain samanlaista tapahtuu musikaalissa Sound of Music. Ollaan Itävallassa vuonna 1938. Von Trappin perheenjäsenet ovat löytäneet yhteyden toisiinsa laulamalla, ja perhe aikoo esiintyä kansanmusiikkifestivaalilla. Sitten saksalaiset miehittävät maan. Onko festivaali vaarassa? Ei suinkaan. Herr Zeller, saksalaisten aluejohtaja, toteaa perheenisälle: ”Te laulatte. Mutta vain siksi, että minä haluan sitä. Se osoittaa, että mikään Itävallassa ei ole muuttunut. Ja kun olette lopettaneet, teidät, kapteeni von Trapp, viedään Bremerhaveniin laivastoon.”

”Mikään Itävallassa ei ole muuttunut”, Zeller sanoo. ”Laulaminen ja musiikki näyttävät sen maailmalle. Itävalta on sama. Heil Hitler. Heil Hitler.”

En tietenkään yritä verrata tämän päivän Yhdysvaltoja natsi-Saksaan, en vetää natsikorttia hihastani. Se olisi naurettavaa, eikä Pinkiä oltu kuljettamassa mihinkään.

Mutta selvää on, että runoudella on vaikea häiritä vastustajaa, joka on ylivoimainen. Amerikan kaltaisessa maassa taiteen vapaus on tunnustettu, mutta ei se tarkoita, että sananvapaus voisi maassa hyvin.

Siksi meidän pitäisi olla yhtälailla huolestuneita silloin, kun suurlähetystö haluaa räväkän runoilijan kuin silloin, kun hänelle näytetään ovea. Vain heikot vallat päätyvät kieltämään ja sensuroimaan kulttuuria. Vahvat haluavat sen avulla näyttää kaiken olevan ennallaan ja hyvin.

Viimeiset vuosikymmenet olemme opetelleet olemaan varuillamme Venäjän loukatessa sananvapautta. Hiljalleen olemme alkaneet reagoida näihin kauheuksiin. Osaamme jo kirjoittaa siitä, miten Sofi Oksanen ei pääse lukemaan runojaan oligarkkiselle Venäjälle. Osaamme vaatia ministereitämme reagoimaan Venäjän ihmisoikeustilanteeseen. Samalla olemme kuitenkin vasta opettelemassa, miten reagoida siihen, kun sananvapautta rikotaankin liberaalissa demokratiassa ja sen urkinta alkaa muistuttaa Stasia. Vielä vaikeampaa on hahmottaa, mikä voisi olla suomenkaltaisen mitättömän pienen maan rooli näissä sodissa.

Amerikka ei ole sama maa nyt kuin vuosi sitten. Sananvapaus itkee siellä Snowdenin vainon alettua ja Manningin tuomitsemisen jälkeen. Amerikka on surullinen paikka nyt, kun se on käyttänyt vasaraansa eurooppalaiseen lehdistöön ja pysäyttänyt Bolivian presidentin lentokoneen.

Tilanteen huononemisen voi nähdä siitäkin, ettei Pink oikein sano selvästi, mitä mieltä hän on sananvapauden tilasta Yhdysvalloissa. Vai ymmärrätkö sinä, mitä hän oikeastaan tarkoittaa todetessaan Kritiikin Uutisten päätoimittajalle Parnasson haastattelussa: ”En usko, että kaikkien pitäisi saada tehdä mitä hyvänsä, mutta sanomiseen tämä ei päde. Sanojen seurauksista voi tietysti joutua vastuuseen.”

Pahinta kaikessa on se, ettei suurlähetystön salissa runoja lausuessaan auta, vaikka kieltäytyisi puhumasta maansa nimissä. Sitä Pink yritti. Parnasson haastattelussa hän väistää kysymyksen siitä, millaisena hän näkee oman maansa, jota suurlähetystössä edustaa.

”En koe edustavani Yhdysvaltoja, olen Chicagosta. Se on aivan omanlaisensa kaupunki. Chicago on villi ja väkivaltainen paikka.”

