Tämä kritiikki on julkaistu lehdessä hieman lyhyempänä versiona.

Mahdollisen kirjallisuuden seuran vuosikirja 2012

Toim. Markku Eskelinen ja Laura Lindstedt

Mistä fiktio alkaa? Filosofia tuntee entä jos -kysymyksen, jolla viitataan ajatuskokeeseen, spekulaatioon, jossa pyritään ylittämään se mikä on ja suuntautumaan kohti sitä mikä voisi olla mahdollista. Kysymystä kutsutaan toisinaan myös fiktionalisaatioksi, siksi että kaikki ajattelun muodot, joihin sisältyy tällainen entä jos -elementti lähestyvät fiktiota. Tai jakavat saman alueen fiktion kanssa. Tai ovat fiktiota. Tämä ihan lausujan kirjallisuuskäsityksestä riippuen.

Tähän mahdollisen rajapintaan on itsensä asemoinut vuonna 2010 perustettu Mahdollisen kirjallisuuden seura (MKS), joka on ilmoittanut tavoitteekseen suomenkielisen proosakirjallisuuden monipuolistamisen ja siitä käytävän keskustelun tason nostamisen. Tämä tarkoittaa varmaankin vaihtoehtojen tarjoamista sekä laajalevikkisen valtavirtaproosan esitystavoille että jonkinlaista uutta avausta proosakirjallisuudesta käytävään julkiseen keskusteluun. Seura on radikaalin avoimesta nimestään huolimatta siis leimallisesti proosan asialla.

*

Seuran tiedotteessa todetaan, että proosa on kirjallisuuden muodoista vähiten rajoittava. Lisäksi proosan kirjoittajien keskuudessa ei Suomessa ole tapahtunut samanlaista verkostoitumista ja laajamittaista keskustelua poetiikasta kuin runouden puolella. Kyseessä ei kuitenkaan ole prosaistit vastaan runoilijat -asetelma, joka olisi useimmissa tapauksissa paitsi täysin käyttökelvoton (koska monet kirjoittavat molempia tekstilajeja) myös kirjoittamisen ja vastaanoton mahdollisuuksia rajoittava. Markku Eskelinen, yksi seuran perustajajäsenistä,  toteaa vuosikirjassa: ”kirjallisuuden elävyyden kannalta tärkeintä on, että keinot liikkuvat ja laajentuvat kumpaankin suuntaan, sekä proosasta runouteen että runoudesta proosaan, ja voivat siksi aiheuttaa eriasteisia outousefektejä joutuessaan riittävän kauas alkuperäisestä tai todennäköisimmästä poeettisesta kytköksestään.”

Seuran ensimmäinen julkaisu on toukokuussa 2012 ilmestynyt vuosikirja. Siihen on koottu kaunokirjallisia proosatekstejä ja kirjallisuudentutkimusta, sillä seuran jäseniin kuuluu sekä kirjailijoita että tutkijoita – ja heistä monet ovat molempia. Ilahduttavaa on se, että vuosikirja edustaa jo rakenteensa puolesta meikäläisittäin harvinaista kirjallisuuskäsitystä, jossa fiktion rajojen määrittely lakkaa olemasta kovin olennaista. Kaikki vähänkin yksityiskohtaisempi puhe proosan keinoista – siitä mitä on tehty, ja mitä voitaisiin tai tulisi tehdä – edellyttää aina jonkinlaista abstraktiota, liikettä teorian suuntaan. Mutta ei ole pelkästään niin, että ”teoria” selittää ja kommentoi ”kirjallisuutta”, vaan samaa tapahtuu myös toisinpäin: kirjailijat käyttävät teoriaa sekä materiaalina, inspiraationa että harjoitusvastustajana.

Jotain siitä, miksi MKS:n ensimmäisestä julkaisusta tuli sellainen kuin tuli olisi toivonut kuulevansa johdannossa, mutta nyt mitään varsinaista johdantoa ei ole. Johdanto-otsikon alla on ainoastaan kopio Markku Eskelisen ja Laura Lindstedtin marraskuussa 2010 salatuille vastaanottajille lähettämästä viestistä, jossa pyydettiin tulemaan seuran perustamiskokoukseen. Se, mitä tällä halutaan meille muille sanoa, ei ole ihan heti selvää. Johdannon puuttumisen voi ymmärtää siten, että näin on haluttu irtisanoutua kaikista uuteen koulukuntaan tai estetiikkaan liittyvistä mieli- ja kielikuvista. Tai että ei ole haluttu julkistaa enää yhtään uutta taidemanifestia edellisten jatkeeksi. (No, Malin Kivelä on yhden vetoavan manifestin kuitenkin tehnyt vuosikirjan sisäkansiin, mutta ymmärrän sen henkilökohtaiseksi, ei kollektiiviseksi eleeksi.) Näyttäisi siis siltä, että MKS:n rakenne ja toiminta itsessään on sen sisältö tai viesti – jos sellaista nyt halutaan etsiä.

Johdantojen perinteinen merkitys on siinä, että niissä vedetään lankoja yhteen ja taustoitetaan käsillä olevaa projektia. Juuri tuota taustaa jäin nyt kaipaamaan, ja toivoisinkin, että jatkossa MKS pystysi kertomaan jotakin myös siitä, miten se näkee itsensä suhteessa kotimaisen kokeellisen proosan traditioon. Ja kun tarkemmin ajattelee, niin mikä se suomalainen kokeellisen proosan traditio itse asiassa onkaan? Mistä sen voidaan katsoa alkavan? Olivatko Elmer Diktonius ja Volter Kilpi jo jälkimoderneja, vai pitääkö odottaa Hans Seloon saakka? Suomalaisen kokeellisen proosan historiasta ei ole kovin paljoa vielä kirjoitettu. Poikkeuksena tulee mieleen ainoastaan Vesa Haapalan proosaa ja lyriikkaa tasapuolisesti käsittelevä artikkeli Sakari Katajamäen ja Harri Veivon toimittamassa pätevässä yleisesityksessä Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus (2007).

Vuosikirja on runsas kattaus, jossa monet kirjoittajat ovat ilmiselvästi innostuneet tekemään jotakin muuta kuin mitä he yleensä tekisivät. Esimerkkejä tästä ovat Sinikka Vuolan hauska Queneau-pastissi ”Interrogatiiveja”, Jarkko Tontin lakitekstin parodia tai kollektiivisesti kieli poskessa laadittu ”Anonyymi”.

Toki moni kirjoittaja on myös mukana tekstillä joka liittyy esimerkiksi heidän tutkimustyöhönsä. Raine Koskimaa, joka on kunnostautunut aiemminkin Raymond Federmanin vaativien tekstien kääntäjänä, esittelee meille kirjailijan ja yhden suomentamansa luvun Federmanin romaanista Take It or Leave It  (1976). Voi vain toivoa että Koskimaa suomentaa romaanin tulevaisuudessa kokonaan. Federmanilla tekstin aiheena on se itse: kirjoittaminen on se seikkailu ja draama, josta kerrotaan. Se, miksi luemme Federmanin tekstiä proosana, vaikka se hyödyntää runoudelle tyypillisiä typografisia asetteluita, on mysteeri, joka saa pohtimaan proosan proosamaisuutta noin yleensäkin. Syntaksi, lauserakenne, joka tuo kieleen juuri sen proosamaisen sitkon ja loogisesti etenevän rakenteen, joutuu Federmanin käsittelyssä väkivaltaisesti höllennetyksi, mutta näyttää silti toimivan jollain hullulla mekaniikalla, aivan kuten rikkimennyt kone. Federmanin tekstissä toistuu idea kirjoittamisesta itsensä hävittävänä prosessina joka ”uusintaa itsensä tyhjyytensä yllä”. Ilmauksen voi ymmärtää monella eri tavalla, Federmanin yhteydessä ehkä viittauksena kirjoittamisen perimmäiseen vierauteen ja hallitsemattomuuteen. Kirjoitus joka luo merkityksiä voi myös lakata merkitsemästä. Tällöin sanat menettävät läpinäkyvytensä ja muuttuvat kielellisiksi teoiksi. Vaikuttaa siltä, että Federmanilla kirjoittaminen lähtee liikkeelle juuri tästä.

Realismi, tuo parjattu mutta edelleen kovin elinvoimainen kirjallisuuden traditio, pyrkii esittämään asiat ymmärrettävinä, välittöminä, luonnollisina ja kaikille samoina – niin itsestään selvinä, että unohdamme lukevamme fiktiota. Siksi kaikki yritykset poiketa tästä traditiosta näyttäytyvät lukijoille jollakin tapaa outoina, keinotekoisina, fragmentaarisina ja mahdottomina. Koskimaan toinen teksti vuosikirjassa on essee käännetyn ajan  käytöstä Philip K. Dickin romaanissa Haudasta kohtuun (Counter-clock world, 1968) ja Martin Amisin romaanissa Ajan suunta (Time’s Arrow, 1991). Kuten Koskimaa toteaa, käännetty, menneisyyteen kulkeva aika, joka Dickin romaanissa pyyhkii pois kuoleman ja Amisilla holokaustin, synnyttää perustavaa epävarmuutta kuvatun maailman suhteen, onhan ajan kokeminen yksisuuntaisena yksi inhimillisistä peruskokemuksista. Outous on läpäisevä piirre myös Teemu Mannisen esittelemien Ben Marcusin ja David Ohlen proosateoksissa, joissa tarinan tai henkilöhahmojen puuttuminen ei tarjoa lukijalle enää tuttuja kiinnekohtia ja jossa kuvattua maailmaa ei voi palauttaa mihinkään tuntemaamme. Kuvatun maailman outous ja käsittämättömyys voidaan ymmärtää myös siitä näkökulmasta, että on haluttu kuvitella vaihtoehto sille mitä pidämme todellisena, luonnollisena ja mahdollisena, ja samalla osoittaa ajattelumme rajat.

Outoutta edustaa vuosikirjassa myös Essi Kummun kolmiosainen novelli ”Nainen joka tappoi härän”, jonka osat on sijoitettu muiden tekstien joukkoon. Novellin nimi on itsessään jo tarina, mutta kaikki otsikon sanat käyvät läpi muodonmuutoksen, jonka tuloksena ”nainen”, ”härkä” tai ”tappo” eivät säily itseidenttisinä ja muuttumattomina tarinan yksiköinä, vaan ikään kuin pelinavauksina, jotka voivat johtaa joka kerta erilaiseen lopputulokseen. Kummun novelli on luuppimainen, samat prosessit toistuvat vähän varioituna uudelleen ja uudelleen ilman ratkaisua tai päätepistettä, ja lukijan ongelmaksi jää, lukeako novellissa keskeistä ”naisen” ja ”miehen” suhdetta ihmisen luontosuhteen kuvana, parisuhdeväkivaltana vai rakkauskertomuksena. Jonkinlainen sukulaisteksti Kummun novellille on Marjaana Fieandt-Jäntin ”Ignis sacer”-katkelma, jossa kielen fragmentaarisuus ja lauserakenteiden kiehtova hajoaminen on suorassa suhteessa tekstin uskonnolliseen kuvastoon. Uskonnollisen kokemuksen kielentakaisuus, se-josta-ei-voida-puhua, näkyy Fieandt-Jäntin tekstissä  konkreettisina aukkopaikkoina. Myös tässä tekstissä identiteetit ovat reunoiltaan epämääräisiä ja unenomaisesti toisikseen vaihtuvia.

Anna Helle käy esseessään läpi sitä, mitä tunteet voisivat olla kokeellisen kirjallisuuden yhteydessä. 1800-luvulla – ja realistisessa valtavirtaproosassa siitä lähtien – tunteet eli emootiot ymmärrettiin samastumisena fiktiivisten henkilöiden kuvattuihin tunteisiin ja tätä prosessia korostettiin usein siinä määrin, että samastumisesta tuli synonyymi lukemiselle ja tulkinnalle ylipäänsä. Miten sitten käy kylmäksi formalismiksi usein haukutun kokeellisen kirjallisuuden kohdalla? Katoavatko emootiot kuten empatia tai suru tai sisällöltään epämääräisemmät affektit (mielenliikutukset, tunnetilat) lukemisesta silloin jos emme löydä tekstistä psykologisen syvyyden omaavia henkilöitä tai selkeää juonirakennetta? Eräs vastaus tähän kysymykseen löytyy Gilles Deleuzen affektiteoriasta, jossa tunteet on ajateltu yhtä paljon tekstin itsensä ominaisuuksina kuin lukijan kokemuksena. Deleuzen affekti on tunnetila ilman määrättyä sisältöä. Affektit liikuttavat meitä lukijoita ilmaisematta mitään ja ne ovat kirjallisen muodon ominaisuuksia: muodon muutokset ja uudenlainen kielen käyttö synnyttää uudenlaisia affekteja. Deleuzen affektinäkemyksen yhteys esimerkiksi musiikkiin on ilmeinen (sanotaanhan musiikin usein olevan tunnetta samalla kun sitä voidaan tarkastella puhtaasti muotona), ja Helle toteaa, että deleuzilaista affektien teoriaa on käytetty hyväksi mm. elokuvatutkimuksessa. Kirjallisuuden kieli voi affektien näkökulmasta paitsi kuvata tunnetiloja myös synnyttää uusia: tällöin kirjallisuuden ei voida enää sanoa pelkästään kuvaavan esimerkiksi aistikokemusta vaan laajentavan sen rajoja, tapoja ajatella sitä.

Helle toteaa esseensä lopuksi, että emootiot istuvat paremmin perinteisen samastumisen voimaan luottavan kerronnan tutkimukseen, kun taas kokeellista kirjallisuutta kannattaisi lähestyä nimenomaan affektien kautta. Tätä esseetä seuraa eräs vuosikirjan parhaista kaunokirjallisista proosateksteistä, Marjo Niemen ”Oli täydellinen”, joka tuntuu paitsi havainnollistavan sitä, mitä edellä kuvatut affektit voisivat olla, myös osoittamaan, että emootion ja affektin rekisterit voidaan löytää myös samasta tekstistä. ”Oli täydellinen” asettaa vastakkain hoitoraporttien ja diagnoosien rajaaman näkökulman syntyvän yksilön elämään ja tämän yksilön ensimmäiset ponnistelut kielessä ja maailmassa. Niemen tekstissä affektin synnyttää juuri muoto: se syvä railo – samanaikaisesti typografinen, semanttinen ja poliittinen – joka aukeaa lääketieteellisen ammattipuheen ja sen kohteena olevan pienen lapsen ja tämän vanhempien puheen välillä. Emootion puolestaan aiheuttaa tietoisuus näiden puhetapojen välisestä epäsuhdasta – siitä, kuinka kriisissä olevan yksilön ja perheen elämä pelkistyy ainoastaan suhteeksi ulkoapäin annettuun puheeseen, jonka sisältöä ovat kasvukäyrät ja muut normit. Alkavan elämän täyteydellä tai täydellisyydellä ei ole kieltä jolla puhua.

Kirjallisen uutuuden tarjoaja saa usein osakseen ”tämähän on jo nähty” -reaktion, jossa uutuuden arvo pyritään kyseenalaistamaan osoittamalla, että joku jossakin on käyttänyt sitä tai tätä ratkaisua jo paljon aiemmin. Vuosikirjassa tätä hedelmätöntä ja taiteen todellisten murrosten kannalta toisarvoista uusi-vanha -jaottelua on pyritty purkamaan monin eri tavoin. Sanna Nyqvist käsittelee esseessään pastissia, joka on näkökulmasta riippuen joko konservatiivista vanhan uudelleen tuottamista tai kokeellista proosaa. Kokeellista siksi, että kun pastissin kohteena on jokin jo olemassa oleva esitystapa, kerronta irtoaa välittömän representaation ideasta ikään kuin huomaamatta.

Jo mainitun Sinikka Vuolan lisäksi tällä mahdollisuudella pelaa myös Jaakko Yli-Juonikas, joka käsittelee esseessään Aarne Unholan vuodelta 1958 peräisin olevaa tekstiä ”Miehuuden aamuun” readymade-novellina. Kun tällainen teksti esitellään vuosikirjassa, ensimmäinen oletus voisi monella lukijalla olla se, että Yli-Juonikas on itse keksinyt löytämänsä ”readymade-novellin”, ja käsillä on siis jokin pastissi 50-lukulaisesta kasvatusoppaasta. Itse en kuitenkaan voi näin tehdä, sillä muistan joskus lueskelleeni Unholan Nuoruus ja viisaus –opusta, jonka olin löytänyt vanhempieni kirjahyllystä, ja muistan tämän nimenomaisen katkelman ja sen kainon sukupuolivalistuksen oikein hyvin. Oivaltavasti Yli-Juonikas siis kyseenalaistaa uutuuden käsitteen tarjoilemalla meille tekstiä, joka historiallisesta taustastaan irrotettuna näyttäytyy kokeellisempana kuin mitä onkaan ja saa meidät lukemaan sieltä merkityksiä, jotka olisivat olleet aikalaislukijoille käsittämättömiä. (Vuosikirjan varsinaista readymade-estetiikkaa edustaa sitten Antti Arnkilin tekstikollaasi tai proosaruno ”Sijoitusten hajauttamisesta”).

Laura Lindstedt puolestaan lukee Heinrich von Kleistin vuonna 1811 ilmestynyttä novellia ”Mikael Kohlhaas” uuden romaanin klassikon Nathalie Sarrauten tuotannon lävitse. Ideana on siis tarkastella ikään kuin samalta viivalta kahta kirjailijaa, jotka sijaitsevat 1800-luvulla alkaneen psykologisen realismin tradition ääripäissä. Kleist kirjoitti ennen sen vakiintumista ja Sarraute 1950-luvulla. Tuolloin psykologinen realismi eli fiktiivisten henkilöiden sisäisyyden kuvaaminen alkaa uuden romaanin kirjailijoille näyttäytyä jonakin joka ei ole enää realismia, vaan ainoastaan eräs aikansa elänyt kuvaustapa kirjallisuuden traditiossa. Lindstedt, joka lähiaikoina väittelee Sarrauten tuotannosta, tuo hyvin esiin sen, miten Sarrauten kerronnassa fokus on usein siinä hetkessä, jolloin ajattelu on juuri kielellistymässä. Tällöin selvää rajaa äärimmäisen tarkan realismin ja abstraktin solipsistisen proosan välillä on mahdotonta vetää. Sarrauten ”tropismeihin” verrattuna perinteisemmän kerronnan sisäinen monologi alkaa näyttää kovin alkeelliselta tietoisuuden simulaatiolta. Ongelmallista sen sijaan on Lindstedtin tapa lukea Kleistin novellin päähenkilöä Mikael Kohlhaasia Sarrauten avulla, jossa vaarana on nyt Kleistin proosan katoaminen Sarrauten alle. ”Mikael Kohlhaasin” alkutilanne kuvaa poliittista kiistaa siitä, voiko maanomistaja verottaa muita maillaan kulkevan yleisen tien käytöstä ja päähenkilön Kohlhaasin taakse ryhmittyy kansanliike, joka muuttaa alkuperäisen tienkäyttökiistan veriseksi taisteluksi aateliston etuoikeuksia vastaan. Jos Kleistin pitkälti toimintaan keskittyvän novellin päähenkilöä tulkitaan, kuten nyt, ainoastaan psykologisen jatkuvuuden ja uskottavuuden tai niiden puuttumisen kautta, novellin poliittiset ristiriidat palautuvat ainoastaan päähenkilön tietoisuuden kuvaukseen ja lähtökohtaisesti yhteisölliset ongelmat muuttuvat yksityisiksi.

Teemu Ikonen käsittelee esseessään kirjallisuuden lopun aikoja, joista olemme saaneet nauttia ainakin kuluneet sata vuotta. Ikonen käy läpi muutamia viimeaikaisia Ranskassa esitettyjä puheenvuoroja (William Marx, Antoine Compagnon ja Tzvetan Todorov), joita yhdistää ajatus kirjallisuuden merkityksen katoamisesta. Kirjallisuus-käsite on perustavalla tavalla tyhjä, ja kirjoittaminen on yhteiskunnallisesti ja muutenkin hyödytöntä. Kun kirjallisuudesta tulevaisuudessa tulee yhä enemmän lukijalähtöistä ja kollektiivista toimintaa, katoaa yksilöllisen tekijän ja sen myötä myös kritiikin merkitys. Lopulta katoaa myös kirjallisuuden huomioarvo audiovisualisen teknologian viihdekäytön haukatessa yhä suuremman osan lukemiseen käytetystä ajasta. Ikonen suhtautuu näihin maalailuihin kriittisesti, ja pyrkii hahmottamaan enemmänkin sitä, onko tällaisten väitteiden esittäminen oire kirjallisuuskäsityksemme muuttumisesta.  Ranskalaisten kirjallisuusprofessoreiden väitteitä lukiessa tulee mieleen myös se, että puhe kirjallisuuden arvosta ja merkityksestä on hieman toinen tilanteessa, jossa kieltä käyttää potentiaalisesti parisataa miljoonaa ihmistä, kuin silloin kun sitä käyttää, kuten meillä suomea, vain reilut viisi miljoonaa. Toinen erikoisuus, joka liittyy 1900-luvun kirjallisuudessa ja kirjallisuuskeskustelussa toistuvaan lopun retoriikkaan on se, että puhe kirjallisuuden merkityksen katoamisesta sijoittuu historiallisesti tilanteeseen, jossa painosmäärät kasvavat räjähdysmäisesti ja kirjankustantaminen tuotantomuotona varsinaisesti syntyy. Siksi tuntuu väistämättä siltä, että kirjakasojen keskeltä pidetty puhe kirjallisuuden lopusta täytyy olla puhetta jostain ihan muusta.

Markku Eskelinen käy läpi niitä mahdollisuuksia, joita kirjallisuudelle avautuu painetun tai puhutun sanan ulkopuolella eli sitä miten kirjallisuuden digitalisoituminen – ymmärrettynä nyt laajimmalla mahdollisella tavalla – muuttaa tai voisi muuttaa kirjallisuuskäsitystämme ja tapaamme lukea. Samassa yhteydessä käsitellään lyhyesti myös sitä, miten sinänsä hyvin vanha idea kirjallisuuden intermediaalisuudesta, eli vuorovaikutuksesta muiden esittämisen muotojen ja välineiden kanssa, voi digitalisoitumisen myötä konkretisoitua ennenäkemättömillä tavoilla. Eskelinen kritisoi sitä, että näkemys proosatekstin rakentumisesta on kirjallisuudentutkimuksessa kaventunut pääosin narratologiaan. Narratologia, jonka kohteena on proosatekstin kerronnan tutkimus, pyrkii kohti tekstiä jäsentäviä yleisiä rakenteita. Se ei Eskelisen mukaan kuitenkaan ota huomioon sitä, miten kaunokirjallinen proosa voi koostua myös isosta joukosta erilaisia ja eri lähteistä peräisin olevia tekstuaalisia elementtejä, joiden väliset suhteet jäsentävät tekstiä yhtä paljon tai jopa enemmänkin kuin kerronta. On kuitenkin eräs kirjallisuudentutkimuksen traditio, jonka lähtökohtana ei ole kerronta tai henkilöt, ja joka käsittelee kaunokirjallista proosaa jo lähtökohtaisesti moniaineksisena: Mihail Bahtinin romaaniteoria. Bahtinin teoria häviää systemaattisuudessa narratologialle, mutta se mitä se voittaa, on ymmärrys siitä, miten kaunokirjallinen proosa on aina kommunikoinut oletetun ulkopuolensa kanssa, ja että tekstuaalisten ainesten moneus on sekä ikivanha – kirjaimellisesti antiikkinen – rakenneperiaate että samalla se mahdollisuus, jonka kautta kirjallisuus voi aina uudistua.

”Mahdollinen” on käsite, joka suuntautuu tulevaisuuteen. Silti mahdollisen voi usein havaita vain retrospektiivisesti, jo toteutuneen kautta. Ilmeinen esimerkki tästä paradoksista on seuran ensimmäisen kirjallisuuspalkinnon saanut Janne Nummelan, Tommi Nuopposen ja Jukka Viikilän loistelias Ensyklopedia (Poesia 2011). Se piti ensin tehdä, jotta huomaisimme sen mahdolliseksi: Että näinkin voi kirjoittaa! Että proosa voi olla tätäkin! Ensyklopediasta inspiroituneessa vuosikirjassa on tietenkin myös oma ensyklopediaosasto ”Tiedon portaat” , Martti-Tapio Kuuskosken palkintoperusteluessee joka on samalla myös palkinto itsessään sekä Taneli Viljasen laatima vuoronperään hauska ja ahdistunut osasto ”Ensyklopedisia kysymyksiä”, joissa nyt palkitun teoksen vastaanotto tulee jo hyvin ennakoitua.

Tämänhetkisen tiedon mukaan MKS:n vuosikirjalle on tulossa jatkoa, mutta muusta toiminnastaan seura ei ole vielä juurikaan avautunut. Näyttää kuitenkin siltä, että suunnitteilla on kunnianhimoinen hanke siirtää proosa kirjallisuuden keinoista, välittymisestä ja vastaanoton tavoista käytävän keskustelun keskiöön. Siis alueelle, jota on Suomessa jo vuosia hallinnut runous. Runouden viimeaikaisen nousun ja uuden suosion keskeisiä piirteitä ovat olleet runsas ruohonjuuritason toiminta sekä kaikenlaiset matalaa osallistumisen kynnystä tavoittelevat käytännöt. Lisäksi runouden puolella juuri runsas ja yksityiskohtainen poetiikasta käyty keskustelu on todennäköisesti johtanut suoraan käytettyjen keinojen monipuolistumiseen.

MKS on omista syistään halunnut pysyä suljettuna yhteisönä. Saavuttaakseen julkilausutut päämääränsä seuran kannattaisi kuitenkin omaksua jotain runokentän avoimista sosiaalisista ja verkkokäytännöistä ainakin osaksi tulevaa toimintaansa. Tai kehittää joitakin aivan uusia. En ryhdy arvailemaan sitä, mitä ne voisivat olla: MKS on tällä hetkellä sellainen luovan mielikuvituksen ja osaamisen tihentymä että kyllä ne sen varmasti keksivät elleivät ole jo keksineet.

Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone