Väinämöisenjälkeisen ajan ensimmäinen esiintyvän runouden festivaali W/ord päättyi merkillisissä ympyröissä. Kolmen päivän festari veti joka ilta täyden tuvan Cafe Mascotiin. Kahdessa viimeisessä illassa oli pääsymaksu, mikä takaa että tulijoita olisi ollut enemmänkin. Kun W/ord-festarin avajaispäivää edelsi kaksi runoklubia Helsingissä (toisessa kovan tason kv-esiintyjiä) – ja viimeisenä festaripäivänä järjestettiin myös Kiiski Open mic, näyttää siltä että paperia ja kirjaimia ei enää tarvita. Ehkä Janne Guggenheim-Kallela oli oikeassa ja Gutenbergin galaksi on luhistumassa. Kirjallisuus on karkaamassa paperilta.

Kiireiden takia olin laskenut käyväni W/ordissa tarkistamassa meiningin, mutta heti ensimmäisen illan alussa tuli selväksi, että mitään tärkeämpää ei ole. Selväksi kävi sekin, että tästä tapahtumasta on kirjoitettava jotakin jo sen pelkän kölipainon takia. Esiintyvä runous on synnyttänyt oman yleisönsä ja estetiikkojen kirjon, joka ei enää kakkulapiolla tyhjene. Runoudesta on tullut yhteinen nimittäjä alati laajeneville kulttuurin osa-alueille.

Anja Erämaja. Kuva: Aleksis Salusjärvi

Anja Erämaja on jo kauan liikkunut runoudessaan musikaaliseen ja draamalliseen suuntaan. Hän lukee ja laulaa niin sujuvasti, että lyyrisyys (tunteen ilmaisu) alkaa vaikuttaa opitulta. Hänen esityksessään monologimaiset tekstikatkelmat syvenevät säestettyyn lauluun.

Keskeistä ovat tiiviit ja tarkat minää tuottavat säkeet ”Jos minulla olisi riisuva katse, joka avaisi kaikki ylimmät napit”. Laulun merkitys luennassa jäi minulle osittain epäselväksi, kuten lauluna toistettu säepari ”jäähyväiset jälleen kerran aseille / pimeässä ei purppuraruusut kuki”. Tällaiset yhteiskuntaa (kokijan sijaan) kuvaavat sanat saavat helposti elokuvakohtausmaisen tai näytösmäisen luonteen, ne ikään kuin kontekstoivat itseään.

Erämajan huumori on mukaansa tempaavaa, mikä synnyttää hänen tekstiensä samastuttavimmat kohdat: ”Yritän lukea taloussivua / mutta tarjoukset sujuvat paremmin / kaksi kinkkua yhden hinnalla”. Tässä lamarunossa tekstin minä pohtii tulonlähteitä, kuten ”Hampaiden harjausta palveluna / mitä siitä voisi pyytää, keneltä?”

Melodian sovittaminen runoon tekee siitä laulelmamaisen, ja kun koomisia huomioita lauletaan, ne alkavat vaikuttaa kepeiltä. Naapurin parempia roskia kadehtiva ja niistä laulava hahmo tuntuu keinotekoiselta, jotenkin revyymäiseltä.

Vierustoverini vaikuttui Erämajan esityksestä syvästi, ja luonnehti sitä näin: Esitys oli reunalla, mutta ei pudonnut. Se oli koko ajan menossa melodramaattisuuteen tai naurettavuuteen. Erämaja ei ole maailman paras laulaja, eivätkä runot olleet maailman parhaita, mutta hänellä on sydäntä, pokkaa ja mieletön läsnäolo. Runouden avain on havainto, joku asia, jota runoilija tarjoaa ja jonka kuulija voi ottaa vastaan ihmeellisenä asiana – tässä Erämaja onnistui.

Laiska Lepponen. Kuva: Aleksis Salusjärvi

Turenkilainen Laiska Lepponen on freestyle (eli improvisoiva) spoken word -runoilija. Hän tarjosi säkeistettyä tarinoivaa maailmankuvaa, jossa periferia törmää pääkaupunkiin. Kieli on paikoin jopa proosamaista, mutta siitä puuttuu virke, jonka säe on korvannut. Spoken wordista voikin yleishuomiona sanoa puuttuvan pisteet, ja sen keinovalikoimiin kuuluvat olennaisesti riimi ja säkeenylitys. Usein riimi on vain osittainen, ja sen tehtävä on ikään kuin lunastaa säe.

Laiska Lepponen pystyi synnyttämään ajoittaisen flowmaisen kielellä rakennetun viihtyisän ympäristön, joka kuori maalaisuuden stereotypioita tuoreen kielen keinoin. Freestylen kiinnostavuus on sen hetkellisyys, kielikudos kaivaa jatkuvasti ansoja, joiden väleistä sujuttelu on hauskaa kuultavaa.

Malin Jakobsson on vangitseva alastatuksesta puhuva spoken word -runoilija, mistä syntyy intensiivistä ja energistä puhetta. Tällainen asetelma on poikkeuksellinen, ja ryöppyävässä puheessaan hän asettaa itsensä naurettavaksi, kuten runossaan, jossa hän kertoo erakoituneensa luuseriksi poikaystävän jätettyä hänet: ”livet är leven på olika ställen, jag är aktiv på Facebook i stället”. Maailmasta tulee yksinäisyyden kuva, jossa ihmiset asuvat kerrostalolaatikoissa, ja mikään heidän elämässään ei ole konkreettista.

Jakobssonin pitkät tekstit ryöppyävät hallitsemattomina. Hän ei käytä paperia eikä takeltele sanoissaan, eikä replikoi, kaikki tulee suoraan olemuksesta. Hän kertoi runoutensa syntyvän siitä, että ihmisten pitää löytää joku, jolla menee heitä huonommin – ja hän ajautuu runoudessaan aina täydelliseen epätoivoon pakottaen kuulijan kokemuksensa äärelle. Se on hauskaa, vapautunutta ja rohkeaa samanaikaisesti, sillä klovnerian sijaan (vai lisäksi) sanotuksi tulee jotakin sellaista, joka on ainakin jollain tavoin koettua.

Kieleen syntyy puhetilanne, joka pakottaa sanomaan kaiken kipeän. Tässäkin riimillä on keskeinen rooli, ja spoken word alkaa määrittää sanomista sinänsä. Se voi kattaa mitä tahansa, kuten isoäidin roikkuvat häpykarvat, joista tehdään huivi – tai romanttisen epätoivon, jossa puhuja tunnustaa kelpuuttavansa minkä tahansa säälintäyteisenkin huomion, ja roikkuvansa poikaystävänsä jalassa viimeiseen tukehtumisen korahdukseen asti. Tämän runon Jakobsson omisti summan mutikassa minulle, mikä kieltämättä sai jauhot suuhun. Malin: tiden den stannar när vi rör vid varann. Åh, jag lättar, jag flyger, jag svävar fram, låt det aldrig ta slut.

Teemu Hirvilammi. Kuva: Aleksis Salusjärvi

Teemu Hirvilammin esiintyminen kattoi blues-osastoa sähkökitaran ja rumpujen verran. Karismaattinen runoilija hitaassa ja paksussa neworleansmaisessa taustassa muistutti paikoitellen Tuomari Nurmiota.

”Työmaalla sanottiin, että poika sinusta tulee hitsari”, Hirvilammi luki, ja jatkoi tarinaansa runoilijaksi työpäivien jälkeisissä juomingeissa. ”Valvotan heitä tajunnanvirtakohtauksilla … kerron että suvussani on muitakin lahjakkuuksia … olen täysi sika ja se on yhteiskunnan vika”

Hirvilammin esiintymisessä runous alkoi saada hannuhelinmäistä botnea sanojen kaivautuessa syvälle kapakan seiniin. ”Mitä on runous, pelastakaa yhteiskunta … juhlitaan, syleillään, tanssitaan, unohdetaan kaikki paskat jutut.”

Yksinkertainen kitarariffi ja komppi sekoittivat tekstit ja välispiikit, ja esityksestä tuli kapakkarunoutta, jossa sanottu ja paperi eivät enää ole selkeässä riippuvuussuhteessa. Hauska sivujuonne Hirvilammin setissä oli, kun yleisöstä esitettiin runotoiveita.  ”Jengi pyytää multa runoa, ei runotilaisuudessa pyydetä mitään, täähän on niin ku joku saatanan akateeminen tilaisuus”, hän heitti synnyttäen yleisössä illan parhaat naurut.

”Se kärsii eniten joka antaa eniten, kun se on niin vitun tyhmä”, Hirvilammi jatkoi juttelua, ja sanoi, että HPC vastaa hänen unelmaansa, jota hänen nuoruuden kuristuneissa taistolaiskuvioissa ei voinut olla. ”Kaikki oli kaikkeen yhteydessä, Majakovski oli meidän isä. Lyijykynänpätkä riitti kaikkeen, ilman neuvostolyriikka mä en olisi tässä. Jevtushenko, Majakovski, Pushkin, en häpeä mitään. Ilman sellaista työväenluokan koulutusta, jonka mä oon sanut, ei voi tulla runoilijaksi. Köyhyys aiheuttaa runoutta.”

Maksimi Voima. Kuva: Aleksis Salusjärvi

Maksimi Voima luki runon Olgasta, ”törkeissä mdma-nousuissa” tapaamastaan naisesta, ja jatkoi speed rapilla, jossa on lapiokaupalla ironiaa, terävyyttä ja esitystilanteessa ryöppyävää oivallusta: ”kirjotat sellasta siirappista paskaa et jos sä laulaisist ne levylle sun räpitkin möis” … ”oon edelleenki täällä, ei musta eroon niin helposti päästä, Maks on edelleen terästä … Mä duunaan vasemmalla kädellä kovempaa kamaa ku muut.”

Setistä huokui energinen valloittava ylivoimaisuus. Tuntuu, että Voimaan on patoutunut jotakin niin perusteellisesti, että aika ei riitä sen kaiken sanomiseen, mutta se sanotaan silti. Sanat ryöppyävät pakonomaisessa maanisessa tilassa, ja kierroslukumittari on niin tapissa, että kone leikkaa milloin vaan. En usko kuulleeni kenenkään puhuvan yhtä nopeasti, ja lyön vetoa että väittelyssä tätä kaveria ei voita kukaan.

Harri Hertell. Kuva: Aleksis Salusjärvi

Harri Hertell jatkoi Papa Jahmanin kanssa tekemäänsä synkkää skandinaavista dub-runoutta. Suunta vaikuttaa kiinnostavalta, ja esikoiskokoelmasta luettu teksti toimi äänimaisemassa esimerkillisesti. Dubissa rytmin ja tekstin suhteet polveilevat kiehtovasti. Sanat elävät äänimaailmassa sporadisina ja vapaina, irti syntaksin kahleista, mutta kuitenkin erillisinä teksteinään. Hertell tuo tähän mukaan ajankohtaisuuden ja tunnistettavia kuvia, jotka Jahmanin biiteissä maalaavat ehjän kokemusmaailman: ”huuhkajat ostoskeskuksien katoilla tarkkailevat 200-vuotiasta pääkaupunkia”.

Festarin pääesiintyjä oli Kung Henry Bauers, Uppsalassa asuva skandinaavinen yhden miehen versio Public Enemystä. Tiedostaminen on isosti esillä, kuten tähän genreen kuuluukin, mutta sen lisäksi Kung Henryllä on ällistyttävän hyvä kielikorva sekä ruotsin että englannin kielessä ja naapurimaalle ominainen suvereeni kyky spoken word -runouden esittämiseen.

Maailmankuva selviää jo Kung Henryn olemuksessa, ja se täsmentyy nopeasti nykymaailman ongelmakohtiin, kuten siihen että länsimaina voimme pommittaa minkä tahansa epämiellyttävän valtion murusiksi vapauden varjolla, mutta emme piittaa siitä, että orjatyövoimana työskentelevät lapset tekevät kenkämme, emme edes kiitä heitä.

Kung Henryn maailmankuva on sanastoa myöten afroamerikkalainen, jopa ruotsiksi luetuissa runoissa. Paras teksti oli ”tag oss tille er ledare”, fraasi jonka ulkoavaruuden olennot ensimmäisenä sanovat astuessaan lentävästä lautasesta ulos. Näkökulmasta syntyy absurdi luokkayhteiskunta, jossa muukalaisia edustaa alin kasti.

Suomessa Julma Henrin (miten havainnolliset epiteetit) poetiikka osuu tälle alueelle, mutta Kung Henryltä puuttuu aggressio, ja tyyli on poliittisen kyynisen saarnaava. 90-luvusta on tultu niin pitkä matka, että rapin voidaan hyvin sanoa vakiintuneen meikäläiseksi taidemuodoksi, samaten kuin vaikkapa baletti on juurtunut tänne. Tai kuten Kung Henry muotoilee: ”I’m barely a poet / I’m but a messenger / as far as I know these songs seem to write themselves.”

Kung Henry Bauers. Kuva: Aleksis Salusjärvi

Tästä katselmuksesta puuttuu osa parhaista esiintyjistä. Kolmen päivän aikana takki tyhjeni ja täyttyi niin monesti, että kaiken läpikäyminen ylittää voimani. Ennen kaikkea W/ordissa teki vaikutuksen festivaalin konsepti. Tapahtuma oli järjestetty kovan luokan ammattitaidolla. Jokaisena iltana lämppärinä oli dj, joka loi tyylikkään ja otollisen ympäristön runoudelle. Ensimmäisenä iltana dj Tytti soitti planeetan tyylikkäintä musiikkia nu-discon suuntaan, toisena iltana kuultiin jazzia, joka synnytti lounge-tyyppisen fiiliksen ja kolmantena dj Tiksa heitti äänirunouskokonaissettinsä. Bassoradion porukan ja runomaailman törmäys tuntuu pesäpallomailalta takaraivossa (hyvällä tavalla), ja ylipäätään kaikki tapahtuman oheistoiminta oli esimerkillistä.

Olen aiemmin sanonut, että heti kun runotapahtumiin aletaan myydä pääsylippuja, poistan sordiinon kritiikistä. Lausahdus on menettänyt merkityksensä jo jonkin aikaa sitten. Ei kritiikki voi tehdä muuta kuin osallistua tähän genreen, joka alati ja jatkuvasti parantaa kuin sika juoksuaan.