Juuri näin ideologia toimii. Se on kuviteltu suhteesi todellisuuteen. Se on sitä, ettet havaitse tekojasi niiden todellisessa yhteydessä. Et itse ajattele edustavasi Yhdysvaltoja, olevasi yhdysvaltalainen, mutta suurlähetystövierailullasi ei ole muuta tarkoitusta kuin saada sinut edustamaan maatasi.

Liberaali ideologia kutsuu sinua subjektiksi. Se huutaa: ”Hei, sinä siellä! Tule lukemaan runosi suurlähetystöön, mutta voit silti pitää yksilöllisen uskosi, ettet edusta siellä Amerikkaa, että olet vain runoilija.” Liberaalin ideologian mukaan hyvä runoilija saa sanoa mitä vain, rumiakin. Hän saa uskoa olevansa vapaa. Aivan kuin Pink, joka sanoo: ”Elämäntapaani määrittää eniten se, ettei minulla ole vakituista työpaikkaa. Kuljen ympäriinsä vapaana miehenä ilman mitään toimitettavaa.”

Saat pitää uskosi siitä, ettet edusta tai edistä kutsujan päämääriä, mutta kutsuja ei olisi kutsunut sinua, ellei sinusta olisi hyötyä. Lehdetkin saavat mielellään uskoa, että tapahtui jotain radikaalia ja sopimatonta. Ja Helsingin Sanomat totteli: ”Runoilija Sam Pinkin, 30, läppäri ja sakset jäävät turvatarkastajien haaviin, mutta väkivaltaisen runokuvastonsa hän onnistuu kuljettamaan Yhdysvaltain suurlähetystöön Kaivopuistossa.” Toimittaja luuli Pinkin onnistuneen rikkomaan sääntöjä, vaikka sääntö numero yksi on, että diplomaatit voittavat aina.

***

Ideologian voitto on vain osa tarinaa. Pinkin vierailu suurlähetystössä ei kerro ainoastaan Yhdysvaltojen tarpeesta osoittaa suvaitsevaisuuttaan. Se kertoo myös suomalaisen kirjallisen julkisuuden kaventuneesta tilasta. Runokuu sai Helsingin Sanomissa huomiota vain, kun se liittoutui diplomatian kanssa.

Suuresti arvostamani Poesia-kustantamo on riippumaton, rohkea ja omalakinen runoudessaan. Silti sitä kiinnostaa pelata diplomaattien kanssa, vaikka diplomatian kultainen sääntö on, ettei koskaan pidä sanoa mitä ajattelee.

Miksi näin on? Miksi omalakinen runous tekee liiton diplomatian kielen kanssa? Kenties siksi, että runoilijat eivät näe vaihtoehtoja. He uskovat, että kirjailijuutta ei ole ilman julkisuutta, näkyvyyttä, hyviä suhteita. Ja kuka voisikaan tarjota niitä enemmän kuin hyvien suhteiden ekspertit, diplomaatit? Sanon tämän suuresta rakkaudesta niitä kohtaan, jotka kärvistelevät nykyisenlaisen kirjallisen julkisuuden paineissa. Sillä itse en halua uskoa, että vierailun syynä oli halua näyttää maailmalle, kuinka suvaitsevainen sananvapaustaistelija Yhdysvallat on.

Vaikka ideologia onkin kuviteltu suhde, se ei tapahdu vain pään sisässä, kuvitteellisesti. Ideologia on voimissaan vain, jos se saa ihmiset liikkeelle, tekemään jotain. Siksi sillä on merkitystä, kävikö Pink suurlähetystössä vai ei.

Mutta muistakaa: jos tämän maailman poesiat, runokuut ja pinkit eivät kieltäydy vallan tarjoamasta kutsuhuudosta, kuka enää kieltäytyy?

Kirjoittaja on kulttuurintutkija ja mediakulttuurin dosentti.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone